Rajalla

Rajajoki, Me Sai.  Vasemmalla Mianmar ja oikealla Thaimaa.

Aina asiat ei mene toivotusti. Ehdimme jo iloita tiedosta, että maahanmuuttovirasto avaa sivukonttorinsa Lampangissa. Tietäisi sitä, että ennen 90 päivän oleskelun päätymistä voisi kävellä toimistoon, ottaa leiman passiinsa ja oleskelu maassa on taas luvallista seuraavat kolme kuukautta. Matkat pohjoisen Mianmariin jäisivät. Rajan ylitys ja paluu sieltä antaa näet oikeuden kolmen kuukauden oloon maassa.

Ilmeni kuitenkin, että ulkomaalaisten oleskelua on kiristetty. Huoli maassa asuvien muiden kansallisuuksien tekemistä rikoksista ja luvattomista oleskeluista on kärjistänyt ongelmia. Lakia oli muutettu siten, että hotelleista tuttu käytäntö on ulotettu myös yksityiskoteihin. Maahan tulon jälkeen on yksityistaloudessa asuvan  24 tunnin kuluessa on käytävä ilmoittautumassa viranomaisille. On täytettävä ”asiakaskortti”, joka sitten nitojalla lisätään passin sivuille. Asia oli uusi ja 1600 bahtin (vajaa 50 euroa) arvoinen sakko napsahti laiminlyönnistä. Luulen, että monta kaltaiseni käy kaivelemassa kuvettaan. Harvempi arvaa kotiin tullessaan käydä viranomaisia tapaamassa. Mutta ystävällisen poliisin sanoin: On parempi tehdä oikein, kuin väärin. Näin. Tämä opiksi.

Muutakin oli muuttunut. Viisumin vaatimat edellytykset  ja paikallisen viranomaisen tulkinnat tuntuivat olevan keskenään ristiriidassa. Kun ei ole kykyä ja vielä vähemmän halua kiistellä, niin edessä on matka Mianmariin, kolmensadan kilometrin päähän Me Sain (tai Mae Sain, kuten englantilaiset kirjoittavat) kaupunkiin. Tie on tuttu, tylsyyteen saakka.

Kyse on tyypillisestä kaksoiskaupungista. Kapea, ehkä kymmenmetrinen joki erottaa kaupungit ja valtakunnat toisistaan. Rauhallinen raja.  Väkeä liikkuu, kun paikalliset burmalaiset käyvät suurin joukoin Thaimaan puolella parempien tienestien takia. Heille muodollisuudet vaikuttavat melko kepeiltä.

Mianmarin puolella, Tachileikin raja-aseman porteilla vaanii joukko tuk-tuk kuskeja tarjoten palveluja. Ei menty kaupunkiin, mutta nähtävyydet voin vanhasta muistista luetella. Niitä ei liiemmälti ole. On tori välittömästi raja-aseman kupeessa, josta thait hakevat halpoja sikäläisiä tuotteita. Muut nähtävyydet tuk-tukkuski esittelee tottuneesti. Kaupungin sairaala, temppeli ja iso golfkenttä ilman pelaajia.

Ekstranähtävyytenä pitkäkaulaheimon jäsenet, jotka laittamalla aina uuden pronssisen renkaan kaulaansa venyttävät sen luonnottoman pitkäksi. Venyttäminen aloitetaan joidenkin tietojen mukaan jo viisivuotiaista lapsista. Omituisuudessaan näky on vastenmielinen ja käynnit reservaatissa ovat jääneet viime vuosina tekemättä. Heimo itse asuu vakituisesti muualla Mianmarissa, mutta tulevat kuten töihin konsanaan, ja esiintyvät yleisölle saaden tippinsä ja sitä tietä särvintä leipänsä päälle.

Köyhyys kaupungissa on silmiinpistävää. Kadut kuoppaisia, paikat likaisia ja jätehuolto on hoidettu heittämällä haiseva roskapussi aidan yli. Rajan ylityksen jälkeen tulivat kerjäläisetkin mukaan kuvaan. Ensimmäiset sitten Helsingin.

Parinkymmentä kilometriä Me Saista kaakkoon on  legendaarinen Kultainen Kolmio. Paikka, jossa Mianmar, Laos ja Thaimaa kohtaavat Me Kong joella. Vuoristoinen viidakkoalue on tunnettu oopiumin tuotantoalueena jo kaksikymmentä luvulla. Uutta kukoistuskauttaan se eli Vietnamin sodan aikoihin. Nyt tästä loistosta taitaa olla jäljellä pelkkä museo. Edesmenneen kuninkaan Bumibulin kunniaksi on mainittu, että hänen ansiostaan paikallisille viljelijöille kehitettiin tuottoisia hyötykasveja, jotka korvasivat unikon kasvatuksen. Pitääkö tieto paikkansa vai, en tiedä.



Nykyinen Kultainen Kolmio on  turistien tarpeisiin rakennettu. Moderni elämysmatkailija tarvitsee selfietä varten selkänsä taakse kyltin muistuttamaan siitä missä tuli käytyä. Pelkkä kuva viidakosta ei riitä. Ennen nimi kattoi kolmen valtakunnan alueelle levittäytyvän, tuhansien neliökilometrien vuoristoisen viidakon. Nyt se on kutistettu liki yhteen  tien mutkaan.

Kaksituhatta luvun alkupuolella rakennettiin valtava, istuvan Buddhan patsas. Tehtiin matkailijoille muutakin viihdykettä, kaikenlaista onnea tuottavaa tingel-tangelia. Lisäksi on veneristeilyjä Mekong joella ja mahdollisuus käyntiin joen toisella rannalla Laosissa, parin hehtaarin lämpäreellä. Eikä tämä ole vain ulkomaalaisille matkailijoille. Kotimaan matkailu on kovassa kasvussa ja turistien täyttämät bussit ovat tuttu näky.

Elon korjuuta

Kalalammikko

Elon korjuu on kiivaimmillaan. Vähänkin joutilas väki osallistuu. Muut arjen askareet saavat  odottaa.  Pellot ovat pieniä ja niistä saadaan juuri ja juuri vuoden tarpeet ruokapöytään. Kylän pellot sijaitsevat niin kaukana veden lähteistä, että vuosittain vain yksi sato on mahdollinen. Kaksikin onnistuisi, mutta veden pumppaaminen matkojen takaa pienille pelloille tulisi liian kalliiksi. Korjuu isoilla pelloilla on koneellistettu, mutta kylän pelloilla aherretaan edelleen sirpin kanssa. Kyykitään kyyryssä pelloilla ankarassa auringon paahteessa. Tiivis, kaiken peittävä pukeutuminen on ainoa keino suojautua porotukselta. Se tietää monia ylimääräisiä hikipisaroita. Ihmisten kasvoista paistaa työ raskaus. 

Ei se leipä täälläkään helpolla irtoa.

Riisi kuivuu pelloilla ja siellä se myös puidaan. Kuivatut ja puidut jyvät levitetään pressujen päälle jatkamaan kuivumista. Haravan näköisellä vekottimella riisiä käännellään tasaisen kuivumisen takaamiseksi. Kaksi kolme päivää ja riisi on valmis kuorittavaksi. Kun saman aikaisesti korjattu sato vaatii tiloja, ovat käytössä kaikki silmällä pidettävät aukiot. Valvontaa tarvitaan. Tuore riisi saa pitkäkyntiset liikkeelle. Ylimääräiseen verotukseen ei ole varaa. Sato halutaan pitää omassa pöydässä.  Uuden riisin saaminen ruokapöytään on juhlahetki.

Edistysaskeleita on otettu myös kalatalouden puolella. Aikaisempina vuosina lähes jokaisen huushollin takapihalla oli vedellä täytetty suuri kuoppa. Kalalammikko. Maallikon silmissä oli ihme, että mikään elollinen moisessa kuravedessä eläisi, mutta niin eleli. Jotkut kalalajit selviävät vähällä. Saatiin kalaa pöytään.  Riesaksi hyttyset ja kuivalla kaudella tyhjä monttu pihalle. Kunnan avustuksella rakennettiin betonista allas ja kaksikymmentäviisi perhettä muodosti keskenään hoitokunnan. Hoitokunta vastaa altaan kunnosta ja myy muille kyläläisille tuoretta kalaa. Ainakin alku on lähtenyt lupaavasti liikkeelle. Toivoa sopii, ettei hoito jää kylän vanhojen rouvien vastuulle, kuten usein näyttää käyvän. 

Riisin jyvät kuivumassa

Vuosi sitten kuolleen naapurin isännän muistotilaisuus pidettiin muutama aika sitten. Kuten aina yhteiset tilaisuudet niin hengelliset, kuin maallisetkin alkavat astioiden kilinällä. Joukko kyläläisiä oli jo aamutuimaan kirkon keittiörakennuksessa pilkkomassa kasviksia ja paloittelemassa lihaa. Yhdessä syöminen on vakiintunut tapa. Itse muistotilaisuus oli normaalin sunnuntaiaamun  jumalanpalveluksen yhteydessä. Muisteltiin vainajan elämää. Menojen jälkeen kokoonnuttiin pihalla olevan katoksen, salaan alle ja syötiin yksinkertainen lounas. En tiedä onko tässä yhteyttä buddhalaiseen tapakulttuuriin, jossa järjestetään tuhkaamisen jälkeisiä muistotilaisuuksia.  Halutaan varmistaa vainajan tyytyväisyys ja se, että sielu saa rauhan, eikä jää  levottomana vaeltamaan.

Kyläläisiä vieraili naapurilaaksossa, Lampangista etelään olevassa Thönissä. Ensin sairasteli yksi ja sitten toinen. Tauti eteni, kuten kulkutauti konsanaan ja päätyi lopulta meidän kuistille. Itse vein sen sisään. Viime lauantaina. Melkein voisi jopa todeta kellon ajan. Muutamassa tunnissa, molemmat, puoliso ja minä olimme kyykytetyt. Yö oli hirveä. Päätä särki, yskä repi keuhkoja, lihakset parkuivat ja nuppi tuntui (potkitulta) potkupallolta. Aikaisemmin olin  lukenut näistä oireista. Nyt tuli kokemusta. Miksei myös elämystä. 

Menkääpä kausi-influenssarokotukseen. 

Rahapuu kukkii. Matkalla temppelijuhlaan.

Lääkkeistä ja hoidoista.

Kun on ikää, niin on tarvetta palveluihin. Vuosien aikana on tullut terveydenhuoltokin tutuksi. On tarvetta lääkkeisiin, erilaisiin rokotuksiin ja jopa sairaalapalveluihin. Kokemusta siis on, mutta ei siitä opiksi.

Kun kaksi kirjainta oppii. Löytyy apteekki.

Lääkkeitä saa. Myymälöitä on lähes joka korttelissa, tunnuksena vihreä risti. Tai sitten thaikielinen kahden kirjaimen sana. Suuri osa näistä pikku myymälöistä myy erilaisia itsehoitolääkkeitä ja kauneudenhoitoon liittyviä tuotteita. Vanhemman ihmisen silmissä ne vaikuttavat kemikalikaupan (vieläkö niitä?) ja apteekin risteytykseltä. Aina ei kuitenkaan pikku myymälöissä asiantuntemusta löydy. Ulkoista kauneutta arvostavassa maassa henkilökunnan palkkaus asiakaspalveluun vaikuttaa monasti tapahtuvan ulkoisten ominaisuuksien perusteella.

Toki sitä isommissa apteekeissa löytyy. On ammatillisesti koulutettua väkeä ja oikeuksia lääkkeiden myyntiin. Antibiootit ilmestyvät tiskille kuin apteekin hyllyltä. Asiaa kummemmin konsultoimatta, tai lääkemääräyksiä kyselemättä. Samat rohdot kuin kotimaassa, vain tuotenimet vaihtelevat.

Täkäläinen lääkärikunta toimii  pääasiassa sairaaloissa ja työvuoron päättyessä avaavat oman praktiikkansa. Pieniä yksityisiä klinikoita yhden vaivan hoitoon löytyy lukuisia. Hoitavat kiireettömiä. Asioitaessa yksityisellä lääkäri arvioi taudin tilan ja lykkää poistuvalle potilaalle tarvittavilla pillereillä varustetun minigrippussin kouraan. Se on sitten siinä. Sairaaloilla on apteekkinsa, joista poliklinikalla käyneet lunastavat omat rohtonsa. Lääkkeiden hinnat ovat rankasti subventoidut.

Sairaaloita kaupungissa on ainakin neljä. Kaupungissa sijaitsevalla varuskunnalla omansa, pari julkista ja kovan rahan yksityinen. Varuskunnan sairaala on luonteestaan huolimatta kaikille avoin. Sotilashenkilöstölle ja heidän perheilleen lisäksi ilmainen.

Ensikäynnin yhteydessä otetaan henkilötiedot ja tehdään asiakaskortti. Ilmoittautumisen yhteydessä mitataan aina myös mahdollinen kuume ja tarkistetaan verenpaine. Lyödään muovinen numerolappu käteen ja sitten jonottamaan kymmenien muiden vaivaisten joukkoon. Omat pulmani ovat olleet mitättömiä. Ei monta minuuttia tuhraantunut, kun tarvittava huoli oli tiessään. Muutaman euron arvoiset lääkkeet sairaalan apteekista ja katse huomiseen.

Keskussairaalan massaa.

Dramattisempi oli käynti keskussairaalassa. Siinä samassa, jonka parkkitalossa asiakkaita palvelee Kone Oy:n hissi. Oli myöhäinen ilta, kun sydän alkoi sykkiä huolestuttavaan tahtiin. Verenpainekin nousi tappiinsa. Oli haettava apua, jota varmimmin löytyi keskussairaalasta. 

Lyhyen ongelman kuvauksen jälkeen otettiin tarvittavat kokeet ja päätettiin yöpymisestä. Tila oli avara ja metrin korkuisella seinillä jaettu kolmeen lohkoon. Yhdessä lohkossa kaksitoista vuodepaikkaa. Kaikki miehitettyinä. Lisävuoteitakin oli ja yksi järjestyi minullekin. Nelisenkymmentä miestä samassa tilassa. Vanhoja miehiä, kuka missäkin kunnossa. Osa letkuruokinnassa, osa hivenen virkeämpiä. Oli sydänyö. Äänimaailma täynnä erilaista korinaa, kuorsausta, vinkunaa ja valitusta. Kuin jossakin esikartanossa. Lisäksi kun aamuyöstä tuli työvuorojen vaihto, niin saliin pöllähti tuplasti henkilöstöä. Ääntä säästämättä  jaettiin tehtävät. Mukaan ottamiani lääkereseptejä tutkittiin miehissä. Tohtoreille tuttua tavaraa. Olin kaiketi outo potilas ja herätin tahtomattani ystävällistä hilpeyttä. Tärkein tosin toteutui. Aamulla kotiin.

Kylän ensiapuasema.

Sairaaloita kuormittaa omalta osaltaan maan tapa. Ystävää, eikä naapuria jätetä vastoinkäymisissä. Tapoihin kuuluu vierailut sairaalaan joutuneelle. Tullaan koko perheen voimin. Piiritetään potilaan sänky ja aloitetaan lohduttavaksi tarkoitettu seurustelu. Pitkän matkan takaa tulleet viettävät useamman tunnin potilaan seurana. Eväitään pickupin lavalla syövät omaiset ja ystävät ovat sairaalan pihalla tavallinen näky. 

Täkäläinen yksityissairaala työllistää lähinnä itsensä vakuuttaneista. Hinnat ovat armottomat, eikä niihin omasta kukkarosta maksavalla ole liiemmin asiaa. Parin päivän visiitti kivuliaan, mutta muuten harmittoman vyöruusun vuoksi maksoi sen minkä vastavalmistunut opettaja tienaa kahdessa kuukaudessa. Luultavasti jokainen pään silityskin oli hinnoiteltu. Lääkärit ovat samoja kuin keskussairaalassa, mutta muut puitteet ovat korkeatasoisemmat.

Julkishallintoa tämäkin. Vankilan aitaa.

Yksittäisen kyläläisen näkökulmasta järjestelmä on simppeli. Kylän kupeessa on pieni ensiapuaseman kaltainen vastaanotto. Pienet pulmat hoidetaan siellä ilmaiseksi. Isompien vaivojen riivaamat ajavat suoraan sairaalan poliklinikalle. Alistuvat jonotukseen, saavat apua vaivoihin ja maksavat euron verran palkkiota ja ottavat lääkkeet mukaansa. Mitään ylimääräistä osaamista avun saantiin ei tarvita. 

Kaupungilla

Vanhan kuninkaan kuolemasta tuli vuosi. Varsinainen muistopäivä on viidestoista lokakuuta, mutta käytännön syistä Lampang vietti sitä lauantaina, vapaapäivänä. Muutaman tunnin mittainen muistotilaisuus pidettiin kaupungin keskustassa, viiden kadun risteyksessä. Täkäläinen viiskulma. Väkeä oli kokoontunut melkoinen määrä. Juhlan kohokohta oli satapäinen tanssiryhmä. Valkoisiin asuihin pukeutuneita naisia. Nuorista vanhuksiin. Tanssi oli sitä perinteellistä ja melodia taattua thaitavaraa. Kaunista liikettä, jossa katse kiinnittyy käsiin. Jotakin hypnoottista siinä on. Upea spektaakkeli keskellä kaupungin vilkkainta risteystä. Tanssiesitysten jälkeen ilta jatkui keltaisiin, kuningashuoneen väreihin pukeutuneiden kaupunkilaisten kuorolaululla risteyksen toisessa kulmasta. 

Kello 18:00 sen keskeytti kaiuttimista soiva kansallislaulu. Liikenne pysähtyi ja liike loppui. Kukaan ei kävellyt, autot seisoivat.  Vain kansallislaulu soi. Maassa on tapana soittaa televisiossa, radioissa, kaupungilla maan kansallislaulu aamuisin kello kahdeksan ja illalla kuudelta. Kodeissa se tuskin aiheuttaa kummempia toimia. Sen sijaan kaupungilla ihmiset pysähtyvät, seisovat selkä suorana puolisen minuuttia ja jatkavat toimiaan. Eivät toki kaikki, mutta valtavirtaa se näyttää olevan. 

Katselin joskus ihmeissäni tuollaista näytelmää Bangkokin pohjoisella linja-autoasemalla. Kymmenien ja kymmenien dieselien jyrinä ja ilma sinisenä pakokaasuista. Sinisen katkun seassa puikkelehtivat, asioilleen kiirehtivät ihmismassat  ja kuin taikaiskusta kansallislaulu katkaisi kaiken. Paitsi katkun ja bussien jyrinän. Epätodellinen kokemus.

Tuli mainittua Lampangin kaupungin keskusta. Ei sellaista oikeastaan ole. Ei ole kirkkoa keskellä kylää, jonka ympärille olisi aikojen saatossa syntynyt historiallinen keskusta. Paikkaa, johon matkustavaiset kokoontuisivat ihmettelemään paikallista elämää ja katselemaan toisiaan. 

Viisikulmassa.

Mainittu viiskulma on kaupungin vilkkain liikenneympyrä, jonka keskellä jököttää kellotorni. Ympärillään joitakin mitäänsanomattomia hallintorakennuksia. Siedettävän kävelymatkan päässä olevat Lampangin nähtävyydet ovat harvassa. Niitä toki on, mutta laajalti levittäytynyt kaupunkirakenne kätkee sisäänsä sen mitä elämyksiä etsivä turisti mieluusti näkisi. Ollaan oppaiden armoilla, jotka kuljettavat, mihin kuljettavat. Usein kauppiaalta toiselle.

Jonkinlainen keskusta on siellä mihin paikallinen liike-elämä on keskittynyt. Aikojen alussa kauppaa käytiin Wang-joen rantamilla olevilla kaduilla. Liikenteen kasvaessa se siirtyi muutamaa joen suuntaista katua ylöspäin. Kauppoja, basaareita ja sen semmoista. Myymälöitä toisensa jälkeen. Eikä kaikki ole suinkaan sitä miltä näyttää. Pikkuputiikkiin astuessaan ei aavista, että tilat saattavat jatkua ja laajeta koko korttelin kokoiseksi katetuksi basaariksi, jossa vuosikymmenten ajan on käyty kauppaa ja käydään vieläkin. Myynnissä on kaikkea mahdollista, vaatteita, elintarvikkeita, työkaluja. Puhumattakaan esineistöstä, jonka käyttötarkoitusta voi vain arvailla. Ja taatusti myös ruokapaikka, todennäköisesti nuudelikeittoa. Se arkipäivän lounas. Lähes kaikkea löytyy, mutta ulos vievän tien hakemisessa on vaivansa.

Parikymmentä vuotta sitten valmistui kaupunkiin ensimmäinen moderni kauppakeskus. Se toi tullessaan myös taskulaskinmiehet, jotka ynnäsivät ostovoiman kasvaneen. Sittemmin on toinen toistaan korskeimpia kauppakeskuksia valmistunut parin vuoden välein. Kaupanteko on siirtynyt ja siirtyy näihin moderneihin, ilmastoituihin tiloihin. Ajanmukaisiin vapaa-ajanviettokeskuksiin. Tullaan perheittäin. Lapsille on omat leikki- ja pelimaailmansa, aikaansa tappavalle elokuvateatterit, herkuttelijoille kahvilansa ja pullan tuoksuiset myymälänsä. Paetaan kodin tukalaa kuumuutta. 

Merkille pantavaa, että vajaa parikymmentä vuotta sitten tuossa ensiksi rakennetussa ostoskeskuksessa ei ollut ainuttakaan itsensä hemmottelijoille tarkoitettua paikkaa. Ei jäätelöbaareja, ei kahviloita, ei mitään tällaista. Nyt on toisin. Ostovoima näyttää muuttavan maailmaa. Vanhat basaarit katoavat avarien vapaa-ajanvietto-/ostoskeskusten tieltä, kun kulutusottumukset muuttuvat. Käsitän niin, että täällä poimitaan globalisaation hedelmiä.

Vanhojen rouvien kylä.

236, Moo 2.

Liekö hyvät haltiat valvoneet sängyn päädyssä, kun epätoivon jälkeen lentoa edeltävänä yönä alkoi tapahtua.  Pari minuuttia ennen puolta yötä, joku puuhakas toimihenkilö, tai ehkä se oli toimelias algoritmi, otti yhteyttä ja ehdotti paikkaa bisnesluokassa. Uni ei juuri silmään tullut, kun kiitollisuus kupli mielessä. Suotta olin tuskaillut ja ihmisiä asialla vaivannut. Olisihan pitänyt tietää, että yhtiöllä on laaja sydän, eikä se jätä asiakastaan pulaan.

Ban Prasopsukin rauha on rikkumaton. Puoli vuotta on lyhyt, jotta muutoksia ehtisi tapahtua. Koulukuljetuksen pikkubussi ilmestyy totutusti kylään klo 6:30. Noukkii mukaansa kyytinsä maksaneet ja palauttaa heidät illan tullen puoli kuuden maissa. Varattomien perheiden lapset hoitavat kulkunsa kuinka taitavat. Isä, äiti tai muu sukulainen hoitaa päivittäisen kuljetuksen. 

Vaimo laittoi vauhtia...

Ikäiseni naapurin rouva kulkee edelleen kuivattuun banaanin lehteen kääritty sätkä suussaan. Askel on on lyhentynyt ja ääni käheytynyt, mutta hymy herkässä. Tupakan haittavaikutukset eliniän pituuteen tuskin kiinnostavat.

Vesitornin valtava mehiläispesä voi hyvin, mutta mittaansa suurempana. Jos joidenkin kyläläisten käsitykset valkohapsisen vanhan rouvan kuolemasta ja hänen sielunsa vaelluksesta toteutuvat tuossa, niin hyvä. Rouva oli  kaikin puolin arvostettava. Yli kahdeksankymppisenä hän johti meistä ns. seniorikansalaisista (kukakohan keksi tuon roskasanan) koostuvaa sauvavoimistelujoukkuetta. Joukkueen paita on yksi arvokkaimpia muistoja.

Viime syksynä perustettu osuuskauppa puksuttaa myös edelleen. Kylän vanhat rouvat istuvat nimellistä korvausta vastaan kassan takana. Kassakonetta, enempää kuin muutakaan laitteistoa ei ole. Ruutuvihko ja kynä ovat edelleen kovaa valuuttaa näppärissä käsissä. Asiakas jaksaa odottaa. Eipähän tarvitse lähteä ostoksille kaupunkiin.

niin sisällä...

Ban Prasopuk tuntuu hiljentyneen. Tuskin väki on vähentynyt. Ehkä ääntä aikaan saavan nuorison osuus on huvennut ja luo harhan. Kylän nuorissa perheissä on vain yksi tai kaksi lasta.  Ne alle kouluikäiset nuoret, jotka joskus opin tuntemaan ovat jo nuoria aikuisia. Jotkut perustaneet perheitä ja useat valmistuneet ammatteihin. Hakeutuneet työelämään kuka minnekin. Isoihin kaupunkeihin. Pisin työmatka lienee Eekillä, joka kuukausi sitten lähti työn perässä Taiwaniin. Kolmen vuoden sopimuksella. Keikat eivät ole siistejä sisätöitä, vaan jotakin muuta. Sellaista, jota nykyinen Suomi ei tunne.

Luonto on se, joka ehkä eniten on aikaa hyödyntänyt. Ensin pitkä keväinen kuumuus ja kuivuus, kunnes ruskeaksi palanut luonto saa sadekauden päivittäiset vedet päällensä. Kaikki kasvaa vimmalla. Myös erilaiset tuholaiset saavat pontta. Pohjoisen luonnon hidaskasvuisuuteen tottunut on aina yhtä ällistynyt. Se työ mitä edellisen puolen vuoden aikana pihan kunnostukseen käytettiin, valuu nyt sadevesien mukana maahan. Vuosittain on aloitettava alusta. Muuten odottaa ankara pusikoituminen.

...kuin ulkona.

Muutostakin tapahtuu ja edistyksen kelkassa ollaan. Kompostointia käynnisteltiin muutama vuosi sitten. Yritys kaatui harrastuksen puutteeseen. Kukaan ei  kiinnostunut yhteisen kompostin ylläpidosta. Kunta ei hankkeesta luopunut, saimme näet nyt uudet ohjeet. Jokaisen talouden tulee tonttinsa sopivaan nurkkaan kaivaa ämpärin kokoinen kuoppa ja kuoppaan kannellinen ämpäri, josta pohja on poistettu. Aterian tähteet ämpäriin, jossa ne aikaa myöten maatuvat. Mitäköhän tuosta syntyy? Rottainvaasio? Vastarintaa ainakin. Meillä on aikomus etsiä kompostori, mutta sanovat sen olevan turhaa. Ei kuulema löydy.

Yritystä ylellisyyteen.

Lähtö Ban Prasopsukiin, Lampangin kupeeseen, lähestyy ja valmistelut etenevät vuosien rutiinilla. Kuitenkaan kaikki ei ole sujunut tanssin lailla. Siis näin kansakoulupohjalta.

Kuten tiedämme, matka Thaimaahan on pitkä. Liki kahdeksantuhatta kilometriä ja jatkolento lisäksi. Mutta kuten joskus nuorempana Saksassa asuessa minulle opetettiin, matkan pituus on siihen käytetty aika, ei etäisyys. Siis vajaa kymmenen tuntia mennen ja tullen tuntia enemmän. Meno on yölento, joka lähtöaikaan nähden on perillä klo 03 maissa Bangkokissa. 

Näin vanhemmiten, kun paikat puutuvat ja luut kolisevat, nukkuisi tuonkin yön vaakasuorassa asennossa. Sinne tänne retkahteleva pää ja väsynyt selkä tekee istuen nukkumisesta epämukavaa. Tämä saa miettimään vaihtoehtoa. Niitä on yksi. Matkanteko businessluokassa. Mutta tuntuu liioittelulta maksaa yhden yön makuuasennosta tuhat-, tuhatviisisataa euroa. Sittenkin, vaikka ruokalista on painettu kauniille paperille ja alkoholi on tietääkseni ilmaista. Toki lisäarvona olisi ympärillä pörräävät, palvelualttiit lentoemännät. 

Onneksi yhteisesti omistettu, kansallinen lentoyhtiö Finnair on meille säästäväisille, omilla rahoillaan kulkeville asvaltoinut oikotien ylellisyyteen. Matkustusluokkaa voi korottaa lisäpisteillä, tai lisärahalla. Matkustamon puolelta businessluokkaan, vaakatasoon säädettävälle istuimelle, tarvitaan 50 000 pistettä. Luvun suuruutta konkretisoi, kun tietää että yhden suuntainen lento Bangkokiin tuottaa 8000 pistettä, Jos faktoista vapaana laskisi, niin pisteet olisivat kasassa kun maapallo on kierretty 1,25 kertaa.

Tuntuu paljolta. Ei hätää. Voi ottaa Lentoyhtiön suositteleman Diners Club luottokortin (vuosimaksu 50€). Kortilla tehdyistä ostoksista tulee kaksi pistettä jokaisesta eurosta. Jos ostosparatiiseissä käynti ei innosta, eikä pisteitä kerry, niin Lentoyhtiö tulee apuun. Lisäpisteitä voi ostaa Finnairilta.

Kaikkeen tuohon minä sorruin.  Uskoin Lentoyhtiön hyvään tahtoon ja tarkoitukseen. Lensin ja keräsin pisteitä. Otin luottokortin, vaikka luotolla osto tympi. Ostin jopa lisäpisteitä. Yllätys oli odotti, kun ohjeiden mukaan ryhdyin ensin tarkistamaan havittelemaani lentoa, josko olisi mahdollisuus vaihtaa normaali tiketti businessluokkaan. Näillä vaivalloisesti hankituilla pisteillä. 

Ei ollut sopivaa lentoa ennen, eikä jälkeen halutun päivän. Kummallista, olinhan ajoissa liikkeellä. Soitto asiakaspalveluun, jossa ystävällinen toimihenkilö kertoi kaikkien pisteillä hankittavien businessluokan paikkojen jo myydyn. Siis parin kuukauden kuluttua lähtevän lennon paikat. Esitin epäilyni, mutta uskottava oli, kun ystävällinen ja rehellisen oloinen toimenhaltija näin vakuutti. Asiakashan voi vain luottaa.

Aikaa kului ja katsastin, josko olisi vastiketta Finnairin lupaukselle ”Korota matkustusluokkaasi pisteillä”. No ei, ei ole tilaa, mutta oli kehotus osallistua huutokauppaan. Tee tarjous, jolla voit päästä haluamaasi. Tarjoa jotakin, esimerkiksi 450€, niin onni saattaa potkaista ja voit lepuuttaa luitasi  businessmiesten keskellä, hyvälle tuoksuvien lentoemäntien huolehtiessa mukavuudestasi. Ilmoitamme huutokaupan tuloksista viikkoa ennen matkaasi. Kaiken vaivan ja kerättyjen pisteiden jälkeen pitäisi osallistua huutokauppaan? Höh!

On tyydyttävä ekonomien seuraan Economy-luokassa ja ihmeteltävä sitä, että missä vaiheessa kaupankäynti on saanut omituiset muotonsa. Vanhoina hyviksi muistettuina aikoina kaupanteko oli selkeää. Jos halusi ostaa 5 markalla hiivaa, niin viidellä markalla sitä sai. Nyt kaupankäynti on kuin humpuukkitelttojen  onnenpyörä. Paljon lupaa, mutta mitään ei anna.

Nang Noon - Nukkuva nainen

Matkan varrelta. 

Thaimaan valtatie ykkönen yhdistää maan pääkaupungin ja pohjoisimman kaupungin Mae Sain. Me Sai, kuten sitä maassa kutsutaan, sijaitsee kolmensadan kilometrin päässä Lampangista pohjoiseen. Kaupunki on tuttu, koska allekirjoittaneen oleskelupa on uusittava kolmen kuukauden välein, joko uuvuttavassa paperisodassa Chiang Maissa, tai piipahtamalla rajan ylitse naapurimaahan ja takaisin. Mieluisinta on ollut ajaa pohjoiseen Me Saihin, kävellä rajaportista Mianmariin, kiertää rajarakennus ja palata Thaimaahan uusitun oleskeluluvan kanssa.

Valtatie seurailee laakson pohjaa vuorijonojen siintäessä  kauempana. Kymmenkunta kilometriä ennen Me Sain kaupunkia vuoristo saa hahmon, josta alue tunnetaan laajemmalti. Mitätönkin mielikuvitus hahmottaa selällään lepäävän naisen muodot. Pohjoissuunnassa hiukset valtoimenaan lepäävä pää, siitä etelään otsa, nenä ja leuka. Kaula, rinnat ja vatsa. On vaikea arvioida kuinka pitkä  vuorten ja kukkuloiden muodostama figuuri on. Ehkä kymmeniä kilometrejä.  Aluetta kutsutaan nimellä Khun Nam Nang Noon. Nukkuva nainen. Pohjoisessa  Thaimaassa yleisesti tunnettu luonnon luoma nähtävyys.  Ennen Me Saihin saapumista Nukkuvan Naisen muodot ovat selkeimmillään, vai pitäisikö sanoa että kukkeimmillaan.

Matkamies

Ajankohtaiseksi Nukkuvan Naisen teki sen onkaloihin eksyneet kaksitoista jalkapalloilevaa pikkupoikaa valmentajineen. Tham Luang (Suuri luola) on osa tätä luonnon muovaamaa mahtavaa kokonaisuutta. 

Poikien pelastumisen jälkeen maassa ovat  jatkuneet näihin päiviin erilaiset kiitostilaisuudet. Pelastusöiden sankareita on muistettu ja siunattu. Tunneliin menehtyneelle pelastajalle on suotu kunnianosoituksia ja järjestetty näyttävät hautajaiset. 

Maahan niin  elimellisesti liittyvä  yhteisöllisyys on kunniassaan. Yhdessä sureminen ja yhdessä riemuitseminen saa yksilöllisyyttä korostavan ja sitä tavoittelevan länsimaalaisen tuntemaan itsensä ulkopuoliseksi ja osanottoon kyvyttömäksi. Silmiinpistävää on vaapaaehtoistyöhön halukkaiden määrä ja innostus.

Pelastusoperaation saatua onnellisen päätöksen kansainvälinen mielenkiinto on lopahtanut. Jälkipuintia näkyy käytävän enää varsinaisten pelastajien ja joidenkin besserwissereiden kesken, joilla oli mielestään käytössä paremmat vehkeet  ja isompi ymmärrys. Joidenkin mielestä onnellisesti päättynyt tragedia oli palokunta termeillä väärin sammutettu.

Kriisin aikana thaitelevisio lähetti yötä päivää suoraa lähetystä luolan suulta. Esillä olivat niin pelastajat kuin tehdyt toimet. Erityistä säpinää syntyi muutama päivä ennen poikien paikallistamista. Tuli tieto Mianmarissa asuvasta munkista. Pyhäksi sanotusta, jolla oli tietoa. Käännyttiin munkin puoleen, joka tiesi kertoa, että pojat ovat hengissä.  Ja niinpä pojat paikallistettiin yhden tai kahden päivän kuluessa. Myös alkavien sateiden pelkoon munkilla oli lohdullinen vastaus. Pojat löytyvät ennen sitä. Ja katso, näin kävi. Etsintään kietoutui välittömästi vankka uskonnollinen juonne.  Maassa vallitseva henkiusko nosti päätään. Luolan lähettyville syntyi uskonnollisia tilaisuuksia ja monenmoisia rukoussessioita. Rituaaleista tuli osa pelastustoimia. Kaikki tämä hyvässä sovussa nykyaikaisempia konsteja käyttävän pelastajien kanssa. Vasta toimien saadessa täsmälliset käytännön muodot, siirtyi uskonnollinen toiminta taka-alalle.

Me Sai. Portti Mianmariin.

Yhteisöllisyyttä ja köyhimpien auttamista pidetään merkittävänä hyveenä. Televisio ja muu media muistuttavat jatkuvasti tästä tietoiskun kaltaisilla mainoksilla. Tuloerot ovat kuitenkin valtavat, eikä köyhien auttamisessa näy sellaista pyrkimystä, josta voisi päätellä säätykierron olevan kovin korkealla yhteiskunnallisella esityslistalla. Toki sosiaalista nousua tapahtuu, siitä koulutus pitää huolen. Tunnutaan kuitenkin ajattelevan, että jokaisella on oma ansaittu paikkansa, johon tyytyminen. Hyvitämme nykyisessä elämässä edellisen velkoja.

Liikenteestä opittua.

Punaisissa valoissa.

Liikenneonnettomuuksissa isompi maksaa. Jos on varaa hankkia iso ja kallis ajoneuvo, on myös kykyä vastata syntyvistä kuluista, kuten kolareista. Sanotaan myös, että jos osapuoli on farang (länsimaalainen),  niin maksajaa ei kauan pohdita. Päähän on iskostunut ajatus syyllisyydestä tapahtuipa mitä tahansa. Pitääkö paikkansa? En tiedä, enkä kokeile. Varmuuden vuoksi uskon väitteen. Se on johtanut keveään kaasujalkaan ja erityiseen varovaisuuteen. Omista oikeuksista kiinni pitämisen on voinut jättää Suomeen. Muita huomioon ottamalla pärjää parhaiten.

En tiedä kulkeeko täkäläinen ajatus siten, että koska onnettomuudessa on useimmiten kaksi osapuolta niin molemmilla on vastuu tapahtumasta. Jotakin oikeudenmukaisuutta siinä on. Tuloerot ovat suuret, eikä koulumatkaansa kulkevan mopoilijan maksukyky riitä siihen mihin mahtavan katumaasturin omistajan.

Kadulta. Apteekin edestä.

Maassa on vasenkätinen liikenne. Se ei tuota huolta. Liikennevirtaan liittyessä päänuppi sopeutuu mutkattomasti muutokseen. Ratti on eri puolella kuin kotimaassa ja se helpottaa. Mutta myös hankaloittaa, sillä tuulilasinpyyhkijät ja suuntavilkku ovat vaihtaneet paikkaansa.  Vilkun refleksinomaisella käytöllä pyyhkijät saavat kyytiä. Kun muutokseen tottuu niin ongelma on edessä kotimaahan palatessa. Sama koskee vaihteiston käyttöä. Kirskuntaa, kun totutun kakkosen paikalla on pakki. Automaattivaihteisto on kova sana,

Joustavan asenteen omaksumista auttaa paikallinen liikenne. Se on vilkas ja kaikkea muuta kuin jonossa köröttelemistä. Teillä ja kaduilla on monenmoisia kulkijoita. Vastaan saattaa tulla vaivoin moponsa hallitseva nuori, tai koko perheensä mopon selkään lastannut perheenisä. Milloin oikealta, milloin vasemmalta ohittava muu liikenne. Ei voi olla varma ajaako joku kanssakulkija sääntöjen mukaan, vaiko niitä luovasti soveltaen. Ei myöskään siitä, onko juuri hän hankkinut ajokorttinsa ostamalla vai autokoulua käymällä. 

Katuorkesteri Thivakon Miusik.

Oman mausteensa tuo tietty sekavuus. Katuihin huolellisesti maalatuista kaistoista ei piitata, enempää kuin nopeusrajoituksista. Arvaamattomuudessaan mopojen liikennekäyttäytyminen aiheuttaa harmaita. Liikennevaloihin tultaessa on tapana että mopot ja moottoripyörät valtaavat itselleen tilan autojonojen edestä, josta lähdetään taakse katsomatta. Kuka oikealle, kuka vasemmalle, kuka suoraan auton eteen kääntyen. Autojen verkkainen lähtö valoista on enemmän sääntö kuin poikkeus. Onnettomuuksia välttelevä autoilija laskee vähintään viiteen, ennen kuin liikahtaakaan.

Suuntavilkkujen käyttö on a ja o. Ajo- ja jarruvalojen ja äänimerkin lisäksi se on ainoita keinoja käydä keskustelua muun liikenteen kanssa. Sitä tarvitaan, kun yrität kunnialla selvitä sekavalta vaikuttavassa liikenteessä. On ajoissa tiedettävä mitä kukin aikoo ja ajoissa kerrottava mihin itse pyrkii. Suomalainen tapa laittaa vilkku etupyörien jo kääntyessä on varma tie vaikeuksiin.

Tilanne ei kuitenkaan ole surkea. Kun kaupunkitilan saa haltuun, oppii kadut, kujat ja paikalliset ajotavat niin sitä huomaa liikkuvansa sujuvasti kuin kala vedessä. Kaikesta huolimatta esim. ydinkeskustan liikennettä hallitsee  varovaisuus. Autot ja niiden vakuutukset ovat kalliita tuloihin nähden. On hyvä syy varoa.

Kyläkierrokselle lähtiessä.

Valtiovalta  yrittää huolehtia liikenneturvallisuudesta. Siihen on satsattu. Maantiet ovat hyvässä kunnossa, liikennemerkit asianmukaisesti paikoillaan, eivätkä  ne liiemmin poikkea kansainvälisestä käytännöistä. Maata halkoo laaja moottoriteiden verkosto.  On rakennettu ”köyhän miehen” versio, josta  puuttuvat lähes kaikki eritasoliittymät. Bangkok kolmessa tasossa kulkevine ajoväylineen on toki poikkeus.

Paheiden hallinnasta.

Käsin kääritty.

On todettava, että tiedän paheista vähän, vaikka ne nuorempana kiinnostivat.

Me pohjoisen Euroopan kansalaiset pidämme itseämme etuoikeutettuina.  Asumme maissa, joissa valtiovalta huolehtii esimerkillisesti kansalaisistaan. Sanomme mielellämme, että tämä huolenpito on hyvän yhteiskunnan mittari. Hyväksyimme, ehkä maristen,  julkisen vallan huolen tupakoinnin terveydelle aiheutuvista vaaroista  ja haitoista. Tupakoinnin vähentämiseksi onkin onnistuneesti nähty paljon vaivaa ja tupakkateollisuuden mielenkiinto onkin siirtynyt länsimaista kohti kolmatta maailmaa, mistä haetaan kasvua bisnekselle. 

Thaimaa on vastannut tupakkayhtiöiden haasteeseen. Tupakointia koskevat lait ovat tiukat ja ovat olleet sitä jo vuosikausia. Kun Suomessa vielä rajoituksista käytiin keskustelua, olivat Thaimaassa ratkaisut jo käytössä. Tupakan myynti oli tehty luvan varaiseksi ja varsin harvassa ovat ne kaupat, jotka luvan ovat hakeneet. Tupakkatiskiä ei löydy isoistakaan tavarataloista.

Viimeisiä päätöksiä on, että useita turistien miehittämiä rantoja on julistettu tupakasta vapaiksi alueiksi. Syynä kieltoon näyttää olevan tupakan tumpit, joita arvioitiin vaihtelevien lehtitietojen perusteella löydetyn yli 100 000 kappaletta kahden ja puolen kilometrin matkalta Phuketissa. Sääntöä rikkovat rantaröökaajat voivat saada vuoden vankeusrangaistuksen tai jopa 100 000 bahtin eli yli parin tuhannen euron sakon. Tuomio voi olla myös sekä vankeusrangaistus, että sakko. 

Savukerasioiden houkuttelevuutta on minimoitu ja kieltojen vaikutusta on vahvistettu yksityiskohtaisilla erilaisia syöpätyyppejä esittelevillä kuvilla. Rasioissa esitellään ronskimman jälkeen tupakoinnin mahdollisia seurauksia. Tupakoitsijoille suunnattua arjen estetiikkaa.

Ravintoloissa ja julkisissa tiloissa tupakointi on luonnollisesti kielletty. Kiellon piirin kuuluvat myöskin seinättömät ravintolatilat, jotka käytännössä ovat ulkoilmatilaa. Tuuli temmeltää tiloissa vapaasti, mutta tupakoida voi vain kattoa kannattavien pilareiden toisella puolella. Siis ulkona.

Televisio-ohjelmissa ei tupakoida ja jos se jossain käännöselokuvassa tehdäänkin, niin savuttelu on peitetty rasteroinnilla. Tulee mieleen, että miltähän näyttäisi kolmekymmentäluvulla tehty suomalainen elokuva, joissa sen aikaisen hienoston pääasiallinen harrastus näyttää olevan tupakointi.  Ehkä rasteroitaisiin koko leffa. Niin paljon savua.

Hinta on tärkeä, sillä se vaikuttaa kysyntään. Rakennuksilla töissä käyvä marlboromies maksaa askistaan lähes kolmen tunnin palkan. Siis aski päivässä, kolmannes tuloista. Toki halvempiakin savukemerkkejä on, mutta kalliita nekin.

Halvin malli on itse tehty, kuivattuun ja ohueksi prässättyyn banaaninlehteen kääritty n. 15 senttinen kääryle. Tötterö täytetään kessulla, jota terästetään tamarindipuun hedelmän siemenistä hakatulla murskalla. Vaikutus on sanoinkuvaamaton ja helpottaa taatusti heikkotahtoista pyörrytyksen jälkeen harkitsemaan raittiita elintapoja.

Tilastoista en tiedä, mutta julkinen tupakointi on harvinaista. Jopa niin harvinaista, että sitä nähdessään, sen huomioi. Ja näin on hyvä.

Alkoholin suhteen ollaan vapaamielisempiä. Ehkä johtuen siitä, että alkoholi ei näyttele kovinkaan suurta osaa ihmisten arjessa. Toki naukkaillaan, mutta se jää pääasiassa erilaisten juhlien yhteyteen. Jotakin ongelmaa ovat päättäjät alkoholin käytössä kuitenkin havainneet, sillä muutamia vuosia sitten myyntiin tuli rajoituksia. Myynti kiellettiin kolmeksi tunniksi iltapaivällä kello kahdesta viiteen. En osaa sanoa mikä huoli, tai syy oli päätöksen takana. Luulisi, että mahdolliset pitkät kosteat lounaat ainakin kuivuivat. Toinen asia on kuinka näitä säädöksiä noudatetaan esimerkiksi turistikeskuksissa, tai pikku puodeissa.

Alkoholia myydään lähes kaupassa kuin kaupassa. Ennen myös huoltoasemilla, mutta liikenneturvallisuuteen viitaten myynti niissä lopetettiin. Suomessa panimoteollisuus ja valtiovalta ovat asettaneet tavoitteet toisin.

Alkoholin nauttiminen ravintolassa onkin oma juttunsa. Olutta toki löytyy. Erinomaisella taidolla pantua, joka ei häpeä eurooppalaisten oluiden rinnalla. Vahvempia juomia ei tavallisista ravintoloista löydy. Puute on korjattu näppärästi. Asiakas tuo tullessaan oman pullonsa, antaa sen tarjoilijalle, joka sitten asianmukaisesti täyttää lasit pitkin iltaa. Pikku tippi tarjoilijalle vaivannäöstä. Vajaaksi juotu pullo kainaloon pois lähtiessä.  Käytäntö on kätevä. Ravintola ei joudu pitämään kalliita juomavarastoja ja asiakas saa huppelinsa kohtuuhintaan.

Tähän väliin thaikielen tietoisku. Olla humalassa, pienessä sievässä, on thaiksi ”mau”. Kännissä, ankarasti juovuksissa, on puolestaan ”maumau”. Yksinkertaista.

Muusta huumetilanteesta ei pikkukylässä asuvalla ole käsitystä. Aikoinaan puhuttiin paljon vuosituhannen alkupuolella käynnistetystä huumeiden vastaisesta sodasta, mutta ei se tavallisten  ihmisten arkeen ulottunut. Enemmän ehkä olivat esillä erilaiset työkykyä parantavat piristeet. Lienevätkö olleet amfetamiinipohjaisia vai mitä, mutta nykyisin ihmisten puheet näistäkin ovat laantuneet. 

Koiran elämää.

 Naapurin uljas porttivahti.

Ban Prasopsukissa on viitisenkymmenta huushollia ja koiria toinen mokoma. Joissakin talouksissa ei ole yhtään ja toisissa useampi. Varastelua pelätään ja se selittää ainakin osittain koirien pidon. Omaisuutta tulee vahtia. Pelko tuntuu turhalta, sillä ulkopuolisen silmin ei sellaiseen ole erityistä tarvetta. Voisi hyvinkin kuvitella kyseessä olevan jäänne menneiltä vuosilta, jolloin köyhyyttä esiintyi kaikin puolin runsaasti. Siitä sikisi yhtä sun toista ei-toivottavaa. Toisaalta omaisuuden karttuessa piha-aitojen bambusäleet ovat vaihtuneet betoniharkoiksi ja veräjät metalliporteiksi. Iltaisin portit ja talojen ulko-ovet lukitaan huolellisesti. Koirien kokokin on kasvanut

Oma koira on meilläkin. Hankinnan takana oli enemmänkin hellä sydän, kuin turvallisuuden tarve.  Korvaamme näet lauantaisaunan viikottaisella thaihieronnalla paikallisessa luontaistuotekeskuksessa. Keskuksen hyväsydämiset naiset olivat ottaneet hoitaakseen huonosti pidetyn, vapaana juoksevan koiranpennun. Olivat päiviä ruokkineet ja hoitaneet. Puhuivat kauniisti vaimolle hyvän kodin tarpeesta ja pienen eläimen turvattomuudesta. Niinpä kotiin mentäessä vierelläni auton etupenkillä oli alta kulmiensa katseleva pentu. Arka ja pelokas, rapsutuksesta tykkäävä. Oli sillä yksi heikkous nuoruusvuosina, joka ehkä selitti sen heitteille jättöä. Se piti kanoista. Jahtasi niitä ja kiinni saadessaan puri niskat. Naapurit eivät katsoneet hyvällä, mutta rahalla selvittiin. Nyt se on vanha, kymmenen ikäinen, eivätkä kanat enää kiinnosta. Jotakin universaalia.

Surusilmä Mitsook. Talovahtimme.

Koirien kanssa en juuri ole ollut tekemisissä ja niiden käytös on kovin vieras. Erityisesti ryhmäkäytös. Havahduin, kun muutama vuosi sitten katselin päivästä toiseen jatkuvaa pentujen peuhaamista. Pahemmin satuttamatta purtiin jalasta ja välillä kurkusta. Milloin mistä kiinni saatiin.Viatonta telmimistä. Sitähän kaikki. Ohi kulkeva naapurin Baan tiesi paremmin. Ne harjoittelevat. Valmistautuivat aikuiselämän kansalaistaitoihin. Pärjätäkseen muiden koirien kanssa on osattava pitää puolensa, jotta voi hallita reviiriään ja ruokakuppiansa.

Lähekkäin asuvien talojen koirat muodostavat oman porukkansa ja rakentavat omat reviirinsä. Koirat jengiytyvät, laumaeläimiä kun ovat. Elävät ajan hengessä. Verkostoituvat, kuten kaksijalkaiset isäntänsäkin. Rähinä on valmis mikäli kylän muissa osissa asuva nelijalkainen erehtyy väärälle alueelle. Yhteistyö tiivistyy, kun vieras ihminen ilmestyy kylään pyrkien sen perukoille. Haukkuminen ja räksytys alkaa ensimmäisestä talosta ja päättyy viimeiseen. Varmaa on, ettei yksikään kulkija selviä huomiota herättämättä päämääräänsä. Iltapimeällä hiprakassa kulkeva on erityisen mehukas mekkalan kohde. 

Koirilla on toimiva viestintäjärjestelmä. Jos ne kokevat uhkaa, niin haukku saa muut kylän koirat  yhtymään haukkuun. Puhumattakaan yhteisistä ulvontasessioista, joiden surumieliseen saundiin kaikki yhtyvät. Jos koira kohtaa käärmeen niin sen haukku poikkeaa totutusta ja saa paikalle muita koiria. Jotkut käyvät isojenkin käärmeiden kimppuun. Nappaavat matelijaa pään takaa  ja rajusti edestakaisin niivittämällä estävät käärmettä puremasta. Joidenkin koirien suhde käärmeisiin on suorastaan raivoisa.

Alakulo? Ei, vaan kuuma.

Jengit hajoavat pariksi viikoksi joulun tienoilla, kun koirilla alkaa juoksuaika. Ystävistä tulee vihollisia ja kaikki kohtaaminen on murinan saattelemaa kulmahampaiden esittelyä.

Kyläläiset suhtautuvat koiriinsa käytännöllisesti. Niillä on tehtävänsä, eikä sitä rajaa ylitetä. Koiraa ruokitaan ja pidetään sen perusasioista huoli. Ei tule kuuloonkaan, että koira tulisi sisätiloihin. Niitä hellitään läpsimällä päähän, kuten espanjalaisia lapsia takavuosien perhesarjassa. Omistajan tullessa kyvyttömäksi koiran pitoon se yksinkertaisesti viedään buddhalaiseen temppeliin, jossa elämän kunnioittamiseen sitoutuneet munkit huolehtivat koirien ylläpidosta. Tiettävästi munkit itse eivät ole käytäntöön ihastuneita.

Elämän kunnioitus saa joskus myös outoja piirteitä. Muutama vuosi sitten kadulla juossut koira oli joutunut auton töytäisemäksi. Ruumiin takaosa ruhjoutuneena se jäi vilkkaasti liikennöidylle kadulle liikuntakyvyttömänä. Hyvät ihmiset toivat loukkaantuneelle koiralle vettä ja ruokaa, mutta eivät voineet lopettaa sen kärsimyksiä. Esteenä oli muutama kerta kuukaudessa vietettävä Buddhan päivä, jolloin mikään tappaminen ei ole hyväksyttävää. Ei edes teurastus. Onnettomuus sattui juuri tällaisena päivänä. Koiran kärsimykset saivat tätä kautta odottamattoman jatkon.