Retriitti

Maanmiehiä ei liiemmälti Lampangissa liiku. Ei ainakaan siten, että kieltä kuulisi, tai ulkonäkö puhuttelisi. Liki kahdenkymmenen vuoden aikana kaksi sattumusta. Toinen viime vuosikymmenellä, kun tavaratalon kahvion naapuripöydässä käytiin vilkasta suomenkielistä keskustelua. Pariskunta oli naapuriprovinssista, Taakista. Mies suomalainen ja rouva täydellistä suomea puhuva saksalainen. Olivat tulleet Lampangiin viikonlopun viettoon. Seuraava kohtaaminen oli vuosi sitten ja taas tavaratalossa. Rouva oli thai ja mies Suomesta. Rouva pongasi meidät ja pyysi juttelemaan tuoppi edessään istuvan  puolisonsa kanssa. Mies oli kuulemma väsynyt hiljaisuuteen ja halusi kuulla äidinkieltään. 

Alakulon ymmärtää. Tuttua. Useamman kuukauden visiitti vieraassa kieli- ja kulttuuriympäristössä riistää normaalin sosiaalisen elämän.  Ei ole maanmiehiä, kavereita, eikä tuttuja porukoita. Äidinkieltä ei kuule, eikä juuri voi käyttää. Puheliaita naapureita toki on, mutta mitä osaisi  sanoa puhki kuluneiden fraasien lisäksi. Jos jotain keksii,  jää lämpimän hymyn saattelema vastaus ymmärtämättä. Kun hyvää huomenta toivotetaan, niin tervehdys sisältää yksinkertaisen kysymyksen siitä, että mitä söit aamulla. Jos jotakin onkin oppinut vastaamaan, niin ei se vuorovaikutukseksi riitä. Jos vielä kommunikointi oman kumppanin kanssa rajoittuu muutaman sanan lauseisiin ja sisällöltään yksinkertaisiin päivän rutiineihin, niin jonkunmoisesta retriitistä on kysymys. Enemmänkin vuorovaikutusta kaipaisi, mutta mistäpä sitä. Kielimuuri on todellinen ja kupla ahdas.

Pientä helpotusta tuo tietoliikenneyhteyksien paraneminen. Ne ovat kehittyneet vuosi vuodelta ja laatu parantunut. Nykyisin voi käyttää täysin samoja palveluita, joihin Suomessa on tottunut. Tältä osin asuinpaikan valinta on samantekevä. Yhteydet tuovat myös suomenkielen käden ulottuville, mutta viestintä on yksipuolista. Televisiosta ei ole juttukaveriksi.

Kasvot

Mitä yleensä eurooppalaisiin kasvoihin tulee, niin jonkin verran niitä vastaan tulee. Pääasiassa kaltaisiani, vaimonsa perässä kulkevia vanhoja miehiä. Nuoret ja lapsiperheet viihtyvät isojen vetten äärellä, eikä sisämaalla ole vetovoimaa.

Suomeen tultua tulppa aukeaa, kun kuukausien vaiteliaisuus päättyy. Ketsuppi-ilmiö on totisinta totta. Puhetta piisaa, eikä mieleen tule ajatustakaan siitä, että onko juttukaveri edes nimeksikään kiinnostunut. Jälkikäteen huomaa pohdiskelevansa, että pitäisikö pyytää anteeksi monisanaista puhetulvaa, vai potisiko noloa oloa kotona. 

On toki ollut mieltä nostattavia tapaamisia. Erityisen ilahduttava oli kohtaaminen kaupungin keskussairaalan parkkitalossa.  Kone Oy:n vientiponnistelujen kaunis tulos. Vankkaa suomalaista (?) tekoa oleva hissi. Tähän mennessä ainoa suomalainen tuote, mihin olen törmännyt. Koneen Kaakkois - Aasian myyntiyksikköä tulee onnitella, jos sellainen on olemassa. 

Koti-ikävää, tuota ihmisen ikiaikaista ystävää, sitä helpottaa Finlandek taloustavarat kauppojen hyllyllä.  Tosin  niiden  alkuperämaa on mikä lie. Tuotemerkki tuo kyllä lohtua ikävään.