Puutarhan hoitoa.

On harvennettu.

Kuluneiden kahdenkymmenen vuoden aikana hedelmätarhaksi kutsuttu takapiha on kokenut kaikenlaista kasvukipua. On ollut vuosien yrittämisen jälkeen puiden huonoa juurtumista, salaperäisiä kuolemia ja onnistumisen iloakin. Vauhtiin päästyään kasvu on ollut melkoista ja ongelmaksi onkin muodostunut hedelmäpuiden kasvu. Kurottavat liian korkealle. Nyt on puutarhassa katkaistuja runkoja, muutama pystyssä oleva puu ja valtavan kokoinen bambupöheikön kanto tai pikemminkin kannosto. On siis tehty harvennushakkuita.  

Tontti on suuri ja muodoltaan kuin kirves varsineen. Takapiha oli edellisen asukkaan jäljiltä villiintynyt. Vanhan rouvan voimat eivät riittäneet alati rehevöityvästä palstasta huolehtimiseen. Matala, pensastunut kasvusto oli perattava. Tartuttiin maan tavan mukaisesti  kuokkaan ja iskettiin se kivikovaksi kuivuneeseen maahan. Pahimmat kasvustot niistettiin mataliksi ja samalla estettiin niiden uusiutumista. Tehtävää riitti muutamaksi vuodeksi. Pyrkimyksenä oli hidastaa maanpeittokasvien menestystä ja sivutuotteena saada tontti käärmeille epämiellyttäväksi. Vahva uskomus näet  on, että nurmikkoinen maa vetää käärmeitä puoleensa. Tulevat kuulema kasteisina öinä juomaan. Niin paljon tuohon uskon, etten kertaakaan ole pimeässä astunut hedelmätarhan puolelle.

Bambu murtaa vahvankin muurin.

Oli erilaisia unelmia siitä mitä hedelmätarhassa tulisi kasvaa. Maan tapa, siis ainakin meidän kylän tienoilla, on se että etupihalle istutetaan koristekasveja ja takapihalle hyötykasveja. Tuoreet maan antimet ovat arvossaan. Vuosien kuluessa mekin istutimme mangoa, appelsiinia, banaania, guavea, intian leipäpuita (jakkipuu), kookosta ja monia muita eksoottisia lajeja. Taimia hoidettiin ja kasteltiin päivittäin tietoisina, että Suomen lähdettyämme kuivuus iskee muutamaksi kuukaudeksi ennen kuin sateet alkavat touko-, kesäkuussa. Vieri vuosia  ja aina kylään palattuamme meitä odotti pettymys. Tarha oli yhä vain väsähtäneen näköinen, eikä juuri mitään kasvua. Ja  aina osa kasveista oli kuollut. Luotimme erään kyläläisen tokaisuun, että kestää neljä vuotta ennen kuin täkäläiset puut kunnolla juurtuvat.

Puiden kehnon kasvun ja kuolleisuuden syy selvisi, kun meitä auttanut naapurin Baan tuli ja näytti mustan viivan  betoniharkoista tehdystä aitamuurissa. Vesiraja puutarhassa.  Kesällä  alkavan sadekauden aikana hedelmätarha muuttui vesialtaaksi. Vettä oli ollut puoleen pohkeeseen. Kovaksi kuivunut maa ei vettä imenyt, eikä tiivis aita päästänyt vettä ojitetuille pelloille. Lisäksi aikaisemmin korotetun tontin muut sadevedet valuivat tarhaan. Kaislikon istuttaminen olisi ehkä palkinnut paremmin.

Maata nostettu. Uusi yritys.

Tilattiin maa-ainesta ja nostettiin tarhan maapohjaa puolisen metriä ylös samaan tasoon muun tontin kanssa. Vajaa sata kuormaa, mistä lie tuotua saviperäistä. Korotettiin myös aitaa, mutta se ei suinkaan estänyt omankädenoikeutta käyttäviä, tuntemattomaksi jääneitä hedelmän poimijoita. Asia ei kiusannut. Parempi jumalattoman suussa kuin mätänemässä maassa. Aidalle löytyi rakentaja ja ylimääräisestä työkeikasta innostuneena hän lisäsi aidan päälle pullon sirpaleita vaikeuttamaan ylitse kiipeämistä.

Uusien taimien istuttaminen tuotti vuosi vuodelta vain pettymyksiä ja lopulta tyydyimme lajeihin, mitkä taatusti tontilla kasvoivat. Mango, pomelo ja muutama muu. Mangot kukkivat vahvasti pieniä kukkiaan tammi-, helmikuussa. Hedelmät kypsyivät joskus kesällä, kun me vietimme Suomi-lomaamme, joten itseltä ovat mangot jääneet maistamatta. Paikallisille ihmisille kyllä raaka mango maistuu. Happamat mangot on tapana kuoria, viipaloida ja maustaa tuhdissa chili-sokeri-suola-sekoitteessa. 

Mangon ongintaa.

Pomelo on kiitollinen. Isoja sitrushedelmiä tuottava puu, joka kasvaa jopa viisitoista metriä korkeaksi. Kukinta alkoi pian istutuksen jälkeen, eikä sittemmin ole ollut puutetta  hedelmistä. Satoa tuntuu tulevan ympäri vuoden. Makea ja mehukas. Pienemmässä määrin ajoittain kasvoi limeä, passionhedelmää, kumkvattia, papaijaa. banaania ja guavehedelmää. Mutta useilla lajeilla oli kovin lyhyt elonkaari.

Istutuksen ohella myös sattuma osallistui. Sen tuoma oli teakpuu, joka ilmestyi vuosia sitten tarhaan. Pieni verso. Oikeastaan niitä oli kolme, joista kaksi ehdin jo nykäistä maasta rikkakasvina. Naapurin älähdys keskeytti puuhan. Versot olivatkin arvotavaraa. Vuosien mittaan verso on kasvanut pitkiin mittoihin ja nyt tuli aika, jolloin asian osaajat kehottivat katkaisemaan puun ja odottamaan rungon vahvistumista paksummaksi. Paksusta rungosta saa kuulema paremman hinnan. Näin tehtiin. Eletään maan tavan mukaan. En tosin ole myymässä.

Kasvu on kiihtynyt.

Erikoista liiketoimintaa  syntyi, kun aikaisemmin huonoa onnea tuottava lanthom-puu sai uuden nimen.  Jo aikaisemmin kerroin kuinka sitä kasvoi vain temppeleiden pihoilla ja muilla pyhiksi katsotuilla paikoilla. Kotipihalle istutettuna se tuotti huonoa onnea ja pahoja henkiolentoja talouteen. Prinsessa Sirindon muutti nimen. Siitä tuli lelavadii. Uudella nimellä se menetti onnettomuutta tuottavan maineensa ja siitä tuli haluttu  pihan ja julkisten tilojen koriste. Lelavadiille syntyi markkinat, kun yritykset ja varakkaat ostelivat vuosikymmeniä vanhoja valtavan kokoisia paksurunkoisia puita kotipihoilleen. Yhdestä rungosta maksettiin kymmeniä tuhansia baatteja. Sikäläisen mitan mukaan hyvin paljon rahaa. Nähtävästi vanhat rungot vielä juurtuivat, koska kauppaa käytiin.

Paljon päänvaivaa aiheuttanut bambupöheikkökin sai vihdoin kyytiä. Mahtaviin korkeuksiin kasvanut bambu ei myrskysäällä mahtunut huiskimaan latvuksiaan omalla tontilla, vaan aiheutti vahinkoa myös naapurin taloille. Toinen ongelma oli bambun kehittämä mahtava juurakko ja siitä laajalle levittäytyvä hiusjuuristo. Sen tiheät langanohuet verkostot veivät lähettyvillä olevilta kasveilta elinvoiman. Mikään kasvi ei tuntunut viihtyvän sen lähettyvillä. Muuten niin sympaattisella kasvilla oli pimeä puolensa.

Nyt olemme taas uuden kasvun kynnyksellä.

Naapuri esittäytyy.

Pitkän paussin jälkeen

Kolmen vuoden tauon jälkeen tuli aika jolloin käynti Ban Prasopsukissa oli mahdollinen. Tunteisiin menevä kokemus. Kaksikymmentä vuotta naapuruutta on pitkä aika myös kielimuurin takaa kurkistellessa. Lämpimiä ihmissuhteita voi olla ja niitä voi tulla, vaikka sanallinen kanssakäyminen on vähäistä. 

Toki oli myös pientä apeutta. Vanhenemme yhdessä ja väki vähenee ympärillä. Kovin moni oli poistunut siihen suureen kollektiiviin, johon me kaikki kerran.  

Pimeys peitti kylää. Kallistunut sähkö on saavuttanut jo ennestään vähävaloisen Prasobsukin. Aurinko katoaa iltaisin  kuuden, seitsemän maissa ja nousee puolta vuorokautta myöhemmin. Rytmi on lähes muuttumaton. Vanhempi väki noudattaa päivän kiertoa ja vetäytyy yöpuun lähettyville jo auringon laskun jälkeen. Nuoremmat ovat myös aientaneet rutiineitaan. Talojen pihavaloja ei juuri edes sytytetä. Kylätie on jo varhain illasta pimeä ja hiljainen.

Koronaviruksen häntä on pitkä. Sairastavuusluvut maassa ovat puheiden mukaan kovassa nousussa ja samaan aikaan ovat kasvussa ihmisten pelot. Muutamien sairaustapausten järkyttämä kylä ottaa pandemian vakavasti. Juttelemaan ei jäädä, eikä vierailuilla käydä. Kaikenlainen kanssakäyminen on vähennetty minimiin. Perheet ovat hakeutuneet omiensa pariin. Siksipä useat kyläläiset jäivät tapaamatta.

Maski on olennainen osa pelon olemusta. Pakkoa käyttöön maassa ei ole, mutta käytännössä melkeinpä

Tulo kylään.

Ei niin pientä puotia, eikä kuppilaa, etteikö maskia Lampangin kaupungissa käytettäisi.  Pieneenkin lounaskojuun mentäessä maski kasvoille, ruokailun ajaksi pois ja ruokailun jälkeen maski takaisin. Ilman maskia liikkuva ihminen saa osakseen kanssakansalaisten ja palvelualan henkilöstön pitkät syyttävät katseet.  Ruokailupaikoissa maskiton voi joutua ei-toivottujen asiakkaiden joukkoon, jolloin palvelun saaminen vaikeutuu tai ainakin hidastuu. Toki turisteille annetaan paljon anteeksi, mutta pandemian alkuaikoina oli maan väestössä suoranaista vihamielisyyttä maskittomia turisteja kohtaan. Heidän katsottiin tuovan tautia maahan ja toimivan viruksen levittäjinä. Turisteille suotu hymy oli hapan. 

Varotoimia on useita. Erikoisin näkemäni oli ison myymälän sisäänkäyntiin rakennettu järjestelmä. Sisään menijöille ja ulos tulijoille on oma väylänsä. Myymälään menevä joutui pysähtymään ennalta määriteltyyn paikkaan, jossa laite arvioi ruumiin lämpötilan. Jos on kuumeeksi, tai kohonneeksi lämmöksi tulkittavaa niin  matka periaatteessa tyssää siihen. Vihreän valon saaneet jatkavat matkaansa. Tosin valvontaa ei ollut, joten ihmiset toimivat omatuntonsa mukaan. 

Ja omatunto, se taitaa venyä niin siellä kuin täällä. Ehkä muodikas omavalvonta kuitenkin riittää.

Uudenpaa arkkitehtuuria

Kyläläisiä palvelee koronaa sairastavien vapaaehtoinen  karanteenitila. Tehtävän sai joitakin vuosia sitten suurin toivein ja kirkon siunauksin avattu kyläkauppa.  Työvoimapula lopetti kaupan. Puoti oli auki niin kauan kuin muutamat kylän vanhat rouvat jaksoivat sitä liki ilmaiseksi hoitaa. Puuhanaisten korkea ikä alkoi vaikuttaa, eikä nuoremmista löytynyt korvaajia. Tila oli vajaakäytössä ja saatiin näin palvelemaan yhteisiä tarpeita. Ahtaasti asuttaessa sairastuneen tai oireilevan eristäytyminen koettiin tarpeelliseksi. Oireileva vetäytyy vapaaehtoiseen retriittiin tarkkailemaan ajan ajan hengen mukaisesti omaa tilaansa. Ilmoille tullaan, kun varmistuu, ettei vahingoiteta muita.

 

Vanhemmista ihmisistä ei kaupan jatkajaksi ollut. Nuoremmat perheet ovat vakituisissa työsuhteissa kylän ulkopuolelle, mikä aiheuttaa jatkuvan päivähoitopulman.  Päivähoitoa ei ole, joten eläköityneet isoisät ja -ädit ovat lähes ainoa tapa saada lapsille säällinen päivähoito. Niinpä osalla isovanhemmista aika kuluu vuodesta toiseen omia lastenlapsiaan hoitaessa. Itse olen tulkinnut, että päivähoidon puute osaltaan lienee vaikuttanut siihen, että kaikissa kylän nuorissa perheissä on enimmillään vain pari lasta. 

Eron tunnelmissa

Ei kylä ole kokonaan nuukahtanut. Päivisin on toista. Muuan kylän puuhakkaista perheistä perusti pikkubisneksen, joka osoittautuikin menestykseksi. Näissä helteissä kylmällä juomalla on kysyntää ja sen viilentämiseen jää on mainio apu. Jääpaloja ja jäätä tehdään siellä missä puhdasta vettä. Pussitus ja jakelu tapahtuvat muualla. Tähän saumaan perhe hivuttautui mukaan ja jääpalojen pussitusta tapahtuu nyt Prasopsukin kylässä. 

Ovat onnistuneet niin kiitettävästi toimituksissaan, että vastaavat  kaupungin suuren kauppaketjun toimituksista. Samalla puolisen tusinaa kyläläistä saa osia tuloistaan jääpalojen pakkaamisesta ja kuljetuksista. Luvut eivät ole hurjia, mutta sosiaaliturvattomassa maassa leipää pöytään saadaan vain työelämästä tai kepulikonstein.

Pihan bambu

Kaikenlaista on tapahtunut näinä kahtena vuotena jolloin käynti Ban Prasopsukissa oli, jollei mahdotonta, niin ainakin vaikeaa.  On ollut tartuntavaaraa, karanteeniriskiä, lentorajoituksia, tiukkoja tarkastuksia ja yleistä epävarmuutta. Suurta huolta talosta ei kuitenkaan ole tarvinnut kantaa. Sijainti keskellä kylää on taannut jatkuvan naapurikontrollin ja silmälläpidon. Vain kissat ovat vallanneet pihalta itselleen elintilaa. Toki muutakin oli tapahtunut. 

Päänvaivaa on aiheuttanut kahdessa vuodessa niin  pihalla kuin puutarhassa rehevöitynyt luonto. Takapihalla on vuosikymmeniä kasvanut bamburykelmä. Mahtava, monivuotinen, korkeuksiin kurottava, jatkuvasti versova bambu. Makea bambu, kuten paikalliset sanovat. Bambulajeja lienee toistatuhatta, enkä tiedä kuinka ne eroavat toisistaan. Sen huomaa, että toiset ovat paksumpia ja korkeampia. Joidenkin versot ovat syötäviä, toiset eivät. Takapihalla kasvava laji on sitä suuhun pantavaa  ja se puskee uusia versoja sukulaisten iloksi ja ruuan höysteeksi. Tuttua aasialaisesta ruuasta kiinnostuneille.

Ajatus bambupuskan kaatamiseen syntyi kun bambu on kasvanut mahtavin mittoihin vaatimatta sen suurempaa tilaa ympärilleen.  Kunnes tuli rajuilma ja ankara tuuli pyyhki yli Lampangin laakson. Kun se osui pihabambuun niin latvastaan notkea kasvi taipui ja taipui. Kylliksi taivuttuaan se pyyhki naapurin katolta tiilet ja saman kohtalon sai myös kirkon ulkorakennus. Niitä sitten makseltiin ja pyydeltiin anteeksi.

Aloimme pohtia bamburyppään poistamista, mutta kaatamisessa on oma vaivansa.  Bambu on puurunkoinen ruohokasvi, vaikka ei se ruoholta näytä. Runko alaosastaan on tiivis ja kivettyneen kaltainen. Rungon voi sahata, mutta muutaman rungon jälkeen on edessä jäähyväiset sahalle tai sahan terottaminen. Sahaa ei kylässä juuri käytetä, eikä kirves kuulu paikalliseen työkalupakkiin. Näillä tienoilla varsinainen jokapaikan työkalu on viidakkoveitsi. Jonkinlainen vaihtoehto kirveelle. Tuppeen työnnettynä se roikkuu vyöstä kantajansa selkäpuolella. Kai sitä käytetään nimensä mukaisesti viidakossa, mutta käyttö kylissä on pääasiassa jatkuvan rehevöitymisen torjuntaa, puiden ja oksien karsintaa.

Täkäläinen veitsityyppi on painava, hamaran puolelta paksu, kärkeä kohti levenevä ja kärjestä tylppä. Painopistettä on viety veitsen kärkeen, mikä lisää iskuihin voimaa.   Ainakin täällä se on lyömätyökalu ja siksi sen kutsuminen veitseksi ei jotenkin istu. Vahvat ranteet ja terävä veitsi. Tehokas yhdistelmä, mutta monirunkoisen bamburyppään kaataminen on työläs hanke.

Bambun kaatamisessa tai oksimisessa on outo hankaluus. Työhön ei tahdo löytyä tekijää. Syy on yllättävä. Puun lehdillä on sietämätön ominaisuus. Kutisee ja kirvelee, kuin olisi joutunut kirppuarmeijan hyökkäyksen kohteeksi. Erityisesti hikinen iho on altis.  Mysteeriksi on jäänyt kutinan aiheuttaja. Ihmiset tuntevat puun tavat.  Tarvitaan pitkää maanittelua ja kunnon korvausta.

On myös ystävällisesti ehdotettu kaikenlaisia konsteja bambujen hävittämiseksi. Levittämällä seitsemän kiloa suolaa bambupöheikön juurille tappaa isonkin pöpelikön. Neuvojan mukaan tehokas keino. Ei erityisen ympäristöystävällistä, eikä hankkeeseen ryhdytty. Ajatus bambun kaatamisesta jäi harkintaan ja tyydyimme harvennushakkuisiin.  Pisimmät rungot saivat kyytiä.

Monikäyttöisestä bambusta on jopa asuintiloihin asettuneiden pahojen henkien karkoitukseen.Tuleen joutuva bambu on paukkupommi. Kuumuudessa sen runko halkeaa ja  paukahtaa äänekkäästi. Terävä, laukauksen kaltainen ääni saa hetkeksi pälyilemään ympärilleen. Tällä käytännön keinolla pahat henget pidettiin loitolla ja ajettiin muualle ilkeilemään. 

Kulinaariselta puolelta löytyy erityisen maukas ja vatsan täyttävä käyttö. Kaduilla ja toreilla olevista grilleistä myydään ”khaulaam”- nimistä tuotetta muutamalla baatilla. Halkaisijaltaan nelja, viisisenttiseen puolimetriä pitkään bambun pätkään on sullottu esivalmistettua makeaa tahmariisiä, kookosmaitoa ja joskus myös sokeria. Päästään tulpattu bambuputki laitetaan grillin tai nuotion läheisyyteen missä se kuumentuessaan kypsyttää  sisällön. Lämmössä haurastunut bambuputki avataan kuten banaani konsanaan Kannattaa kokeilla, jos eteen sattuu.

Liikunnan lumoissa

Thaimaa ei taida olla merkittävä yleisurheilumaa. Ei siitä liiemmälti olla kiinnostuneita. Jalkapallo kerää yleisönsä ja kaupungissa on ravintoloita, jotka ovat pyhittäneet itsensä jonkin englantilaisen jalkapalloseuran faniravintoloiksi. Ja faneja löytyy. Poikkeuksia toki on, yksi meidänkin kylästä. On juoksumiehiä. Hän aloittaa lenkkinsä silloin kun pohjoiseen puuskuttava juna ohittaa kaupungin neljän, viiden aikaan aamuisin. Mies juoksee umpipimeässä lievää ylämäkeä naapurikylään, Isoon Banaaniin ja takaisin. Saman hän toistaa välittömästi uudemman kerran. Ei puhu mitään, ei tapaa ketään, eikä hänellä taida olla edes kummempaa urheilullista tavoitetta. Vain pelkkä liikunnan ilo. Jotenkin hänestä tulee mieleen takavuosilta muuan maratoonariksi kutsuttu putkimies vanhasta työpaikasta telakalta. Hän piti kuntoa yllä juoksemalla paikallaan ollessaankin. Oli hankala ja hermostuttava juttukaveri. Jalat aina liikkeessä.

Liikunnan arvo kyllä tunnetaan, eikä sauvavoimistelukaan ole  aivan tuntematon. Kylään se rantautui kunnan työntekijän toimesta. Ikäihmiset koottiin  kirkon pihalla olevan katoksen alle ja toimelias ohjaaja näytti kädestä pitäen mitä sauvavoimistelu merkitsee tasapainolle ja huonosti liikkuville nivelille. Muutaman käyntikerran jälkeen virkamies katsoi viestin tulleen ymmärretyksi ja toivoi ryhmältä itseohjautumista. Halukkaiden puuttuessa uudeksi vetäjäksi alistui tuolloin kahdeksankymppinen, harmaahapsinen rouva. Hänen johdollaan ryhmä pysyi koossa parisen vuotta. Itse silloin vähän yli kuusikymppisenä kuuluin ryhmän nuorisosiipeen. Toiminta loppui vasta kun aerobic-villitys tunkeutui kylään. Muistoksi tuosta piskuisesta sauvavoimisteluryhmästä jäi kirkon lahjoittama t-paita, jonka selässä  on koukeroisin thai aakkosin teksti: Ban Prasopsukin puusauvavoimistelijat. Sain omani ja ylpeydellä olen sitä kantanut. Tuolloin tiesin tulleeni jossakin määrin kyläläiseksi.

Vuosituhannen alussa näillä tienoin oli suuri aerobic-buumi. En tiedä mistä se tuli, vai oliko se vain yleismaailmallinen ilmiö mikä tavoitti Lampangin laakson. Muutama kerta viikossa oli suuren kauppakeskuksen parkkipaikka autoista tyhjennetty ja varattu liikunnan harjoittajille. Valtavien ämyrien tahdittamina ja isojen valonheitinten valossa jopa sadat ihmiset hytkyivät ruodut suorina hämärtyvässä illassa ja ilmeistä päätellen meno oli mieluista. Näitä rytmikkäästi heiluvia ryhmiä saattoi nähdä eri puolilla kaupunkia. Villitys hivuttautui Prasopsukin kyläänkin. Ensin täyttyi kylän kupeessa olevan pienen terveysaseman takapiha ja siitä kylään. Puuhakkaat naiset hankkivat tv-monitorin, cd-soittimen ja tarvittavan cd-levyn ja niinpä kylän pikkuruisen kentän kupeessa olevan seinättömän katoksen alla puitteet olivat valmiit. Jokaisena arki-iltana kello kuusi, hämärän laskeutuessa alkoi vajaan tunnin kestävä sessio. Ikärakenne kertoi pitkästä elämän kokemuksesta ja jäykistyvistä jäsenistä. Parhaimmillaan kolmattakymmentä innokasta liikunnan harrastajaa. 

Musiikin tempo oli luonnollisesti tarkoitettu pari sukupolvea nuoremmille, mutta ei se yritystä haitannut. Jokainen toisteli liikkeitä juuri siten mihin väsynyt keho taipui. Pienet pyllähdykset kuitattiin ystävällisellä hymyllä, eikä kukaan uskonut olevansa kaveriaan parempi. Sesonki päättyi maaliskuussa alkavaan kuumaan kauteen jatkuakseen taas syksyllä ilmojen viilennettyä. Rutiinia ei katkaissut juuri muu kuin riisin korjuu. Raskas peltotyö vei mehut ihmisistä, eikä liikunnan tarpeellisuutta elämänlaadun parantajana pystynyt kenellekään vakuuttelemaan. Ja kuten usein, liikunnasta kiinnostuneita oli pääasiassa naiset ja heistäkin vanhimmat. Joitakin miehiä kävi aerobicin taikavoimaa kokeilemassa, mutta useimmilla se jäi yhteen kertaa. Harrastus jatkui muutaman vuoden, mutta kuten usein vanhempien ihmisten harrastustoiminnassa käy; rivit luonnollisista syistä harvenevat.

Kun harrastus laantui, yritti kunta tulla taas apuun. Tällä kertaa se kustansi ja asensi puolen tusinaa kuntolaitetta pikku aukion kulmaan.  Oli venytystä ja vanutusta. Jonkinlaista mielenkiintoa niiden käyttöä kohtaan tunnettiin, mutta ei niistä kukaan itselleen pysyvämpään suhdetta saanut. Laitteissa oli vikansa, raskaat ja kolhot. Tuskin ulkoilmaan, sateiden ja auringon armoille kovin heppoisia laitteita voi edes tuoda. Käyttö jäi vähäiselle.

On mainittava thainyrkkeily kun Thaimaassa ollaan. Laji on todella suosittu. Viikonlopun tv-lähetysten sekamelskassa ei nyrkkeilyotteluita ole aivan helppo ohittaa. Se on valtalaji ja myös kylässä sillä on harrastajansa. Se ei suinkaan ole isojen areenoiden laji, vaan myös paikallisella tasolla on ottelunsa.  Laji on kova. Iskut ja potkut päähän, kylkiin ja ympäri ruumista vievät puhdin kovastakin tyypistä, mutta kehään nousijoita riittää. Monille se on myös tapa ansaita pienet tulonsa. Kummastusta ja vastenmielisyyttä kuitenkin herättää se, että otteluita järjestetään myös keskenkasvuisille pojille. En tiedä onko valtakunnallisia kilpailuja, mutta paikallisella tasolla erilaisten kyläjuhlien ja markkinoiden yhteydessä sellaista voi nähdä. On mieltäkääntävää katsella, kun alakouluikäiset  yrittävät potkia nyrkkeilykehässä toisiaan päähän aikuisten ulvoessa kannustusta. 

En tiedä, mutta kaikissa maissa on tapansa.

Talon tekoa

Rakentamiseen oli kaksi vaihtoehtoa. Joko avaimet käteen periaattella tai että itse palkkaamme työporukan ja hankimme tarvittavan materiaalin työmaalle. Päädyimme jälkimmäiseen. Ilman naapuriapua emme olisi onnistuneet. Naapurista Baan, ja Joona. Toisella heistä oli tavaran hankinnoissa välttämätön auto. Toinen oli rakennustekniikkaa enemmän tunteva ja tiesi kaupungin edulliset ostospaikat. Vaimo tulkkasi kieltä ja minä istuin kyydissä.

Talon rakentajiksi löytyi jostakin lähikylästä kotoisin oleva työporukka. Työnsä osaava joukko.  Johdossa kokenut arabimaissa ammattitaitoansa täydentänyt osaaja. Yllättävää oli, että varsin useat rakennusalan ammattilaiset olivat arabimaiden kävijöitä. Ammatillinen vuorovaikutus kaakkoisen Aasian ja Arabian niemen välillä vaikutti vilkkaalta.

Rakentamisessa oma roolini oli vaatimaton. Pääasiassa se oli istuskelua naapuritalon kuistin kaiteella katsellen kuinka rakentaminen edistyi. Iltaisin istuskelu jatkui lähempänä jääkaappia saman talon toisella kuistilla. Oli pohdittava seuraavan päivän rakennustarvikkeiden hankintoja. Varmaan suunniteltiin muutakin, mutta en tiedä mitä. Kielimuuri oli korkea. Mutta sen niinä pitkinä iltoina kuitenkin opin, että jos olutpullo laitetaan jääkaapin pakastimeen ja annetaan sen jäähtyä todella kylmäksi niin avattaessa sen sisältö muuttuu jääsohjoksi, hyhmäksi. Hyhmä nousee pullon suusta hauskan näköisenä tappina. Tätä hauskuutta ihasteltiin kerta toisensa jälkeen.

Toki tein muutakin. Oli estettävä betonin kuivuminen kuumassa auringon paisteessa ja tähän puuhaan kelpasin hyvin. Aamun hetkinä, ennen auringonnousua kastelin betonirakenteet. Työ oli helppoa, kiertelyä vesiletkun kanssa rakenteiden keskellä. Muutenhan meikäläisen, sikäläisten silmissä vierastyöläisen, aktiivisuuteen suhtauduttiin myönteisen pilkallisesti. Jos otin sahan käteeni katkaistakseni vaikkapa jonkun oksan niin samassa ilmestyi joku ystävällinen ja nappasi sahan pois. Ja tarjoutui tietysti itse sahaamaan. Ei siinä uutta. Ilman kielitaitoa olet pahnan pohjimmainen. On oltava nöyrä ja yritettävä räpiköidä ylöspäin ravintoketjussa.

Työt alkoivat valoisan tullen kahdeksan maissa ja päättyivät viideltä ennen kuuden jälkeen tulevaa pimeyttä. Tuli tavaksi, että työpäivän päätyttyä joukko vetäytyi usein takapihan puolelle, levitti maton, söi vaimon laittaman pienen iltapalan ja nautti muovipussissa hakemansa viinaryypyt. Sitten mopon selkään ja kotiin.

Jotakin sikäläisestä tapakulttuurista opin siellä takapihalla. Ruokakuppien ympärillä istuvista miehistä oli kaikki kiire kaikonnut. Vaikka heillä pitkän, hikisen päivän jälkeen täytyi olla ankara jano ja nälkä, niin ei sitä kukaan näyttänyt. Miehet ottivat rauhallisesti ilman kiireen häivääkään vuoron perään hyppysellisen ruokaa ja jatkoivat jutustelua. Pöytätavat olivat kunniassaan.  Myöhemmin ymmärsin, että ahneuden ja itsekkyyden näyttäminen ruokapöydässä on huonoa käytöstä.

Huomiota herätti armotonta työtahtia pitävä murskatun sepelin päällä paljasjaloin loikkiva miekkonen. Töitä mies painoi kuin viimeistä päivää pää märkänä.  Asiaa ihmeteltäessä totesi joku olan kohautuksella  ”jaabaa”. En tiedä kuinka se suomennettaisiin. Jaa on lääke ja baa on hullu. Kukin voi hakea itseään tyydyttävän vastikkeen äidinkielestä.  Muiden mielestä mies käytti työtehonsa yllä pitämiseksi amfetamiinia tai jotain sen johdannaista.  Kilpailu pääsystä hyvään työporukkaan oli niin kova, että näitäkin keinoja käytettiin. Ilmeni, että tällaiset huumeet ovat maassa pahempi ongelma kuin ns. perinteelliset bilepillerit.

Työturvallisuudesta ei juuri piitattu. Mieleen on jäänyt erityisesti kattorakenteita hitsaava mies. En tiedä ovatko asiat puolessa vuosisadassa muuttuneet, mutta ainakin omassa nuoruudessa sähköhitsauksen valokaaresta syntyvä säteily aiheutti suojaamattomissa silmissä muutaman tunnin viiveellä polttavan kivun. Kuin olisi hiekkaa silmät täynnä ja polte kestää seuraavan päivään. Tiedän, koska pätevöidyin tuohon kipuun keväällä 1959  ja siksi koen itseni kokemusasiantuntijaksi. Sen tähden hitsareilla yleensä on melkoinen koppa päässään. Tämä meidän katolla kieppuva hilpeä veijari oli varustautunut aurinkolasein. Ehkä mieskin tiesi seuraukset, mutta palkkatulo oli tärkeämpi kuin tuleva kipu.

Ja niin oli, että kun joulukuun viimeisenä päivänä ei ollut muuta kuin pilareiden kuopat  kaivettuina, niin maaliskuun 20 päivä nukuttiin ensimmäinen yö upouudessa talossa. Rakennustahti oli ollut hirmuinen, työn jälki hyvää ja siistiä. Eikä näihin päiviin mennessä ole löytynyt moitteelle sijaa. Varsinaiset rakentajat olivat myös tyytyväisiä. Ryhmän pomo oli aiheesta ylpeä ja  esitteli mieluusti taloa käyntikorttina työnsä laadusta.

Maan mylläystä

Kylätie

Taloa suunniteltiin helppoudella mitä Suomessa tuskin voi kuvitella. Piirustusten tekotapakin oli erikoinen. Tässä Lampangin laaksossa on ollut tapana rakentaa uudetkin omakotitalot kahteen kerrokseen. Alhaalla keittiöt ym sellaiset ja ylhäällä makuuhuoneet ja oleskelutilat. Tämä vaihtoehto ei vaimolle kelvannut. Oli vuosia seurannut vaikeasti liikkuvan äitipuolensa kivuliaita yrityksiä nousta portaita. Ei halunnut samaa taakkaa vanhoille päivilleen.

Naapurin Baan kertoi olevansa parhaillaan tekemässä lattian hiontatöitä muutaman kilometrin päässä ja kertoi rakenteilla olevan yhteen tasoon suunnitellun talon. Mennään mukaan, kuvataan talo ja annetaan jonkun suunnittelijan  suunnitella valokuvien antaman mallin mukaan. Näin tehtiin ja  jostakin löytynyt suunnittelija teki talon piirustukset.  Haettiin asianomaiset luvat ja muutamassa ajassa rakennusoikeudet olivat selvät,  tontin tarkastukset tehty ja leimat papereissa.

Opin sen, että talon pohjaratkaisu syntyy neljä kertaa neljä metrin kokoisista moduleista. Näitä kuudentoista neliön kokoisia palikoita järjestämällä syntyy pohjaratkaisu ja väliseiniä siirtelemällä tilaratkaisu. Talon valmistuttua selvisi, ettei pohjaratkaisu ole merkittävä talon arvostuksen kannalta, vaan katto. Talon arvokkuuden ratkaisee siinä olevien katonharjojen määrä, valaisi kylässä asuva vanhempi rouva. Tähän oli uskominen.

Vanha talo purettiin. Sain tietää, että teak on ainoita puulajeja mihin tupajumit ja muut ötökät eivät iske hampaitaan. Sen tähden kaikki puusta rakennetut talot olivat teakiä. Se on niin arvokasta, että purettavien talojen kaikki puu otetaan talteen ja käytetään mahdollisesti uudestaan, tai hyödynnetään muulla tavoin. Ei ole harvinainen näky, että kylästä pois muuttanut ottaa puutavaran kainaloonsa ja jättää jälkeensä vain talon betoniset pilarit. Puun kalleus johtuu osittain menneiden vuosien päätöksistä. Kahdeksankymmentä luvulla valtiovalta aloitti rahapulassaan laajamittaisen teakpuun maastaviennin  ja puun hinta sai arvaamatonta kyytiä. Lampangin läänin suuret teakmetsät osittain tuhoutuivat ja  teak harvinaistui. Seurauksena on ollut tiukka sääntely ja talon rakentamisen aikoihin puhuttiin, että teakpuun kaataminen vaati viranomaisilta luvan. Ehkä sitä noudatettiin, ehkä ei.

Perinteellistä rakentamista

Vanhassa talossa oli luonnollisesti myös vanha pihapiiri. Se noudatti maan tai ainakin alueen tapaa. Etupiha oli varattu koristekasveille ja muulle silmänilolle. Kauniisti kukoistavia puita ja kukkivia pensaita. Kerrottiin, että edesmenneen kuningas Bhumipolin äiti olisi toisen maailmansodan aikana Sveitsissä asuessaan kiinnostunut puutarhanhoidosta ja tuonut tavan mukanaan Thaimaahan. Se myös näkyy köyhemmissäkin paikoissa, vaikka elanto olisi tiukilla silti istutukset kukoistavat.

Takapihalla oli ns. hyötykasvit. Nämä Prisman hyllyilta tutut. Banaanit, mangot, pomelot, makeat bambut, papaijat, limet, passion hedelmät jne. Listaa voisi jatkaa. Mielenkiintoisin ja itselle vierain oli nun-puu eli kapokkipuu. Outo kasvi jonka siemenpesästä paikalliset keräävät tyynyn täytettä. Hienon hienoa ja kevyttä siemenhahtuvaa. Tonttia raivatessa osa puustosta säilyi ja osa ei.

Lisää maata

Ennen kuin yksikään vasaran isku oli kajahtanut alkoi maansiirto. Näillä seuduilla ensimmäinen toimenpide on nostaa tonttia ympäristöään korkeammaksi.  Meidänkin tontille kuljetettiin 80 kuorma-autollista oranssin väristä soraa, josta saimme puolimetriä lisää korkeutta. Isotkin rakennuskohteen alkavat maansiirrolla. Maapintaa korotetaan, jotta vältytään sadekauden aiheuttamilta ongelmilta ja suoranaisilta pikku tulvilta. Isommissa hankkeissa hyväkin riisipelto saa reilun korotuksen. 

Ennen soranajoa pihan puut ja pensaat tietysti poistettiin. Niin myös edellisen asukkaan kotitarvebanaanit. Banaanien varret katkottiin maata myöten ja päälle ajettiin mainittu puolen metrin kerros soraa. Sora tampattiin ja jyrättiin tiiviksi kerrokseksi olettaen kaiken alle jäävän kasvuston tyytyvän osaansa. Mutta ei, aliarvioimme banaanin kasvuvoiman. Tämä muutaman metrin korkeuteen kasvava, ruohoksi nimettu kasvi, puski esiin puolen metrin syvyydestä pari viikkoa jyräämisen jälkeen. Se alkoi ottaa takaisin omaa paikkaansa. Se kasvun voima hämmästytti ja hämmästyttää yhä.

Takapiha, hedelmätarhaksi aiottu tontin osa jätettiin tietoisesti korottamatta. Myöhemmin sitä kaduttiin. Muurin ympäröimänä vesi ei päässyt tontilta pakenemaan edes naapurin pelloille, vaan sadekausina se oli kuin kahluuallas.  Kolmekymmentä senttiä syvä vesimassa tappoi kaiken istutetun taimikon. Oli annettava luonnolle periksi, kaadettava aitamuuri ja nostettava tämäkin osa tonttia.

Se minkä me voitimme, sen naapuri menetti. Tontille satanut vesi valuu nyt naapureiden pihoille. Vanhemmat talot, joissa korotusta  ei ole tehty ovat saaneet harmikseen kaiken veden. Onneksi se ei kuitenkaan ole naapurisopua haitannut.