Kaupungilla

Vanhan kuninkaan kuolemasta tuli vuosi. Varsinainen muistopäivä on viidestoista lokakuuta, mutta käytännön syistä Lampang vietti sitä lauantaina, vapaapäivänä. Muutaman tunnin mittainen muistotilaisuus pidettiin kaupungin keskustassa, viiden kadun risteyksessä. Täkäläinen viiskulma. Väkeä oli kokoontunut melkoinen määrä. Juhlan kohokohta oli satapäinen tanssiryhmä. Valkoisiin asuihin pukeutuneita naisia. Nuorista vanhuksiin. Tanssi oli sitä perinteellistä ja melodia taattua thaitavaraa. Kaunista liikettä, jossa katse kiinnittyy käsiin. Jotakin hypnoottista siinä on. Upea spektaakkeli keskellä kaupungin vilkkainta risteystä. Tanssiesitysten jälkeen ilta jatkui keltaisiin, kuningashuoneen väreihin pukeutuneiden kaupunkilaisten kuorolaululla risteyksen toisessa kulmasta. 

Kello 18:00 sen keskeytti kaiuttimista soiva kansallislaulu. Liikenne pysähtyi ja liike loppui. Kukaan ei kävellyt, autot seisoivat.  Vain kansallislaulu soi. Maassa on tapana soittaa televisiossa, radioissa, kaupungilla maan kansallislaulu aamuisin kello kahdeksan ja illalla kuudelta. Kodeissa se tuskin aiheuttaa kummempia toimia. Sen sijaan kaupungilla ihmiset pysähtyvät, seisovat selkä suorana puolisen minuuttia ja jatkavat toimiaan. Eivät toki kaikki, mutta valtavirtaa se näyttää olevan. 

Katselin joskus ihmeissäni tuollaista näytelmää Bangkokin pohjoisella linja-autoasemalla. Kymmenien ja kymmenien dieselien jyrinä ja ilma sinisenä pakokaasuista. Sinisen katkun seassa puikkelehtivat, asioilleen kiirehtivät ihmismassat  ja kuin taikaiskusta kansallislaulu katkaisi kaiken. Paitsi katkun ja bussien jyrinän. Epätodellinen kokemus.

Tuli mainittua Lampangin kaupungin keskusta. Ei sellaista oikeastaan ole. Ei ole kirkkoa keskellä kylää, jonka ympärille olisi aikojen saatossa syntynyt historiallinen keskusta. Paikkaa, johon matkustavaiset kokoontuisivat ihmettelemään paikallista elämää ja katselemaan toisiaan. 

Viisikulmassa.

Mainittu viiskulma on kaupungin vilkkain liikenneympyrä, jonka keskellä jököttää kellotorni. Ympärillään joitakin mitäänsanomattomia hallintorakennuksia. Siedettävän kävelymatkan päässä olevat Lampangin nähtävyydet ovat harvassa. Niitä toki on, mutta laajalti levittäytynyt kaupunkirakenne kätkee sisäänsä sen mitä elämyksiä etsivä turisti mieluusti näkisi. Ollaan oppaiden armoilla, jotka kuljettavat, mihin kuljettavat. Usein kauppiaalta toiselle.

Jonkinlainen keskusta on siellä mihin paikallinen liike-elämä on keskittynyt. Aikojen alussa kauppaa käytiin Wang-joen rantamilla olevilla kaduilla. Liikenteen kasvaessa se siirtyi muutamaa joen suuntaista katua ylöspäin. Kauppoja, basaareita ja sen semmoista. Myymälöitä toisensa jälkeen. Eikä kaikki ole suinkaan sitä miltä näyttää. Pikkuputiikkiin astuessaan ei aavista, että tilat saattavat jatkua ja laajeta koko korttelin kokoiseksi katetuksi basaariksi, jossa vuosikymmenten ajan on käyty kauppaa ja käydään vieläkin. Myynnissä on kaikkea mahdollista, vaatteita, elintarvikkeita, työkaluja. Puhumattakaan esineistöstä, jonka käyttötarkoitusta voi vain arvailla. Ja taatusti myös ruokapaikka, todennäköisesti nuudelikeittoa. Se arkipäivän lounas. Lähes kaikkea löytyy, mutta ulos vievän tien hakemisessa on vaivansa.

Parikymmentä vuotta sitten valmistui kaupunkiin ensimmäinen moderni kauppakeskus. Se toi tullessaan myös taskulaskinmiehet, jotka ynnäsivät ostovoiman kasvaneen. Sittemmin on toinen toistaan korskeimpia kauppakeskuksia valmistunut parin vuoden välein. Kaupanteko on siirtynyt ja siirtyy näihin moderneihin, ilmastoituihin tiloihin. Ajanmukaisiin vapaa-ajanviettokeskuksiin. Tullaan perheittäin. Lapsille on omat leikki- ja pelimaailmansa, aikaansa tappavalle elokuvateatterit, herkuttelijoille kahvilansa ja pullan tuoksuiset myymälänsä. Paetaan kodin tukalaa kuumuutta. 

Merkille pantavaa, että vajaa parikymmentä vuotta sitten tuossa ensiksi rakennetussa ostoskeskuksessa ei ollut ainuttakaan itsensä hemmottelijoille tarkoitettua paikkaa. Ei jäätelöbaareja, ei kahviloita, ei mitään tällaista. Nyt on toisin. Ostovoima näyttää muuttavan maailmaa. Vanhat basaarit katoavat avarien vapaa-ajanvietto-/ostoskeskusten tieltä, kun kulutusottumukset muuttuvat. Käsitän niin, että täällä poimitaan globalisaation hedelmiä.

Vanhojen rouvien kylä.

236, Moo 2.

Liekö hyvät haltiat valvoneet sängyn päädyssä, kun epätoivon jälkeen lentoa edeltävänä yönä alkoi tapahtua.  Pari minuuttia ennen puolta yötä, joku puuhakas toimihenkilö, tai ehkä se oli toimelias algoritmi, otti yhteyttä ja ehdotti paikkaa bisnesluokassa. Uni ei juuri silmään tullut, kun kiitollisuus kupli mielessä. Suotta olin tuskaillut ja ihmisiä asialla vaivannut. Olisihan pitänyt tietää, että yhtiöllä on laaja sydän, eikä se jätä asiakastaan pulaan.

Ban Prasopsukin rauha on rikkumaton. Puoli vuotta on lyhyt, jotta muutoksia ehtisi tapahtua. Koulukuljetuksen pikkubussi ilmestyy totutusti kylään klo 6:30. Noukkii mukaansa kyytinsä maksaneet ja palauttaa heidät illan tullen puoli kuuden maissa. Varattomien perheiden lapset hoitavat kulkunsa kuinka taitavat. Isä, äiti tai muu sukulainen hoitaa päivittäisen kuljetuksen. 

Vaimo laittoi vauhtia...

Ikäiseni naapurin rouva kulkee edelleen kuivattuun banaanin lehteen kääritty sätkä suussaan. Askel on on lyhentynyt ja ääni käheytynyt, mutta hymy herkässä. Tupakan haittavaikutukset eliniän pituuteen tuskin kiinnostavat.

Vesitornin valtava mehiläispesä voi hyvin, mutta mittaansa suurempana. Jos joidenkin kyläläisten käsitykset valkohapsisen vanhan rouvan kuolemasta ja hänen sielunsa vaelluksesta toteutuvat tuossa, niin hyvä. Rouva oli  kaikin puolin arvostettava. Yli kahdeksankymppisenä hän johti meistä ns. seniorikansalaisista (kukakohan keksi tuon roskasanan) koostuvaa sauvavoimistelujoukkuetta. Joukkueen paita on yksi arvokkaimpia muistoja.

Viime syksynä perustettu osuuskauppa puksuttaa myös edelleen. Kylän vanhat rouvat istuvat nimellistä korvausta vastaan kassan takana. Kassakonetta, enempää kuin muutakaan laitteistoa ei ole. Ruutuvihko ja kynä ovat edelleen kovaa valuuttaa näppärissä käsissä. Asiakas jaksaa odottaa. Eipähän tarvitse lähteä ostoksille kaupunkiin.

niin sisällä...

Ban Prasopuk tuntuu hiljentyneen. Tuskin väki on vähentynyt. Ehkä ääntä aikaan saavan nuorison osuus on huvennut ja luo harhan. Kylän nuorissa perheissä on vain yksi tai kaksi lasta.  Ne alle kouluikäiset nuoret, jotka joskus opin tuntemaan ovat jo nuoria aikuisia. Jotkut perustaneet perheitä ja useat valmistuneet ammatteihin. Hakeutuneet työelämään kuka minnekin. Isoihin kaupunkeihin. Pisin työmatka lienee Eekillä, joka kuukausi sitten lähti työn perässä Taiwaniin. Kolmen vuoden sopimuksella. Keikat eivät ole siistejä sisätöitä, vaan jotakin muuta. Sellaista, jota nykyinen Suomi ei tunne.

Luonto on se, joka ehkä eniten on aikaa hyödyntänyt. Ensin pitkä keväinen kuumuus ja kuivuus, kunnes ruskeaksi palanut luonto saa sadekauden päivittäiset vedet päällensä. Kaikki kasvaa vimmalla. Myös erilaiset tuholaiset saavat pontta. Pohjoisen luonnon hidaskasvuisuuteen tottunut on aina yhtä ällistynyt. Se työ mitä edellisen puolen vuoden aikana pihan kunnostukseen käytettiin, valuu nyt sadevesien mukana maahan. Vuosittain on aloitettava alusta. Muuten odottaa ankara pusikoituminen.

...kuin ulkona.

Muutostakin tapahtuu ja edistyksen kelkassa ollaan. Kompostointia käynnisteltiin muutama vuosi sitten. Yritys kaatui harrastuksen puutteeseen. Kukaan ei  kiinnostunut yhteisen kompostin ylläpidosta. Kunta ei hankkeesta luopunut, saimme näet nyt uudet ohjeet. Jokaisen talouden tulee tonttinsa sopivaan nurkkaan kaivaa ämpärin kokoinen kuoppa ja kuoppaan kannellinen ämpäri, josta pohja on poistettu. Aterian tähteet ämpäriin, jossa ne aikaa myöten maatuvat. Mitäköhän tuosta syntyy? Rottainvaasio? Vastarintaa ainakin. Meillä on aikomus etsiä kompostori, mutta sanovat sen olevan turhaa. Ei kuulema löydy.