Tuli katsottua Karaokeparatiisi-niminen dokumenttielokuva suomalaisesta karaokearjesta. Mielenkiintoista.
Aikoinaan karaoke oli Thaimaassa myös niin suosittua, että se oli kaikkien tavoitettavissa. Näin myös Lampangin kaupungissa. Ei niin pientä kuppilaa tai baaria, etteikö mahdollisuutta lauluun ja esiintymiseen. Eikä niin hiljaista kylää, etteikö laitteita.
Oletettua kysyntää oli ja jotkut bisneshenkiset saivat idean. Tiedettiin, että helteisinä päivinä, joita riittää, ihmiset vetäytyivät ilmastoituihin tiloihin, sillä harvemmalla oli viileyttä kotona. Mihinkäs muualle kuin kauppakeskuksiin. Tilaa oli, missä harhailla ja aikaansa kuluttaa. Kauppakeskuksiin oli jo rakennettu vauvaparkit ja erilaiset härvelimaailmat alle kouluikäisille. Nopeasti huomattiin, että kouluikäisten kasvattamisessa tehokuluttajiksi oli puutteita. Olisiko karaoke se keino, jolla saada nuoriso viihtymään entistä paremmin. Ryhdyttiin toimeen. Kaupungin suurimpaan ostosparatiisiin rakennettiin pitkä rivistö äänieristettyjä koppeja. Toistakymmentä. Kopit olivat pieniä, vain kahden istuttavia. Niissä oli tarpeelliset välineet toteuttaa kahden hengen karaokeunelmat. Pääasiassa teini-ikäiset sulloutuivat niihin ja antoivat laulun raikua. Aluksi oli kysyntää ja nuoret näyttivät viihtyvän. Joskus lauloi toinen ja joskus molemmat yhdessä. Liikeidea ei kuitenkaan kantanut pidemmälle kuin kanan lento. Niinkuin usein, tämäkin kupla puhkesi ja kopit saivat mennä.
Koska maassa on yrittäjyys arvossaan niin karaokebaarejakin ilmestyi kadun kulmiin kuin sieniä sateella. Kireän kilpailun johdosta erottautuminen massasta tuntui tärkeältä. Oli runsaasti erilaisia houkutuskeinoja. Ensimmäinen ja lähes ainoa henkilökohtainen kokemus täkäläisestä karaokebaarista on vuosien takaa. Joukon jatkona jouduin kaupungin keskustassa olevaan karaokepaikkaan.
Meno oli outoa. Suurehko tila, jossa väki istui ja kuunteli keskittyneenä samassa salissa olevaa laulajaa. Tunnelma oli outo. Sali oli näet pieniä kynttilöitä lukuunottamatta täysin säkkipimeä. Ei näkynyt laulajaa, ei muita asiakkaita, eikä juuri mitään muutakaan. Näkyi vain katonrajaan vedetty tv-monitori, jossa laulujen sanat kiersivät. Luulen, ettei tämäkään liikeidea kauas kantanut.
Tanssiaiskulttuuri tarvitse muutaman sanan. Ja Paun kaupunginosassa oli aikaisemminkin mainittu, suuresti kunnioitettu munkki kuollut ja hänen muistoaan arvostaakseen temppeli hankki hautajaisviikon ajaksi paikalle tivolin. Oli karuselli, pieni maailmanpyörä, erilaisia humpuukitelttoja ja härveleitä, mitä nyt tivolissa. Kaiken komistuksena tanssilava. Näillä main noudatetun tavan mukaan pari, kolme metriä korkeiden paalujen päälle koottu lava, jossa ihmiset päiden yllä sitten tanssivat. Tanssiin halukkaat maksoivat muutaman baatin lavalle kiipeämisestä ja parista tanssista. Sen jälkeen lava tyhjennettiin ja uuden aloitettiin rahastus uudelleen. Siis kuten Helsingin Alppilavalla Linnanmäen takana vanhaan aikaan, jos joku muistaa.
Jotta kenenkään ei tarvinnut heilua ilman partneria, odotti lavan reunoilla säännöllisin välein tyttö, jota voi pyytää tanssikaveriksi. Pakkeja pelkäävälle ujostelijalle erikoisen ystävällinen järjestely. Illan päättyessä tytöt saivat osansa lavanpitäjän tuotoista. Toki pieniä taskurahoja. Tanssi oli tätä nykyistä jytää. Rytmikästä liikehdintää ja sätkimistä. Pääosassa tietenkin hauskanpito. Osalliseksi pääsin, kun eräs hilpeä leidi noukki kavaljeerikseen. Kiipesin lavalle ja samalla avasin pelin, mitä en odottanut. Oli kerrankin vientiä.
Hämmentävä katkos tuli kun tuiki tuntematon mieshenkilö käveli eteeni ja pyysi tanssimaan. Pyyntö osui mukavuusalueen ulkopuolelle. Parahdin vieressä seisovalle vaimolle, etten voi, hakijahan on mies. Ei tullut ymmärrystä: ”Mitäs sitten, hän haluaa vain tanssia”. No, maassa maan tavalla. Kaveri maksoi piletin ja lavalle. Siellä sitten koikkelehdittiin ja toikkaroitiin jytämusiikin tahdissa. Uusi kokemus. En tiedä yleisyydestä, mutta kun vastaava toistui muutama sata kilometriä etelään keskellä syvää maaseutua, niin olen päätellyt sen olevan melko tavanomaista. Näinhän naisetkin.
Erinäisistä syistä posti on tällä haavaa ajankohtainen. Joten sinne. Tapahtui Prasopsukin kylässä, että postin tulo lakkasi ilman varoitusta. Oli kysymys vuoden vaihteen postista, siis tärkeistä viranomaisilmoituksista. Naapurissa ihmeteltiin myös, sillä viisitoistavuotias tytär odotti kuumeisesti mopon ajolupaa. Aikansa kiukkua kerättyään muutama kylän rouva lähti tapaamaan toisessa kylässä asuvaa posteljoonia ja minä kuskiksi.
Pienen harhailun jälkeen kylä löytyi ja postimiehen koti, mutta ei miestä.
Oli vanha, sydämellinen äiti. Ennen kuin kukaan ehti kysyä mitään, alkoi äiti vuodattaa suruaan poikansa ahtaasta taloustilanteesta. Posteljoonin palkka kun on pieni. Otti kädestä, vei naapurihuoneeseen ja näytti pöydälle levitetyn valtavan jakamattoman kirjeröykkiön. Parin kuukauden postit. Rahapulan vuoksi poikaparka oli ottanut kaksi jakelupiiriä yhden sijaan, vaikka ei yhtäkään ehtinyt kunnolla jakaa. Ymmärrystä löytyi. Äsken niin kiukkuisten ja vihaisten rouvien sydämet sulivat. Empatiaa oli. Vaitonaisina rouvat keräsivät postinsa ja poistuivat.
Jäin miettimään, että oliko kuitenkaan kysymys empatiasta, vai kunnon ihmiselle kuuluvasta vahvasta hyvän käytöksen vaatimuksesta? Suuttumusta ja ärtymystä ei mielellään näytetä, vaikka halua olisi. Alennat itsesi, jos näytät.
