Thaimaa ei taida olla merkittävä yleisurheilumaa. Ei siitä liiemmälti olla kiinnostuneita. Jalkapallo kerää yleisönsä ja kaupungissa on ravintoloita, jotka ovat pyhittäneet itsensä jonkin englantilaisen jalkapalloseuran faniravintoloiksi. Ja faneja löytyy. Poikkeuksia toki on, yksi meidänkin kylästä. On juoksumiehiä. Hän aloittaa lenkkinsä silloin kun pohjoiseen puuskuttava juna ohittaa kaupungin neljän, viiden aikaan aamuisin. Mies juoksee umpipimeässä lievää ylämäkeä naapurikylään, Isoon Banaaniin ja takaisin. Saman hän toistaa välittömästi uudemman kerran. Ei puhu mitään, ei tapaa ketään, eikä hänellä taida olla edes kummempaa urheilullista tavoitetta. Vain pelkkä liikunnan ilo. Jotenkin hänestä tulee mieleen takavuosilta muuan maratoonariksi kutsuttu putkimies vanhasta työpaikasta telakalta. Hän piti kuntoa yllä juoksemalla paikallaan ollessaankin. Oli hankala ja hermostuttava juttukaveri. Jalat aina liikkeessä.
Liikunnan arvo kyllä tunnetaan, eikä sauvavoimistelukaan ole aivan tuntematon. Kylään se rantautui kunnan työntekijän toimesta. Ikäihmiset koottiin kirkon pihalla olevan katoksen alle ja toimelias ohjaaja näytti kädestä pitäen mitä sauvavoimistelu merkitsee tasapainolle ja huonosti liikkuville nivelille. Muutaman käyntikerran jälkeen virkamies katsoi viestin tulleen ymmärretyksi ja toivoi ryhmältä itseohjautumista. Halukkaiden puuttuessa uudeksi vetäjäksi alistui tuolloin kahdeksankymppinen, harmaahapsinen rouva. Hänen johdollaan ryhmä pysyi koossa parisen vuotta. Itse silloin vähän yli kuusikymppisenä kuuluin ryhmän nuorisosiipeen. Toiminta loppui vasta kun aerobic-villitys tunkeutui kylään. Muistoksi tuosta piskuisesta sauvavoimisteluryhmästä jäi kirkon lahjoittama t-paita, jonka selässä on koukeroisin thai aakkosin teksti: Ban Prasopsukin puusauvavoimistelijat. Sain omani ja ylpeydellä olen sitä kantanut. Tuolloin tiesin tulleeni jossakin määrin kyläläiseksi.
Vuosituhannen alussa näillä tienoin oli suuri aerobic-buumi. En tiedä mistä se tuli, vai oliko se vain yleismaailmallinen ilmiö mikä tavoitti Lampangin laakson. Muutama kerta viikossa oli suuren kauppakeskuksen parkkipaikka autoista tyhjennetty ja varattu liikunnan harjoittajille. Valtavien ämyrien tahdittamina ja isojen valonheitinten valossa jopa sadat ihmiset hytkyivät ruodut suorina hämärtyvässä illassa ja ilmeistä päätellen meno oli mieluista. Näitä rytmikkäästi heiluvia ryhmiä saattoi nähdä eri puolilla kaupunkia. Villitys hivuttautui Prasopsukin kyläänkin. Ensin täyttyi kylän kupeessa olevan pienen terveysaseman takapiha ja siitä kylään. Puuhakkaat naiset hankkivat tv-monitorin, cd-soittimen ja tarvittavan cd-levyn ja niinpä kylän pikkuruisen kentän kupeessa olevan seinättömän katoksen alla puitteet olivat valmiit. Jokaisena arki-iltana kello kuusi, hämärän laskeutuessa alkoi vajaan tunnin kestävä sessio. Ikärakenne kertoi pitkästä elämän kokemuksesta ja jäykistyvistä jäsenistä. Parhaimmillaan kolmattakymmentä innokasta liikunnan harrastajaa.
Musiikin tempo oli luonnollisesti tarkoitettu pari sukupolvea nuoremmille, mutta ei se yritystä haitannut. Jokainen toisteli liikkeitä juuri siten mihin väsynyt keho taipui. Pienet pyllähdykset kuitattiin ystävällisellä hymyllä, eikä kukaan uskonut olevansa kaveriaan parempi. Sesonki päättyi maaliskuussa alkavaan kuumaan kauteen jatkuakseen taas syksyllä ilmojen viilennettyä. Rutiinia ei katkaissut juuri muu kuin riisin korjuu. Raskas peltotyö vei mehut ihmisistä, eikä liikunnan tarpeellisuutta elämänlaadun parantajana pystynyt kenellekään vakuuttelemaan. Ja kuten usein, liikunnasta kiinnostuneita oli pääasiassa naiset ja heistäkin vanhimmat. Joitakin miehiä kävi aerobicin taikavoimaa kokeilemassa, mutta useimmilla se jäi yhteen kertaa. Harrastus jatkui muutaman vuoden, mutta kuten usein vanhempien ihmisten harrastustoiminnassa käy; rivit luonnollisista syistä harvenevat.
Kun harrastus laantui, yritti kunta tulla taas apuun. Tällä kertaa se kustansi ja asensi puolen tusinaa kuntolaitetta pikku aukion kulmaan. Oli venytystä ja vanutusta. Jonkinlaista mielenkiintoa niiden käyttöä kohtaan tunnettiin, mutta ei niistä kukaan itselleen pysyvämpään suhdetta saanut. Laitteissa oli vikansa, raskaat ja kolhot. Tuskin ulkoilmaan, sateiden ja auringon armoille kovin heppoisia laitteita voi edes tuoda. Käyttö jäi vähäiselle.
On mainittava thainyrkkeily kun Thaimaassa ollaan. Laji on todella suosittu. Viikonlopun tv-lähetysten sekamelskassa ei nyrkkeilyotteluita ole aivan helppo ohittaa. Se on valtalaji ja myös kylässä sillä on harrastajansa. Se ei suinkaan ole isojen areenoiden laji, vaan myös paikallisella tasolla on ottelunsa. Laji on kova. Iskut ja potkut päähän, kylkiin ja ympäri ruumista vievät puhdin kovastakin tyypistä, mutta kehään nousijoita riittää. Monille se on myös tapa ansaita pienet tulonsa. Kummastusta ja vastenmielisyyttä kuitenkin herättää se, että otteluita järjestetään myös keskenkasvuisille pojille. En tiedä onko valtakunnallisia kilpailuja, mutta paikallisella tasolla erilaisten kyläjuhlien ja markkinoiden yhteydessä sellaista voi nähdä. On mieltäkääntävää katsella, kun alakouluikäiset yrittävät potkia nyrkkeilykehässä toisiaan päähän aikuisten ulvoessa kannustusta.
En tiedä, mutta kaikissa maissa on tapansa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti