Pitkän paussin jälkeen

Kolmen vuoden tauon jälkeen tuli aika jolloin käynti Ban Prasopsukissa oli mahdollinen. Tunteisiin menevä kokemus. Kaksikymmentä vuotta naapuruutta on pitkä aika myös kielimuurin takaa kurkistellessa. Lämpimiä ihmissuhteita voi olla ja niitä voi tulla, vaikka sanallinen kanssakäyminen on vähäistä. 

Toki oli myös pientä apeutta. Vanhenemme yhdessä ja väki vähenee ympärillä. Kovin moni oli poistunut siihen suureen kollektiiviin, johon me kaikki kerran.  

Pimeys peitti kylää. Kallistunut sähkö on saavuttanut jo ennestään vähävaloisen Prasobsukin. Aurinko katoaa iltaisin  kuuden, seitsemän maissa ja nousee puolta vuorokautta myöhemmin. Rytmi on lähes muuttumaton. Vanhempi väki noudattaa päivän kiertoa ja vetäytyy yöpuun lähettyville jo auringon laskun jälkeen. Nuoremmat ovat myös aientaneet rutiineitaan. Talojen pihavaloja ei juuri edes sytytetä. Kylätie on jo varhain illasta pimeä ja hiljainen.

Koronaviruksen häntä on pitkä. Sairastavuusluvut maassa ovat puheiden mukaan kovassa nousussa ja samaan aikaan ovat kasvussa ihmisten pelot. Muutamien sairaustapausten järkyttämä kylä ottaa pandemian vakavasti. Juttelemaan ei jäädä, eikä vierailuilla käydä. Kaikenlainen kanssakäyminen on vähennetty minimiin. Perheet ovat hakeutuneet omiensa pariin. Siksipä useat kyläläiset jäivät tapaamatta.

Maski on olennainen osa pelon olemusta. Pakkoa käyttöön maassa ei ole, mutta käytännössä melkeinpä

Tulo kylään.

Ei niin pientä puotia, eikä kuppilaa, etteikö maskia Lampangin kaupungissa käytettäisi.  Pieneenkin lounaskojuun mentäessä maski kasvoille, ruokailun ajaksi pois ja ruokailun jälkeen maski takaisin. Ilman maskia liikkuva ihminen saa osakseen kanssakansalaisten ja palvelualan henkilöstön pitkät syyttävät katseet.  Ruokailupaikoissa maskiton voi joutua ei-toivottujen asiakkaiden joukkoon, jolloin palvelun saaminen vaikeutuu tai ainakin hidastuu. Toki turisteille annetaan paljon anteeksi, mutta pandemian alkuaikoina oli maan väestössä suoranaista vihamielisyyttä maskittomia turisteja kohtaan. Heidän katsottiin tuovan tautia maahan ja toimivan viruksen levittäjinä. Turisteille suotu hymy oli hapan. 

Varotoimia on useita. Erikoisin näkemäni oli ison myymälän sisäänkäyntiin rakennettu järjestelmä. Sisään menijöille ja ulos tulijoille on oma väylänsä. Myymälään menevä joutui pysähtymään ennalta määriteltyyn paikkaan, jossa laite arvioi ruumiin lämpötilan. Jos on kuumeeksi, tai kohonneeksi lämmöksi tulkittavaa niin  matka periaatteessa tyssää siihen. Vihreän valon saaneet jatkavat matkaansa. Tosin valvontaa ei ollut, joten ihmiset toimivat omatuntonsa mukaan. 

Ja omatunto, se taitaa venyä niin siellä kuin täällä. Ehkä muodikas omavalvonta kuitenkin riittää.

Uudenpaa arkkitehtuuria

Kyläläisiä palvelee koronaa sairastavien vapaaehtoinen  karanteenitila. Tehtävän sai joitakin vuosia sitten suurin toivein ja kirkon siunauksin avattu kyläkauppa.  Työvoimapula lopetti kaupan. Puoti oli auki niin kauan kuin muutamat kylän vanhat rouvat jaksoivat sitä liki ilmaiseksi hoitaa. Puuhanaisten korkea ikä alkoi vaikuttaa, eikä nuoremmista löytynyt korvaajia. Tila oli vajaakäytössä ja saatiin näin palvelemaan yhteisiä tarpeita. Ahtaasti asuttaessa sairastuneen tai oireilevan eristäytyminen koettiin tarpeelliseksi. Oireileva vetäytyy vapaaehtoiseen retriittiin tarkkailemaan ajan ajan hengen mukaisesti omaa tilaansa. Ilmoille tullaan, kun varmistuu, ettei vahingoiteta muita.

 

Vanhemmista ihmisistä ei kaupan jatkajaksi ollut. Nuoremmat perheet ovat vakituisissa työsuhteissa kylän ulkopuolelle, mikä aiheuttaa jatkuvan päivähoitopulman.  Päivähoitoa ei ole, joten eläköityneet isoisät ja -ädit ovat lähes ainoa tapa saada lapsille säällinen päivähoito. Niinpä osalla isovanhemmista aika kuluu vuodesta toiseen omia lastenlapsiaan hoitaessa. Itse olen tulkinnut, että päivähoidon puute osaltaan lienee vaikuttanut siihen, että kaikissa kylän nuorissa perheissä on enimmillään vain pari lasta. 

Eron tunnelmissa

Ei kylä ole kokonaan nuukahtanut. Päivisin on toista. Muuan kylän puuhakkaista perheistä perusti pikkubisneksen, joka osoittautuikin menestykseksi. Näissä helteissä kylmällä juomalla on kysyntää ja sen viilentämiseen jää on mainio apu. Jääpaloja ja jäätä tehdään siellä missä puhdasta vettä. Pussitus ja jakelu tapahtuvat muualla. Tähän saumaan perhe hivuttautui mukaan ja jääpalojen pussitusta tapahtuu nyt Prasopsukin kylässä. 

Ovat onnistuneet niin kiitettävästi toimituksissaan, että vastaavat  kaupungin suuren kauppaketjun toimituksista. Samalla puolisen tusinaa kyläläistä saa osia tuloistaan jääpalojen pakkaamisesta ja kuljetuksista. Luvut eivät ole hurjia, mutta sosiaaliturvattomassa maassa leipää pöytään saadaan vain työelämästä tai kepulikonstein.

Pihan bambu

Kaikenlaista on tapahtunut näinä kahtena vuotena jolloin käynti Ban Prasopsukissa oli, jollei mahdotonta, niin ainakin vaikeaa.  On ollut tartuntavaaraa, karanteeniriskiä, lentorajoituksia, tiukkoja tarkastuksia ja yleistä epävarmuutta. Suurta huolta talosta ei kuitenkaan ole tarvinnut kantaa. Sijainti keskellä kylää on taannut jatkuvan naapurikontrollin ja silmälläpidon. Vain kissat ovat vallanneet pihalta itselleen elintilaa. Toki muutakin oli tapahtunut. 

Päänvaivaa on aiheuttanut kahdessa vuodessa niin  pihalla kuin puutarhassa rehevöitynyt luonto. Takapihalla on vuosikymmeniä kasvanut bamburykelmä. Mahtava, monivuotinen, korkeuksiin kurottava, jatkuvasti versova bambu. Makea bambu, kuten paikalliset sanovat. Bambulajeja lienee toistatuhatta, enkä tiedä kuinka ne eroavat toisistaan. Sen huomaa, että toiset ovat paksumpia ja korkeampia. Joidenkin versot ovat syötäviä, toiset eivät. Takapihalla kasvava laji on sitä suuhun pantavaa  ja se puskee uusia versoja sukulaisten iloksi ja ruuan höysteeksi. Tuttua aasialaisesta ruuasta kiinnostuneille.

Ajatus bambupuskan kaatamiseen syntyi kun bambu on kasvanut mahtavin mittoihin vaatimatta sen suurempaa tilaa ympärilleen.  Kunnes tuli rajuilma ja ankara tuuli pyyhki yli Lampangin laakson. Kun se osui pihabambuun niin latvastaan notkea kasvi taipui ja taipui. Kylliksi taivuttuaan se pyyhki naapurin katolta tiilet ja saman kohtalon sai myös kirkon ulkorakennus. Niitä sitten makseltiin ja pyydeltiin anteeksi.

Aloimme pohtia bamburyppään poistamista, mutta kaatamisessa on oma vaivansa.  Bambu on puurunkoinen ruohokasvi, vaikka ei se ruoholta näytä. Runko alaosastaan on tiivis ja kivettyneen kaltainen. Rungon voi sahata, mutta muutaman rungon jälkeen on edessä jäähyväiset sahalle tai sahan terottaminen. Sahaa ei kylässä juuri käytetä, eikä kirves kuulu paikalliseen työkalupakkiin. Näillä tienoilla varsinainen jokapaikan työkalu on viidakkoveitsi. Jonkinlainen vaihtoehto kirveelle. Tuppeen työnnettynä se roikkuu vyöstä kantajansa selkäpuolella. Kai sitä käytetään nimensä mukaisesti viidakossa, mutta käyttö kylissä on pääasiassa jatkuvan rehevöitymisen torjuntaa, puiden ja oksien karsintaa.

Täkäläinen veitsityyppi on painava, hamaran puolelta paksu, kärkeä kohti levenevä ja kärjestä tylppä. Painopistettä on viety veitsen kärkeen, mikä lisää iskuihin voimaa.   Ainakin täällä se on lyömätyökalu ja siksi sen kutsuminen veitseksi ei jotenkin istu. Vahvat ranteet ja terävä veitsi. Tehokas yhdistelmä, mutta monirunkoisen bamburyppään kaataminen on työläs hanke.

Bambun kaatamisessa tai oksimisessa on outo hankaluus. Työhön ei tahdo löytyä tekijää. Syy on yllättävä. Puun lehdillä on sietämätön ominaisuus. Kutisee ja kirvelee, kuin olisi joutunut kirppuarmeijan hyökkäyksen kohteeksi. Erityisesti hikinen iho on altis.  Mysteeriksi on jäänyt kutinan aiheuttaja. Ihmiset tuntevat puun tavat.  Tarvitaan pitkää maanittelua ja kunnon korvausta.

On myös ystävällisesti ehdotettu kaikenlaisia konsteja bambujen hävittämiseksi. Levittämällä seitsemän kiloa suolaa bambupöheikön juurille tappaa isonkin pöpelikön. Neuvojan mukaan tehokas keino. Ei erityisen ympäristöystävällistä, eikä hankkeeseen ryhdytty. Ajatus bambun kaatamisesta jäi harkintaan ja tyydyimme harvennushakkuisiin.  Pisimmät rungot saivat kyytiä.

Monikäyttöisestä bambusta on jopa asuintiloihin asettuneiden pahojen henkien karkoitukseen.Tuleen joutuva bambu on paukkupommi. Kuumuudessa sen runko halkeaa ja  paukahtaa äänekkäästi. Terävä, laukauksen kaltainen ääni saa hetkeksi pälyilemään ympärilleen. Tällä käytännön keinolla pahat henget pidettiin loitolla ja ajettiin muualle ilkeilemään. 

Kulinaariselta puolelta löytyy erityisen maukas ja vatsan täyttävä käyttö. Kaduilla ja toreilla olevista grilleistä myydään ”khaulaam”- nimistä tuotetta muutamalla baatilla. Halkaisijaltaan nelja, viisisenttiseen puolimetriä pitkään bambun pätkään on sullottu esivalmistettua makeaa tahmariisiä, kookosmaitoa ja joskus myös sokeria. Päästään tulpattu bambuputki laitetaan grillin tai nuotion läheisyyteen missä se kuumentuessaan kypsyttää  sisällön. Lämmössä haurastunut bambuputki avataan kuten banaani konsanaan Kannattaa kokeilla, jos eteen sattuu.

Liikunnan lumoissa

Thaimaa ei taida olla merkittävä yleisurheilumaa. Ei siitä liiemmälti olla kiinnostuneita. Jalkapallo kerää yleisönsä ja kaupungissa on ravintoloita, jotka ovat pyhittäneet itsensä jonkin englantilaisen jalkapalloseuran faniravintoloiksi. Ja faneja löytyy. Poikkeuksia toki on, yksi meidänkin kylästä. On juoksumiehiä. Hän aloittaa lenkkinsä silloin kun pohjoiseen puuskuttava juna ohittaa kaupungin neljän, viiden aikaan aamuisin. Mies juoksee umpipimeässä lievää ylämäkeä naapurikylään, Isoon Banaaniin ja takaisin. Saman hän toistaa välittömästi uudemman kerran. Ei puhu mitään, ei tapaa ketään, eikä hänellä taida olla edes kummempaa urheilullista tavoitetta. Vain pelkkä liikunnan ilo. Jotenkin hänestä tulee mieleen takavuosilta muuan maratoonariksi kutsuttu putkimies vanhasta työpaikasta telakalta. Hän piti kuntoa yllä juoksemalla paikallaan ollessaankin. Oli hankala ja hermostuttava juttukaveri. Jalat aina liikkeessä.

Liikunnan arvo kyllä tunnetaan, eikä sauvavoimistelukaan ole  aivan tuntematon. Kylään se rantautui kunnan työntekijän toimesta. Ikäihmiset koottiin  kirkon pihalla olevan katoksen alle ja toimelias ohjaaja näytti kädestä pitäen mitä sauvavoimistelu merkitsee tasapainolle ja huonosti liikkuville nivelille. Muutaman käyntikerran jälkeen virkamies katsoi viestin tulleen ymmärretyksi ja toivoi ryhmältä itseohjautumista. Halukkaiden puuttuessa uudeksi vetäjäksi alistui tuolloin kahdeksankymppinen, harmaahapsinen rouva. Hänen johdollaan ryhmä pysyi koossa parisen vuotta. Itse silloin vähän yli kuusikymppisenä kuuluin ryhmän nuorisosiipeen. Toiminta loppui vasta kun aerobic-villitys tunkeutui kylään. Muistoksi tuosta piskuisesta sauvavoimisteluryhmästä jäi kirkon lahjoittama t-paita, jonka selässä  on koukeroisin thai aakkosin teksti: Ban Prasopsukin puusauvavoimistelijat. Sain omani ja ylpeydellä olen sitä kantanut. Tuolloin tiesin tulleeni jossakin määrin kyläläiseksi.

Vuosituhannen alussa näillä tienoin oli suuri aerobic-buumi. En tiedä mistä se tuli, vai oliko se vain yleismaailmallinen ilmiö mikä tavoitti Lampangin laakson. Muutama kerta viikossa oli suuren kauppakeskuksen parkkipaikka autoista tyhjennetty ja varattu liikunnan harjoittajille. Valtavien ämyrien tahdittamina ja isojen valonheitinten valossa jopa sadat ihmiset hytkyivät ruodut suorina hämärtyvässä illassa ja ilmeistä päätellen meno oli mieluista. Näitä rytmikkäästi heiluvia ryhmiä saattoi nähdä eri puolilla kaupunkia. Villitys hivuttautui Prasopsukin kyläänkin. Ensin täyttyi kylän kupeessa olevan pienen terveysaseman takapiha ja siitä kylään. Puuhakkaat naiset hankkivat tv-monitorin, cd-soittimen ja tarvittavan cd-levyn ja niinpä kylän pikkuruisen kentän kupeessa olevan seinättömän katoksen alla puitteet olivat valmiit. Jokaisena arki-iltana kello kuusi, hämärän laskeutuessa alkoi vajaan tunnin kestävä sessio. Ikärakenne kertoi pitkästä elämän kokemuksesta ja jäykistyvistä jäsenistä. Parhaimmillaan kolmattakymmentä innokasta liikunnan harrastajaa. 

Musiikin tempo oli luonnollisesti tarkoitettu pari sukupolvea nuoremmille, mutta ei se yritystä haitannut. Jokainen toisteli liikkeitä juuri siten mihin väsynyt keho taipui. Pienet pyllähdykset kuitattiin ystävällisellä hymyllä, eikä kukaan uskonut olevansa kaveriaan parempi. Sesonki päättyi maaliskuussa alkavaan kuumaan kauteen jatkuakseen taas syksyllä ilmojen viilennettyä. Rutiinia ei katkaissut juuri muu kuin riisin korjuu. Raskas peltotyö vei mehut ihmisistä, eikä liikunnan tarpeellisuutta elämänlaadun parantajana pystynyt kenellekään vakuuttelemaan. Ja kuten usein, liikunnasta kiinnostuneita oli pääasiassa naiset ja heistäkin vanhimmat. Joitakin miehiä kävi aerobicin taikavoimaa kokeilemassa, mutta useimmilla se jäi yhteen kertaa. Harrastus jatkui muutaman vuoden, mutta kuten usein vanhempien ihmisten harrastustoiminnassa käy; rivit luonnollisista syistä harvenevat.

Kun harrastus laantui, yritti kunta tulla taas apuun. Tällä kertaa se kustansi ja asensi puolen tusinaa kuntolaitetta pikku aukion kulmaan.  Oli venytystä ja vanutusta. Jonkinlaista mielenkiintoa niiden käyttöä kohtaan tunnettiin, mutta ei niistä kukaan itselleen pysyvämpään suhdetta saanut. Laitteissa oli vikansa, raskaat ja kolhot. Tuskin ulkoilmaan, sateiden ja auringon armoille kovin heppoisia laitteita voi edes tuoda. Käyttö jäi vähäiselle.

On mainittava thainyrkkeily kun Thaimaassa ollaan. Laji on todella suosittu. Viikonlopun tv-lähetysten sekamelskassa ei nyrkkeilyotteluita ole aivan helppo ohittaa. Se on valtalaji ja myös kylässä sillä on harrastajansa. Se ei suinkaan ole isojen areenoiden laji, vaan myös paikallisella tasolla on ottelunsa.  Laji on kova. Iskut ja potkut päähän, kylkiin ja ympäri ruumista vievät puhdin kovastakin tyypistä, mutta kehään nousijoita riittää. Monille se on myös tapa ansaita pienet tulonsa. Kummastusta ja vastenmielisyyttä kuitenkin herättää se, että otteluita järjestetään myös keskenkasvuisille pojille. En tiedä onko valtakunnallisia kilpailuja, mutta paikallisella tasolla erilaisten kyläjuhlien ja markkinoiden yhteydessä sellaista voi nähdä. On mieltäkääntävää katsella, kun alakouluikäiset  yrittävät potkia nyrkkeilykehässä toisiaan päähän aikuisten ulvoessa kannustusta. 

En tiedä, mutta kaikissa maissa on tapansa.