Rakentamiseen oli kaksi vaihtoehtoa. Joko avaimet käteen periaattella tai että itse palkkaamme työporukan ja hankimme tarvittavan materiaalin työmaalle. Päädyimme jälkimmäiseen. Ilman naapuriapua emme olisi onnistuneet. Naapurista Baan, ja Joona. Toisella heistä oli tavaran hankinnoissa välttämätön auto. Toinen oli rakennustekniikkaa enemmän tunteva ja tiesi kaupungin edulliset ostospaikat. Vaimo tulkkasi kieltä ja minä istuin kyydissä.
Talon rakentajiksi löytyi jostakin lähikylästä kotoisin oleva työporukka. Työnsä osaava joukko. Johdossa kokenut arabimaissa ammattitaitoansa täydentänyt osaaja. Yllättävää oli, että varsin useat rakennusalan ammattilaiset olivat arabimaiden kävijöitä. Ammatillinen vuorovaikutus kaakkoisen Aasian ja Arabian niemen välillä vaikutti vilkkaalta.
Rakentamisessa oma roolini oli vaatimaton. Pääasiassa se oli istuskelua naapuritalon kuistin kaiteella katsellen kuinka rakentaminen edistyi. Iltaisin istuskelu jatkui lähempänä jääkaappia saman talon toisella kuistilla. Oli pohdittava seuraavan päivän rakennustarvikkeiden hankintoja. Varmaan suunniteltiin muutakin, mutta en tiedä mitä. Kielimuuri oli korkea. Mutta sen niinä pitkinä iltoina kuitenkin opin, että jos olutpullo laitetaan jääkaapin pakastimeen ja annetaan sen jäähtyä todella kylmäksi niin avattaessa sen sisältö muuttuu jääsohjoksi, hyhmäksi. Hyhmä nousee pullon suusta hauskan näköisenä tappina. Tätä hauskuutta ihasteltiin kerta toisensa jälkeen.
Toki tein muutakin. Oli estettävä betonin kuivuminen kuumassa auringon paisteessa ja tähän puuhaan kelpasin hyvin. Aamun hetkinä, ennen auringonnousua kastelin betonirakenteet. Työ oli helppoa, kiertelyä vesiletkun kanssa rakenteiden keskellä. Muutenhan meikäläisen, sikäläisten silmissä vierastyöläisen, aktiivisuuteen suhtauduttiin myönteisen pilkallisesti. Jos otin sahan käteeni katkaistakseni vaikkapa jonkun oksan niin samassa ilmestyi joku ystävällinen ja nappasi sahan pois. Ja tarjoutui tietysti itse sahaamaan. Ei siinä uutta. Ilman kielitaitoa olet pahnan pohjimmainen. On oltava nöyrä ja yritettävä räpiköidä ylöspäin ravintoketjussa.
Jotakin sikäläisestä tapakulttuurista opin siellä takapihalla. Ruokakuppien ympärillä istuvista miehistä oli kaikki kiire kaikonnut. Vaikka heillä pitkän, hikisen päivän jälkeen täytyi olla ankara jano ja nälkä, niin ei sitä kukaan näyttänyt. Miehet ottivat rauhallisesti ilman kiireen häivääkään vuoron perään hyppysellisen ruokaa ja jatkoivat jutustelua. Pöytätavat olivat kunniassaan. Myöhemmin ymmärsin, että ahneuden ja itsekkyyden näyttäminen ruokapöydässä on huonoa käytöstä.
Huomiota herätti armotonta työtahtia pitävä murskatun sepelin päällä paljasjaloin loikkiva miekkonen. Töitä mies painoi kuin viimeistä päivää pää märkänä. Asiaa ihmeteltäessä totesi joku olan kohautuksella ”jaabaa”. En tiedä kuinka se suomennettaisiin. Jaa on lääke ja baa on hullu. Kukin voi hakea itseään tyydyttävän vastikkeen äidinkielestä. Muiden mielestä mies käytti työtehonsa yllä pitämiseksi amfetamiinia tai jotain sen johdannaista. Kilpailu pääsystä hyvään työporukkaan oli niin kova, että näitäkin keinoja käytettiin. Ilmeni, että tällaiset huumeet ovat maassa pahempi ongelma kuin ns. perinteelliset bilepillerit.
Työturvallisuudesta ei juuri piitattu. Mieleen on jäänyt erityisesti kattorakenteita hitsaava mies. En tiedä ovatko asiat puolessa vuosisadassa muuttuneet, mutta ainakin omassa nuoruudessa sähköhitsauksen valokaaresta syntyvä säteily aiheutti suojaamattomissa silmissä muutaman tunnin viiveellä polttavan kivun. Kuin olisi hiekkaa silmät täynnä ja polte kestää seuraavan päivään. Tiedän, koska pätevöidyin tuohon kipuun keväällä 1959 ja siksi koen itseni kokemusasiantuntijaksi. Sen tähden hitsareilla yleensä on melkoinen koppa päässään. Tämä meidän katolla kieppuva hilpeä veijari oli varustautunut aurinkolasein. Ehkä mieskin tiesi seuraukset, mutta palkkatulo oli tärkeämpi kuin tuleva kipu.
Ja niin oli, että kun joulukuun viimeisenä päivänä ei ollut muuta kuin pilareiden kuopat kaivettuina, niin maaliskuun 20 päivä nukuttiin ensimmäinen yö upouudessa talossa. Rakennustahti oli ollut hirmuinen, työn jälki hyvää ja siistiä. Eikä näihin päiviin mennessä ole löytynyt moitteelle sijaa. Varsinaiset rakentajat olivat myös tyytyväisiä. Ryhmän pomo oli aiheesta ylpeä ja esitteli mieluusti taloa käyntikorttina työnsä laadusta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti