maanantai 4. helmikuuta 2019

Hiljaiseloa

Siivoustalkoot

Vuoden vaihteen jälkeen on palattu normaali rytmiin. Virsi-illat ovat jatkuneet. Vuoromme tuli ja meni. Aina sama määrä osallistujia, nelisenkymmentä  naista ja lasta, sekä muutama mies.  Matoista, rististä ja valaistuksesta syntyi kädenkäänteessä pop-up-kirkko. Juonto vaihtelee, kuin myös raamatun selitys. Joku kyläläisistä valitsee teeman, puhuu muutaman minuutin. Kerätään kolehti. Jaetaan järjestävien talojen lahjoittamat pikkupurtavat. Tänä vuonna appelsiinejä, ananashillolla täytettyjä pikku pullia ja kolmioleivän näköisiä makeilla hilloilla täytettyja leivonnaisia.

Intianleipäpuun eli jakkipuun hedelmä. Khanun.
Makean makoisa.

Tammikuun viimeisenä lauantaina vietettiin virsi-iltojen päätöstilaisuutta. Kuten jo vuosi sitten kerroin, lauantaipäivä, kirkonmenot, yhteinen ruokailu ja kirkon varallisuutta kartuttava, äänekäs huutokauppa. Myytävänä pääasiassa oman maan tuotteita.


Aktiivisuutta on osoitettu muutenkin. Kirkko organisoi siivoustalkoot. Osallistua sai ja ihmiset tapansa mukaan osallistuivat. Pusikoituminen on  ankaraa sateiden jälkeen. Tien pientareet ja joutoalueet siivotaan ja villiintynyt kasvillisuus poistetaan.  Talkoot ovat tarpeen muutama kerta vuodessa. Niistä voi armollisesti vapautua maksamalla vapaaehtoisena verona kirkolle sadan bahtin kertakorvauksen. Summaa (vajaa kolme euroa) ei odoteta vanhuksilta tai muuten huonokuntoisilta. Viidakkoveitsen tai sirpin heiluttelu on meillä kotona ymmärretty riskiksi itselle ja muulle väelle, joten oli maksun paikka. Rouva on lisäksi kustantanut juomat talkooväelle. Käyköön tämä puolusteluksi. Laiskuudelle on selityksensä.



Papaija, malakoo.

Juhlapäiviä on tullut ja mennyt. Kalenterissa ovat olleet uuden vuoden jälkeen Lastenpäivä ja Opettajienpäivä. Molemmat virallisia vapaapäiviä. Lastenpäivä tuli viime vuonna kuvattua ja samassa hengessä on tänäkin vuonna eletty. Kunta ja eri yhteisöt olivat taas rakentanut puitteet keskuspuistoon. Erilaisia pikku esiintymislavoja. Juhlan kohderyhmä  esiintyi hyvin valmistautuneena ja kauniisti puettuina. Hyvin harjoiteltuja tanssinumeroita, yksinlaulua, taikatemppuja. Kaikkea mitä kolme, neljävuotiaista teini-ikäisiin keksivät tuottaa. Toki myös on aikuisten tuottamaa viihdettä lapsille. Mutta ei epäilyksen häivää, kuka on juhlinnan kohde.

Opettajienpäivää ei kummemmin vietetä. Vapaata on koulusta niin opettajille kuin oppilaille. 

Huomenna vietetään kiinalaista uutta vuotta paukkeessa ja räiskeessä. Ihmisten pukeutuessa punaisiin. 
Pomelo, somoo.

Helmikuun 19. on myös buddhalaisen perinteen yksi pyhimmistä pyhistä. Vanmaakhabuutsaa.  Muistetaan sitä, jolloin Buddha ja 1250 opetuslasta kohtasivat. Jälkimmäiset olivat perimätiedon mukaan sattumalta kokoontuneet kuulemaan Buddhan saarnaa. Päivän juhlallisuuksista en osaa sanoa mitään. Se on ymmärtääkseni temppelijuhla, eikä kaupungin katukuva siitä muutu.

Kaupunki kasvaa etelään ja rakennuskanta lähestyy Kluai Phän kylää ja Ban Prasopsukia. Keskeinen vetovoimatekijä lienee  muutaman kilometrin päässä oleva Ratsabaat-yliopisto. Peräti kolme taloa nousee kylän lähettyville, mutta ei itse kylään. Mielenkiintoinen on yksi hankkeista. Sillä on historiansa. Menee vähän juoruilun puolelle.


Yli kolmekymmentä vuotta sitten vähän yli parikymppistä nuorta tunsi vetoa toisiinsa ja päättivät muiden tavoin lyödä hyntteet yhteen. Alku oli hyvä. Nuori mies päätti rakentaa talon perheelleen lähelle kylää. Hanke edistyi, talo sai perustukset, seinät ja vesikaton. Tanakoista harkoista rakennetun. Tapahtui jotakin, ehkä lempi loppui, tai sattui muuta mikä hajoitti suhteen.  Nuori mies löi hanskat tiskiin ja jätti pystyyn nousseen talonsa. 


Kesken jääneenä se oli maanpeittokasvien ja muun luomakunnan armoille. Ei ovia, ei ikkunoita. Myrskyt, sateet  ja helteet riehuivat vapaasti talossa. Se jäi kylätien poskeen muistomerkiksi sammuneesta suhteesta. 

Passionhedelmä, sauvarot.

Muutama kuukausi sitten tuntematon hankki autiotalon omistukseensa. Upseerimies kuulema. Varusmiehiä hyöri pihalla. Alkoi tapahtua. Kasvillisuutta perattiin, pihaa kunnostettiin, aitaa rakennettiin ja talo sai äkisti ikkunat ja ovet.  Talo alkoi valmistua pikavauhtia.  Mikä tässä kiinnostaa? No, tuli kummasti kotimaa mieleen. Puolustusvoimien entisten aikojen komentajan saunan rakennus ja velimies, joka muiden varusmiesten mukana keräili Kattilaisten metsässä puolukoita esimiehensä rouvan talvitarpeiksi.


Niin ja täkäläiset parisuhteet. Otos on pieni, mutta paljolti ne muistuttavat skandinaavista moniavioisuutta. Yksi puoliso kerrallaan, mutta useampi peräkkäin.


keskiviikko 2. tammikuuta 2019

Joulun viettoa.

Siirryimme sian vuoteen. Juhlan sankari.
Tuttua juttua edellisestä joulusta. Ei ole uutta näkökulmaa. On luotettava lukijan huonoon muistiin.

Kristikansa valmistautui jouluun niin täällä kuin muuallakin. On tullut mainittua kylän tunnustavan kristinoppia, ympäristön antaessa arvon buddhalaiselle perinteelle. Niinpä joulun vietto  jää hyvin pienen vähemmistön juhlaksi. Vielä vähemmän se jää kulutusjuhlaksi huolimatta kauppiaiden ja markkinamiesten ponnisteluista. Kaupat ovat toki huomanneet  mahdollisuutensa ja yritystä myynnin kasvattamiseen on, mutta menestys ei näytä kummoiselta. Arjen kauppapäivä ennen joulua ei poikkea muusta arjesta. 

Joulua mainostetaan. Joulun teemat ovat tapetilla ja taustamusiikkina soi joulumusiikki. Tai oikeastaan ne muutamat joululauluiksi tunnistetut. Listan kärjessä ”Kulkuset, kulkuset”, jotka helkkäävät lähes jokaisessa kauppakeskuksessa.

15 vuotta sama somistus. Tarttis uusiutua.
Outoa kyllä joulupukin hahmo on melko vähällä huomiolla. Petteri Punakuono seikkailee täällä. Porolla ja poron sarvilla viitataan jouluun ja sen symboliikkaan. Pahvisia ja muovisia, eri tavoilla muotoiltuja sarvia. Niitä on juhlivilla ihmisillä ja palveluammateissa toimivilla. Kaupat ja kuppilat pyrkivät näillä virittämään joulun tunnelmaa. Mutta kuten todettu, menestystä ei ole erityisemmin ollut.

Joulukoristelua ei kodeissa harrasteta, eikä sisätiloihin tuoda rekvisiittaa. Ulkona sitä vastoin riittää välkettä ja värikästä valoa. Kymmeniä metrejä kaikissa väreissä välkkyvää piuhaa. Se mitä laitetaan, se laitetaan ulos. Sysimustassa illassa se on toki upean näköistä.

Ban Prasopsukissa alkoi joulun vietto perjantaina. Usean kymmenen kyläläisen voimin kokoonnuttiin kirkon pihalla olevan ”salaan” tiloihin. Kylän nuorista koostuva yhtye viritteli joulutunnelman. Muutamat puheet ja uskontunnustus. Osallistujille jaetut kynttilät sytytettiin ja hiljaisena kulkueena kuljettiin kohti salin etuosassa olevaa seimeä. Kynttilät hiekkapaljuun ja kotoa mukaan otettu rahakuori seimeen. 

Uuden, nuoren pappiskokelaan saarnan kesto oli melko tarkkaan puolituntia. Aihe taisi olla elämä, koska tunnistin tuskin muuta kuin sanan tsivit / elämä, jonka hän mainitsi  saarnassa 26 kertaa. Tilaisuuden lopuksi oli kylän lasten sommittelema kuvaelma Betlehemin tapahtumista parintuhannen vuoden takaa. Viesti oli selvä huolimatta kompuroinneista, unohduksista ja naurun tyrskähdyksistä. 

Pukin apulaisia
Juhlamenot jatkuivat. Muutaman kymmenen hengen ryhmä lähti viemään joulun sanomaa ja siunausta muille kyläläisille. Edetään talo talolta. Lauletaan lyhyesti virsi, sitten yhteen ääneen lausuttuna pitkähkö thaikielinen siunaus talolle ja sen asukkaille. Joku tervehtijöistä sytyttää punavihreään lyhtyyn asetetun kynttilän ja joukko toivottaa yhteen ääneen vielä hyvää joulua. Talon väki vastaa samoilla toivotuksilla ja antaa hankkimansa pikkupurtavat ryhmälle kiitokseksi. Ryhmä jatkaa matkaansa talolta talolle ja pääsee nukkumaan vasta aamuyön tunteina. 

Yhdessä olo ja kaikin puolin maallinen meno leimasi lauantain. Kokoonnuttiin perhepiirissä tai suvun kesken. Syötiin, mitä missäkin. Erityistä jouluruokaa ei kylässä tunneta. Karaokelaitteet kyllä ja useampaan paikkaan ne olivatkin viritetty. Leuto sää salli ulkona syömisen ja sävelaarteistojen avaamisen. Melua riitti, kuten aina  juhlien yhteydessä.
Outoa ristiriitaa syntyi, kun naapurikylässä munkit samanaikaisesti resitoivat muinaisia tekstejään hautajaisissa jo kolmatta iltaa.

Sunnuntaina oli joulukirkon vuoro. Edettiin vanhan kaavan mukaan. Lapsikuoron laulua, uskon tunnustusta ja vakiopituinen saarna. Tilaisuuden kohokohta  oli kirkonmenojen lopussa. Joululahjojen jako lapsille. Pihalla temmeltäneet piltit alkoivat tilaisuuden lopussa siirtyä kirkon takaosaan. Riemu ja kirkuna olivat tapissaan, kun tavoista poiketen alttarin takaa ilmestyi lanteita keikutteleva joulupukki. 

Kunniavieras
Edellisestä käynnistä oli yli kymmenen vuotta. Oli kokonainen parvi lapsia, joille näky oli ensimmäinen. Meteli nousi huumaavaksi, kun joulupukki heilautti kädessä kantamaansa ämpäriä. Ämpärin täydeltä irtokarkkeja sinkoutui pitkin kirkkoa ja kirkon lattiaa. Siitäkös kuhina. Muovikassien kanssa varustautuneet lapset syöksyivät sinne tänne, eikä yksikään makeisista pelastunut. Lisäksi kirkko jakoi pikkupurtavaa myös säällisessä järjestyksessä, eikä kenenkään tarvinnut poistua tyhjin käsin. Jokaista lasta muistettiin. Aikuiset puolestaan poseerasivat joulupukin kanssa unohtaen täydellisesti, että ehkä lapsetkin voisivat olla halukkaita.

Siirryttiin yhteisruokailuun. Osa kyläläisistä poistui. Osa siirtyi seuraamaan kolmetuntiseksi venynyttä lasten leikki- ja kilpailutapahtumaa. Perinteellisiä pihaleikkejä, jotka taitavat olla samoja ympäri maailman. Ja taas jokainen osallistuja palkittiin. Ajan kuluessa lasten muovikassit täyttyivät. Ahkerimmat kilpailijat keräsivät melkoisen potin. Jos sokerihumala on olemassa niin Ban Prasopsukissa sitä tuona ilta esiintyi.

maanantai 17. joulukuuta 2018

Rajalla

Rajajoki, Me Sai.  Vasemmalla Mianmar ja oikealla Thaimaa.
Aina asiat ei mene toivotusti. Ehdimme jo iloita tiedosta, että maahanmuuttovirasto avaa sivukonttorinsa Lampangissa. Tietäisi sitä, että ennen 90 päivän oleskelun päätymistä voisi kävellä toimistoon, ottaa leiman passiinsa ja oleskelu maassa on taas luvallista seuraavat kolme kuukautta. Matkat pohjoisen Mianmariin jäisivät. Rajan ylitys ja paluu sieltä antaa näet oikeuden kolmen kuukauden oloon maassa.

Ilmeni kuitenkin, että ulkomaalaisten oleskelua on kiristetty. Huoli maassa asuvien muiden kansallisuuksien tekemistä rikoksista ja luvattomista oleskeluista on kärjistänyt ongelmia. Lakia oli muutettu siten, että hotelleista tuttu käytäntö on ulotettu myös yksityiskoteihin. Maahan tulon jälkeen on yksityistaloudessa asuvan  24 tunnin kuluessa on käytävä ilmoittautumassa viranomaisille. On täytettävä ”asiakaskortti”, joka sitten nitojalla lisätään passin sivuille. Asia oli uusi ja 1600 bahtin (vajaa 50 euroa) arvoinen sakko napsahti laiminlyönnistä. Luulen, että monta kaltaiseni käy kaivelemassa kuvettaan. Harvempi arvaa kotiin tullessaan käydä viranomaisia tapaamassa. Mutta ystävällisen poliisin sanoin: On parempi tehdä oikein, kuin väärin. Näin. Tämä opiksi.

Muutakin oli muuttunut. Viisumin vaatimat edellytykset  ja paikallisen viranomaisen tulkinnat tuntuivat olevan keskenään ristiriidassa. Kun ei ole kykyä ja vielä vähemmän halua kiistellä, niin edessä on matka Mianmariin, kolmensadan kilometrin päähän Me Sain (tai Mae Sain, kuten englantilaiset kirjoittavat) kaupunkiin. Tie on tuttu, tylsyyteen saakka.

Kyse on tyypillisestä kaksoiskaupungista. Kapea, ehkä kymmenmetrinen joki erottaa kaupungit ja valtakunnat toisistaan. Rauhallinen raja.  Väkeä liikkuu, kun paikalliset burmalaiset käyvät suurin joukoin Thaimaan puolella parempien tienestien takia. Heille muodollisuudet vaikuttavat melko kepeiltä.

Mianmarin puolella, Tachileikin raja-aseman porteilla vaanii joukko tuk-tuk kuskeja tarjoten palveluja. Ei menty kaupunkiin, mutta nähtävyydet voin vanhasta muistista luetella. Niitä ei liiemmälti ole. On tori välittömästi raja-aseman kupeessa, josta thait hakevat halpoja sikäläisiä tuotteita. Muut nähtävyydet tuk-tukkuski esittelee tottuneesti. Kaupungin sairaala, temppeli ja iso golfkenttä ilman pelaajia.

Ekstranähtävyytenä pitkäkaulaheimon jäsenet, jotka laittamalla aina uuden pronssisen renkaan kaulaansa venyttävät sen luonnottoman pitkäksi. Venyttäminen aloitetaan joidenkin tietojen mukaan jo viisivuotiaista lapsista. Omituisuudessaan näky on vastenmielinen ja käynnit reservaatissa ovat jääneet viime vuosina tekemättä. Heimo itse asuu vakituisesti muualla Mianmarissa, mutta tulevat kuten töihin konsanaan, ja esiintyvät yleisölle saaden tippinsä ja sitä tietä särvintä leipänsä päälle.

Köyhyys kaupungissa on silmiinpistävää. Kadut kuoppaisia, paikat likaisia ja jätehuolto on hoidettu heittämällä haiseva roskapussi aidan yli. Rajan ylityksen jälkeen tulivat kerjäläisetkin mukaan kuvaan. Ensimmäiset sitten Helsingin.

Parinkymmentä kilometriä Me Saista kaakkoon on  legendaarinen Kultainen Kolmio. Paikka, jossa Mianmar, Laos ja Thaimaa kohtaavat Me Kong joella. Vuoristoinen viidakkoalue on tunnettu oopiumin tuotantoalueena jo kaksikymmentä luvulla. Uutta kukoistuskauttaan se eli Vietnamin sodan aikoihin. Nyt tästä loistosta taitaa olla jäljellä pelkkä museo. Edesmenneen kuninkaan Bumibulin kunniaksi on mainittu, että hänen ansiostaan paikallisille viljelijöille kehitettiin tuottoisia hyötykasveja, jotka korvasivat unikon kasvatuksen. Pitääkö tieto paikkansa vai, en tiedä.



Nykyinen Kultainen Kolmio on  turistien tarpeisiin rakennettu. Moderni elämysmatkailija tarvitsee selfietä varten selkänsä taakse kyltin muistuttamaan siitä missä tuli käytyä. Pelkkä kuva viidakosta ei riitä. Ennen nimi kattoi kolmen valtakunnan alueelle levittäytyvän, tuhansien neliökilometrien vuoristoisen viidakon. Nyt se on kutistettu liki yhteen  tien mutkaan.

Kaksituhatta luvun alkupuolella rakennettiin valtava, istuvan Buddhan patsas. Tehtiin matkailijoille muutakin viihdykettä, kaikenlaista onnea tuottavaa tingel-tangelia. Lisäksi on veneristeilyjä Mekong joella ja mahdollisuus käyntiin joen toisella rannalla Laosissa, parin hehtaarin lämpäreellä. Eikä tämä ole vain ulkomaalaisille matkailijoille. Kotimaan matkailu on kovassa kasvussa ja turistien täyttämät bussit ovat tuttu näky.

sunnuntai 2. joulukuuta 2018

Elon korjuuta


Kalalammikko
Elon korjuu on kiivaimmillaan. Vähänkin joutilas väki osallistuu. Muut arjen askareet saavat  odottaa.  Pellot ovat pieniä ja niistä saadaan juuri ja juuri vuoden tarpeet ruokapöytään. Kylän pellot sijaitsevat niin kaukana veden lähteistä, että vuosittain vain yksi sato on mahdollinen. Kaksikin onnistuisi, mutta veden pumppaaminen matkojen takaa pienille pelloille tulisi liian kalliiksi. Korjuu isoilla pelloilla on koneellistettu, mutta kylän pelloilla aherretaan edelleen sirpin kanssa. Kyykitään kyyryssä pelloilla ankarassa auringon paahteessa. Tiivis, kaiken peittävä pukeutuminen on ainoa keino suojautua porotukselta. Se tietää monia ylimääräisiä hikipisaroita. Ihmisten kasvoista paistaa työ raskaus. 

Ei se leipä täälläkään helpolla irtoa.

Riisi kuivuu pelloilla ja siellä se myös puidaan. Kuivatut ja puidut jyvät levitetään pressujen päälle jatkamaan kuivumista. 
Haravan näköisellä vekottimella riisiä käännellään tasaisen kuivumisen takaamiseksi. Kaksi kolme päivää ja riisi on valmis kuorittavaksi. Kun saman aikaisesti korjattu sato vaatii tiloja, ovat käytössä kaikki silmällä pidettävät aukiot. Valvontaa tarvitaan. Tuore riisi saa pitkäkyntiset liikkeelle. Ylimääräiseen verotukseen ei ole varaa. Sato halutaan pitää omassa pöydässä.  Uuden riisin saaminen ruokapöytään on juhlahetki.

Edistysaskeleita on otettu myös kalatalouden puolella. Aikaisempina vuosina lähes jokaisen huushollin takapihalla oli vedellä täytetty suuri kuoppa. Kalalammikko. Maallikon silmissä oli ihme, että mikään elollinen moisessa kuravedessä eläisi, mutta niin eleli. Jotkut kalalajit selviävät vähällä. Saatiin kalaa pöytään.  Riesaksi hyttyset ja kuivalla kaudella tyhjä monttu pihalle. Kunnan avustuksella rakennettiin betonista allas ja kaksikymmentäviisi perhettä muodosti keskenään hoitokunnan. Hoitokunta vastaa altaan kunnosta ja myy muille kyläläisille tuoretta kalaa. Ainakin alku on lähtenyt lupaavasti liikkeelle. Toivoa sopii, ettei hoito jää kylän vanhojen rouvien vastuulle, kuten usein näyttää käyvän. 

Riisin jyvät kuivumassa
Vuosi sitten kuolleen naapurin isännän muistotilaisuus pidettiin muutama aika sitten. Kuten aina yhteiset tilaisuudet niin hengelliset, kuin maallisetkin alkavat astioiden kilinällä. Joukko kyläläisiä oli jo aamutuimaan kirkon keittiörakennuksessa pilkkomassa kasviksia ja paloittelemassa lihaa. Yhdessä syöminen on vakiintunut tapa. Itse muistotilaisuus oli normaalin sunnuntaiaamun  jumalanpalveluksen yhteydessä. Muisteltiin vainajan elämää. Menojen jälkeen kokoonnuttiin pihalla olevan katoksen, salaan alle ja syötiin yksinkertainen lounas. En tiedä onko tässä yhteyttä buddhalaiseen tapakulttuuriin, jossa järjestetään tuhkaamisen jälkeisiä muistotilaisuuksia.  Halutaan varmistaa vainajan tyytyväisyys ja se, että sielu saa rauhan, eikä jää  levottomana vaeltamaan.

Kyläläisiä vieraili naapurilaaksossa, Lampangista etelään olevassa Thönissä. Ensin sairasteli yksi ja sitten toinen. Tauti eteni, kuten kulkutauti konsanaan ja päätyi lopulta meidän kuistille. Itse vein sen sisään. Viime lauantaina. Melkein voisi jopa todeta kellon ajan. Muutamassa tunnissa, molemmat, puoliso ja minä olimme kyykytetyt. Yö oli hirveä. Päätä särki, yskä repi keuhkoja, lihakset parkuivat ja nuppi tuntui (potkitulta) potkupallolta. Aikaisemmin olin  lukenut näistä oireista. Nyt tuli kokemusta. Miksei myös elämystä. 
Menkääpä kausi-influenssarokotukseen. 

Rahapuu kukkii. Matkalla temppelijuhlaan.

maanantai 12. marraskuuta 2018

Lääkkeistä ja hoidoista.

Kun on ikää, niin on tarvetta palveluihin. Vuosien aikana on tullut terveydenhuoltokin tutuksi. On tarvetta lääkkeisiin, erilaisiin rokotuksiin ja jopa sairaalapalveluihin. Kokemusta siis on, mutta ei siitä opiksi.

Kun kaksi kirjainta oppii. Löytyy apteekki.
Lääkkeitä saa. Myymälöitä on lähes joka korttelissa, tunnuksena vihreä risti. Tai sitten thaikielinen kahden kirjaimen sana. Suuri osa näistä pikku myymälöistä myy erilaisia itsehoitolääkkeitä ja kauneudenhoitoon liittyviä tuotteita. Vanhemman ihmisen silmissä ne vaikuttavat kemikalikaupan (vieläkö niitä?) ja apteekin risteytykseltä. Aina ei kuitenkaan pikku myymälöissä asiantuntemusta löydy. Ulkoista kauneutta arvostavassa maassa henkilökunnan palkkaus asiakaspalveluun vaikuttaa monasti tapahtuvan ulkoisten ominaisuuksien perusteella.

Toki sitä isommissa apteekeissa löytyy. On ammatillisesti koulutettua väkeä ja oikeuksia lääkkeiden myyntiin. Antibiootit ilmestyvät tiskille kuin apteekin hyllyltä. Asiaa kummemmin konsultoimatta, tai lääkemääräyksiä kyselemättä. Samat rohdot kuin kotimaassa, vain tuotenimet vaihtelevat.

Täkäläinen lääkärikunta toimii  pääasiassa sairaaloissa ja työvuoron päättyessä avaavat oman praktiikkansa. Pieniä yksityisiä klinikoita yhden vaivan hoitoon löytyy lukuisia. Hoitavat kiireettömiä. Asioitaessa yksityisellä lääkäri arvioi taudin tilan ja lykkää poistuvalle potilaalle tarvittavilla pillereillä varustetun minigrippussin kouraan. Se on sitten siinä. Sairaaloilla on apteekkinsa, joista poliklinikalla käyneet lunastavat omat rohtonsa. Lääkkeiden hinnat ovat rankasti subventoidut.

Sairaaloita kaupungissa on ainakin neljä. Kaupungissa sijaitsevalla varuskunnalla omansa, pari julkista ja kovan rahan yksityinen. Varuskunnan sairaala on luonteestaan huolimatta kaikille avoin. Sotilashenkilöstölle ja heidän perheilleen lisäksi ilmainen.

Ensikäynnin yhteydessä otetaan henkilötiedot ja tehdään asiakaskortti. Ilmoittautumisen yhteydessä mitataan aina myös mahdollinen kuume ja tarkistetaan verenpaine. Lyödään muovinen numerolappu käteen ja sitten jonottamaan kymmenien muiden vaivaisten joukkoon. Omat pulmani ovat olleet mitättömiä. Ei monta minuuttia tuhraantunut, kun tarvittava huoli oli tiessään. Muutaman euron arvoiset lääkkeet sairaalan apteekista ja katse huomiseen.

Keskussairaalan massaa.
Dramattisempi oli käynti keskussairaalassa. Siinä samassa, jonka parkkitalossa asiakkaita palvelee Kone Oy:n hissi. Oli myöhäinen ilta, kun sydän alkoi sykkiä huolestuttavaan tahtiin. Verenpainekin nousi tappiinsa. Oli haettava apua, jota varmimmin löytyi keskussairaalasta. 

Lyhyen ongelman kuvauksen jälkeen otettiin tarvittavat kokeet ja päätettiin yöpymisestä. Tila oli avara ja metrin korkuisella seinillä jaettu kolmeen lohkoon. Yhdessä lohkossa kaksitoista vuodepaikkaa. Kaikki miehitettyinä. Lisävuoteitakin oli ja yksi järjestyi minullekin. Nelisenkymmentä miestä samassa tilassa. Vanhoja miehiä, kuka missäkin kunnossa. Osa letkuruokinnassa, osa hivenen virkeämpiä. Oli sydänyö. Äänimaailma täynnä erilaista korinaa, kuorsausta, vinkunaa ja valitusta. Kuin jossakin esikartanossa. Lisäksi kun aamuyöstä tuli työvuorojen vaihto, niin saliin pöllähti tuplasti henkilöstöä. Ääntä säästämättä  jaettiin tehtävät. Mukaan ottamiani lääkereseptejä tutkittiin miehissä. Tohtoreille tuttua tavaraa. Olin kaiketi outo potilas ja herätin tahtomattani ystävällistä hilpeyttä. Tärkein tosin toteutui. Aamulla kotiin.

Kylän ensiapuasema.
Sairaaloita kuormittaa omalta osaltaan maan tapa. Ystävää, eikä naapuria jätetä vastoinkäymisissä. Tapoihin kuuluu vierailut sairaalaan joutuneelle. Tullaan koko perheen voimin. Piiritetään potilaan sänky ja aloitetaan lohduttavaksi tarkoitettu seurustelu. Pitkän matkan takaa tulleet viettävät useamman tunnin potilaan seurana. Eväitään pickupin lavalla syövät omaiset ja ystävät ovat sairaalan pihalla tavallinen näky. 

Täkäläinen yksityissairaala työllistää lähinnä itsensä vakuuttaneista. Hinnat ovat armottomat, eikä niihin omasta kukkarosta maksavalla ole liiemmin asiaa. Parin päivän visiitti kivuliaan, mutta muuten harmittoman vyöruusun vuoksi maksoi sen minkä vastavalmistunut opettaja tienaa kahdessa kuukaudessa. Luultavasti jokainen pään silityskin oli hinnoiteltu. Lääkärit ovat samoja kuin keskussairaalassa, mutta muut puitteet ovat korkeatasoisemmat.

Julkishallintoa tämäkin. Vankilan aitaa.


Yksittäisen kyläläisen näkökulmasta järjestelmä on simppeli. Kylän kupeessa on pieni ensiapuaseman kaltainen vastaanotto. Pienet pulmat hoidetaan siellä ilmaiseksi. Isompien vaivojen riivaamat ajavat suoraan sairaalan poliklinikalle. Alistuvat jonotukseen, saavat apua vaivoihin ja maksavat euron verran palkkiota ja ottavat lääkkeet mukaansa. Mitään ylimääräistä osaamista avun saantiin ei tarvita. 




keskiviikko 24. lokakuuta 2018

Kaupungilla



Vanhan kuninkaan kuolemasta tuli vuosi. Varsinainen muistopäivä on viidestoista lokakuuta, mutta käytännön syistä Lampang vietti sitä lauantaina, vapaapäivänä. Muutaman tunnin mittainen muistotilaisuus pidettiin kaupungin keskustassa, viiden kadun risteyksessä. Täkäläinen viiskulma. Väkeä oli kokoontunut melkoinen määrä. Juhlan kohokohta oli satapäinen tanssiryhmä. Valkoisiin asuihin pukeutuneita naisia. Nuorista vanhuksiin. Tanssi oli sitä perinteellistä ja melodia taattua thaitavaraa. Kaunista liikettä, jossa katse kiinnittyy käsiin. Jotakin hypnoottista siinä on. Upea spektaakkeli keskellä kaupungin vilkkainta risteystä. Tanssiesitysten jälkeen ilta jatkui keltaisiin, kuningashuoneen väreihin pukeutuneiden kaupunkilaisten kuorolaululla risteyksen toisessa kulmasta. 

Kello 18:00 sen keskeytti kaiuttimista soiva kansallislaulu. Liikenne pysähtyi ja liike loppui. Kukaan ei kävellyt, autot seisoivat.  Vain kansallislaulu soi. Maassa on tapana soittaa televisiossa, radioissa, kaupungilla maan kansallislaulu aamuisin kello kahdeksan ja illalla kuudelta. Kodeissa se tuskin aiheuttaa kummempia toimia. Sen sijaan kaupungilla ihmiset pysähtyvät, seisovat selkä suorana puolisen minuuttia ja jatkavat toimiaan. Eivät toki kaikki, mutta valtavirtaa se näyttää olevan. 

Katselin joskus ihmeissäni tuollaista näytelmää Bangkokin pohjoisella linja-autoasemalla. Kymmenien ja kymmenien dieselien jyrinä ja ilma sinisenä pakokaasuista. Sinisen katkun seassa puikkelehtivat, asioilleen kiirehtivät ihmismassat  ja kuin taikaiskusta kansallislaulu katkaisi kaiken. Paitsi katkun ja bussien jyrinän. Epätodellinen kokemus.

Tuli mainittua Lampangin kaupungin keskusta. Ei sellaista oikeastaan ole. Ei ole kirkkoa keskellä kylää, jonka ympärille olisi aikojen saatossa syntynyt historiallinen keskusta. Paikkaa, johon matkustavaiset kokoontuisivat ihmettelemään paikallista elämää ja katselemaan toisiaan. 

Viisikulmassa.
Mainittu viiskulma on kaupungin vilkkain liikenneympyrä, jonka keskellä jököttää kellotorni. Ympärillään joitakin mitäänsanomattomia hallintorakennuksia. Siedettävän kävelymatkan päässä olevat Lampangin nähtävyydet ovat harvassa. Niitä toki on, mutta laajalti levittäytynyt kaupunkirakenne kätkee sisäänsä sen mitä elämyksiä etsivä turisti mieluusti näkisi. Ollaan oppaiden armoilla, jotka kuljettavat, mihin kuljettavat. Usein kauppiaalta toiselle.

Jonkinlainen keskusta on siellä mihin paikallinen liike-elämä on keskittynyt. Aikojen alussa kauppaa käytiin Wang-joen rantamilla olevilla kaduilla. Liikenteen kasvaessa se siirtyi muutamaa joen suuntaista katua ylöspäin. Kauppoja, basaareita ja sen semmoista. Myymälöitä toisensa jälkeen. Eikä kaikki ole suinkaan sitä miltä näyttää. Pikkuputiikkiin astuessaan ei aavista, että tilat saattavat jatkua ja laajeta koko korttelin kokoiseksi katetuksi basaariksi, jossa vuosikymmenten ajan on käyty kauppaa ja käydään vieläkin. Myynnissä on kaikkea mahdollista, vaatteita, elintarvikkeita, työkaluja. Puhumattakaan esineistöstä, jonka käyttötarkoitusta voi vain arvailla. Ja taatusti myös ruokapaikka, todennäköisesti nuudelikeittoa. Se arkipäivän lounas. Lähes kaikkea löytyy, mutta ulos vievän tien hakemisessa on vaivansa.

Parikymmentä vuotta sitten valmistui kaupunkiin ensimmäinen moderni kauppakeskus. Se toi tullessaan myös taskulaskinmiehet, jotka ynnäsivät ostovoiman kasvaneen. Sittemmin on toinen toistaan korskeimpia kauppakeskuksia valmistunut parin vuoden välein. Kaupanteko on siirtynyt ja siirtyy näihin moderneihin, ilmastoituihin tiloihin. Ajanmukaisiin vapaa-ajanviettokeskuksiin. Tullaan perheittäin. Lapsille on omat leikki- ja pelimaailmansa, aikaansa tappavalle elokuvateatterit, herkuttelijoille kahvilansa ja pullan tuoksuiset myymälänsä. Paetaan kodin tukalaa kuumuutta. 

Merkille pantavaa, että vajaa parikymmentä vuotta sitten tuossa ensiksi rakennetussa ostoskeskuksessa ei ollut ainuttakaan itsensä hemmottelijoille tarkoitettua paikkaa. Ei jäätelöbaareja, ei kahviloita, ei mitään tällaista. Nyt on toisin. Ostovoima näyttää muuttavan maailmaa. Vanhat basaarit katoavat avarien vapaa-ajanvietto-/ostoskeskusten tieltä, kun kulutusottumukset muuttuvat. Käsitän niin, että täällä poimitaan globalisaation hedelmiä.





keskiviikko 10. lokakuuta 2018

Vanhojen rouvien kylä.


236, Moo 2.


Liekö hyvät haltiat valvoneet sängyn päädyssä, kun epätoivon jälkeen lentoa edeltävänä yönä alkoi tapahtua.  Pari minuuttia ennen puolta yötä, joku puuhakas toimihenkilö, tai ehkä se oli toimelias algoritmi, otti yhteyttä ja ehdotti paikkaa bisnesluokassa. Uni ei juuri silmään tullut, kun kiitollisuus kupli mielessä. Suotta olin tuskaillut ja ihmisiä asialla vaivannut. Olisihan pitänyt tietää, että yhtiöllä on laaja sydän, eikä se jätä asiakastaan pulaan.

Ban Prasopsukin rauha on rikkumaton. Puoli vuotta on lyhyt, jotta muutoksia ehtisi tapahtua. Koulukuljetuksen pikkubussi ilmestyy totutusti kylään klo 6:30. Noukkii mukaansa kyytinsä maksaneet ja palauttaa heidät illan tullen puoli kuuden maissa. Varattomien perheiden lapset hoitavat kulkunsa kuinka taitavat. Isä, äiti tai muu sukulainen hoitaa päivittäisen kuljetuksen. 

Vaimo laittoi vauhtia...
Ikäiseni naapurin rouva kulkee edelleen kuivattuun banaanin lehteen kääritty sätkä suussaan. Askel on on lyhentynyt ja ääni käheytynyt, mutta hymy herkässä. Tupakan haittavaikutukset eliniän pituuteen tuskin kiinnostavat.

Vesitornin valtava mehiläispesä voi hyvin, mutta mittaansa suurempana. Jos joidenkin kyläläisten käsitykset valkohapsisen vanhan rouvan kuolemasta ja hänen sielunsa vaelluksesta toteutuvat tuossa, niin hyvä. Rouva oli  kaikin puolin arvostettava. Yli kahdeksankymppisenä hän johti meistä ns. seniorikansalaisista (kukakohan keksi tuon roskasanan) koostuvaa sauvavoimistelujoukkuetta. Joukkueen paita on yksi arvokkaimpia muistoja.

Viime syksynä perustettu osuuskauppa puksuttaa myös edelleen. Kylän vanhat rouvat istuvat nimellistä korvausta vastaan kassan takana. Kassakonetta, enempää kuin muutakaan laitteistoa ei ole. Ruutuvihko ja kynä ovat edelleen kovaa valuuttaa näppärissä käsissä. Asiakas jaksaa odottaa. Eipähän tarvitse lähteä ostoksille kaupunkiin.

niin sisällä...
Ban Prasopuk tuntuu hiljentyneen. Tuskin väki on vähentynyt. Ehkä ääntä aikaan saavan nuorison osuus on huvennut ja luo harhan. Kylän nuorissa perheissä on vain yksi tai kaksi lasta.  Ne alle kouluikäiset nuoret, jotka joskus opin tuntemaan ovat jo nuoria aikuisia. Jotkut perustaneet perheitä ja useat valmistuneet ammatteihin. Hakeutuneet työelämään kuka minnekin. Isoihin kaupunkeihin. Pisin työmatka lienee Eekillä, joka kuukausi sitten lähti työn perässä Taiwaniin. Kolmen vuoden sopimuksella. Keikat eivät ole siistejä sisätöitä, vaan jotakin muuta. Sellaista, jota nykyinen Suomi ei tunne.


Luonto on se, joka ehkä eniten on aikaa hyödyntänyt. Ensin pitkä keväinen kuumuus ja kuivuus, kunnes ruskeaksi palanut luonto saa sadekauden päivittäiset vedet päällensä. Kaikki kasvaa vimmalla. Myös erilaiset tuholaiset saavat pontta. Pohjoisen luonnon hidaskasvuisuuteen tottunut on aina yhtä ällistynyt. Se työ mitä edellisen puolen vuoden aikana pihan kunnostukseen käytettiin, valuu nyt sadevesien mukana maahan. Vuosittain on aloitettava alusta. Muuten odottaa ankara pusikoituminen.

...kuin ulkona.
Muutostakin tapahtuu ja edistyksen kelkassa ollaan. Kompostointia käynnisteltiin muutama vuosi sitten. Yritys kaatui harrastuksen puutteeseen. Kukaan ei  kiinnostunut yhteisen kompostin ylläpidosta. Kunta ei hankkeesta luopunut, saimme näet nyt uudet ohjeet. Jokaisen talouden tulee tonttinsa sopivaan nurkkaan kaivaa ämpärin kokoinen kuoppa ja kuoppaan kannellinen ämpäri, josta pohja on poistettu. Aterian tähteet ämpäriin, jossa ne aikaa myöten maatuvat. Mitäköhän tuosta syntyy? Rottainvaasio? Vastarintaa ainakin. Meillä on aikomus etsiä kompostori, mutta sanovat sen olevan turhaa. Ei kuulema löydy.