Koiran elämää.

 Naapurin uljas porttivahti.

Ban Prasopsukissa on viitisenkymmenta huushollia ja koiria toinen mokoma. Joissakin talouksissa ei ole yhtään ja toisissa useampi. Varastelua pelätään ja se selittää ainakin osittain koirien pidon. Omaisuutta tulee vahtia. Pelko tuntuu turhalta, sillä ulkopuolisen silmin ei sellaiseen ole erityistä tarvetta. Voisi hyvinkin kuvitella kyseessä olevan jäänne menneiltä vuosilta, jolloin köyhyyttä esiintyi kaikin puolin runsaasti. Siitä sikisi yhtä sun toista ei-toivottavaa. Toisaalta omaisuuden karttuessa piha-aitojen bambusäleet ovat vaihtuneet betoniharkoiksi ja veräjät metalliporteiksi. Iltaisin portit ja talojen ulko-ovet lukitaan huolellisesti. Koirien kokokin on kasvanut

Oma koira on meilläkin. Hankinnan takana oli enemmänkin hellä sydän, kuin turvallisuuden tarve.  Korvaamme näet lauantaisaunan viikottaisella thaihieronnalla paikallisessa luontaistuotekeskuksessa. Keskuksen hyväsydämiset naiset olivat ottaneet hoitaakseen huonosti pidetyn, vapaana juoksevan koiranpennun. Olivat päiviä ruokkineet ja hoitaneet. Puhuivat kauniisti vaimolle hyvän kodin tarpeesta ja pienen eläimen turvattomuudesta. Niinpä kotiin mentäessä vierelläni auton etupenkillä oli alta kulmiensa katseleva pentu. Arka ja pelokas, rapsutuksesta tykkäävä. Oli sillä yksi heikkous nuoruusvuosina, joka ehkä selitti sen heitteille jättöä. Se piti kanoista. Jahtasi niitä ja kiinni saadessaan puri niskat. Naapurit eivät katsoneet hyvällä, mutta rahalla selvittiin. Nyt se on vanha, kymmenen ikäinen, eivätkä kanat enää kiinnosta. Jotakin universaalia.

Surusilmä Mitsook. Talovahtimme.

Koirien kanssa en juuri ole ollut tekemisissä ja niiden käytös on kovin vieras. Erityisesti ryhmäkäytös. Havahduin, kun muutama vuosi sitten katselin päivästä toiseen jatkuvaa pentujen peuhaamista. Pahemmin satuttamatta purtiin jalasta ja välillä kurkusta. Milloin mistä kiinni saatiin.Viatonta telmimistä. Sitähän kaikki. Ohi kulkeva naapurin Baan tiesi paremmin. Ne harjoittelevat. Valmistautuivat aikuiselämän kansalaistaitoihin. Pärjätäkseen muiden koirien kanssa on osattava pitää puolensa, jotta voi hallita reviiriään ja ruokakuppiansa.

Lähekkäin asuvien talojen koirat muodostavat oman porukkansa ja rakentavat omat reviirinsä. Koirat jengiytyvät, laumaeläimiä kun ovat. Elävät ajan hengessä. Verkostoituvat, kuten kaksijalkaiset isäntänsäkin. Rähinä on valmis mikäli kylän muissa osissa asuva nelijalkainen erehtyy väärälle alueelle. Yhteistyö tiivistyy, kun vieras ihminen ilmestyy kylään pyrkien sen perukoille. Haukkuminen ja räksytys alkaa ensimmäisestä talosta ja päättyy viimeiseen. Varmaa on, ettei yksikään kulkija selviä huomiota herättämättä päämääräänsä. Iltapimeällä hiprakassa kulkeva on erityisen mehukas mekkalan kohde. 

Koirilla on toimiva viestintäjärjestelmä. Jos ne kokevat uhkaa, niin haukku saa muut kylän koirat  yhtymään haukkuun. Puhumattakaan yhteisistä ulvontasessioista, joiden surumieliseen saundiin kaikki yhtyvät. Jos koira kohtaa käärmeen niin sen haukku poikkeaa totutusta ja saa paikalle muita koiria. Jotkut käyvät isojenkin käärmeiden kimppuun. Nappaavat matelijaa pään takaa  ja rajusti edestakaisin niivittämällä estävät käärmettä puremasta. Joidenkin koirien suhde käärmeisiin on suorastaan raivoisa.

Alakulo? Ei, vaan kuuma.

Jengit hajoavat pariksi viikoksi joulun tienoilla, kun koirilla alkaa juoksuaika. Ystävistä tulee vihollisia ja kaikki kohtaaminen on murinan saattelemaa kulmahampaiden esittelyä.

Kyläläiset suhtautuvat koiriinsa käytännöllisesti. Niillä on tehtävänsä, eikä sitä rajaa ylitetä. Koiraa ruokitaan ja pidetään sen perusasioista huoli. Ei tule kuuloonkaan, että koira tulisi sisätiloihin. Niitä hellitään läpsimällä päähän, kuten espanjalaisia lapsia takavuosien perhesarjassa. Omistajan tullessa kyvyttömäksi koiran pitoon se yksinkertaisesti viedään buddhalaiseen temppeliin, jossa elämän kunnioittamiseen sitoutuneet munkit huolehtivat koirien ylläpidosta. Tiettävästi munkit itse eivät ole käytäntöön ihastuneita.

Elämän kunnioitus saa joskus myös outoja piirteitä. Muutama vuosi sitten kadulla juossut koira oli joutunut auton töytäisemäksi. Ruumiin takaosa ruhjoutuneena se jäi vilkkaasti liikennöidylle kadulle liikuntakyvyttömänä. Hyvät ihmiset toivat loukkaantuneelle koiralle vettä ja ruokaa, mutta eivät voineet lopettaa sen kärsimyksiä. Esteenä oli muutama kerta kuukaudessa vietettävä Buddhan päivä, jolloin mikään tappaminen ei ole hyväksyttävää. Ei edes teurastus. Onnettomuus sattui juuri tällaisena päivänä. Koiran kärsimykset saivat tätä kautta odottamattoman jatkon.

Retriitti

Maanmiehiä ei liiemmälti Lampangissa liiku. Ei ainakaan siten, että kieltä kuulisi, tai ulkonäkö puhuttelisi. Liki kahdenkymmenen vuoden aikana kaksi sattumusta. Toinen viime vuosikymmenellä, kun tavaratalon kahvion naapuripöydässä käytiin vilkasta suomenkielistä keskustelua. Pariskunta oli naapuriprovinssista, Taakista. Mies suomalainen ja rouva täydellistä suomea puhuva saksalainen. Olivat tulleet Lampangiin viikonlopun viettoon. Seuraava kohtaaminen oli vuosi sitten ja taas tavaratalossa. Rouva oli thai ja mies Suomesta. Rouva pongasi meidät ja pyysi juttelemaan tuoppi edessään istuvan  puolisonsa kanssa. Mies oli kuulemma väsynyt hiljaisuuteen ja halusi kuulla äidinkieltään. 

Alakulon ymmärtää. Tuttua. Useamman kuukauden visiitti vieraassa kieli- ja kulttuuriympäristössä riistää normaalin sosiaalisen elämän.  Ei ole maanmiehiä, kavereita, eikä tuttuja porukoita. Äidinkieltä ei kuule, eikä juuri voi käyttää. Puheliaita naapureita toki on, mutta mitä osaisi  sanoa puhki kuluneiden fraasien lisäksi. Jos jotain keksii,  jää lämpimän hymyn saattelema vastaus ymmärtämättä. Kun hyvää huomenta toivotetaan, niin tervehdys sisältää yksinkertaisen kysymyksen siitä, että mitä söit aamulla. Jos jotakin onkin oppinut vastaamaan, niin ei se vuorovaikutukseksi riitä. Jos vielä kommunikointi oman kumppanin kanssa rajoittuu muutaman sanan lauseisiin ja sisällöltään yksinkertaisiin päivän rutiineihin, niin jonkunmoisesta retriitistä on kysymys. Enemmänkin vuorovaikutusta kaipaisi, mutta mistäpä sitä. Kielimuuri on todellinen ja kupla ahdas.

Pientä helpotusta tuo tietoliikenneyhteyksien paraneminen. Ne ovat kehittyneet vuosi vuodelta ja laatu parantunut. Nykyisin voi käyttää täysin samoja palveluita, joihin Suomessa on tottunut. Tältä osin asuinpaikan valinta on samantekevä. Yhteydet tuovat myös suomenkielen käden ulottuville, mutta viestintä on yksipuolista. Televisiosta ei ole juttukaveriksi.

Kasvot

Mitä yleensä eurooppalaisiin kasvoihin tulee, niin jonkin verran niitä vastaan tulee. Pääasiassa kaltaisiani, vaimonsa perässä kulkevia vanhoja miehiä. Nuoret ja lapsiperheet viihtyvät isojen vetten äärellä, eikä sisämaalla ole vetovoimaa.

Suomeen tultua tulppa aukeaa, kun kuukausien vaiteliaisuus päättyy. Ketsuppi-ilmiö on totisinta totta. Puhetta piisaa, eikä mieleen tule ajatustakaan siitä, että onko juttukaveri edes nimeksikään kiinnostunut. Jälkikäteen huomaa pohdiskelevansa, että pitäisikö pyytää anteeksi monisanaista puhetulvaa, vai potisiko noloa oloa kotona. 

On toki ollut mieltä nostattavia tapaamisia. Erityisen ilahduttava oli kohtaaminen kaupungin keskussairaalan parkkitalossa.  Kone Oy:n vientiponnistelujen kaunis tulos. Vankkaa suomalaista (?) tekoa oleva hissi. Tähän mennessä ainoa suomalainen tuote, mihin olen törmännyt. Koneen Kaakkois - Aasian myyntiyksikköä tulee onnitella, jos sellainen on olemassa. 

Koti-ikävää, tuota ihmisen ikiaikaista ystävää, sitä helpottaa Finlandek taloustavarat kauppojen hyllyllä.  Tosin  niiden  alkuperämaa on mikä lie. Tuotemerkki tuo kyllä lohtua ikävään.