Kuninkaan hautajaiset

Lampang 26.10.2017

On tästä kirjoitettava. Kun joku asia saa miljoonia ihmisiä liikkeelle, pukeutumaan yhtäläisesti, matkustamaan jopa tuhansia kilometrejä niin jostakin erityisestä on kysymys. Luvassa oli ainutlaatuisia juhlallisuuksia. Niitä on harjoiteltu pitkään ja kun täällä rakastetaan spektaakkeleita ja väenpaljouksia, niin oli lupa odottaa jotakin ennen näkemätöntä. Suruaika on kestänyt vuoden, kansa pukeutunut mustiin, juhlia on peruttu ja ilonpitoa hillitty.

Kansalaisten valmistautuminen torstain virallisiin juhlallisuuksiin alkoi jo tiistaina aamuviideltä, kun juhlapaikan portit Bangkokissa avattiin. Osallistujien edellytettiin pukeutuvan asianmukaisesti, mikä naisten kohdalla merkitsi pitkää, olkapäät peittävää leninkiä ja miehillä mustaa pukua. Tarvitsevia varten oli perustettu vaatelainaamoja. Kokomusta oli päivien väri. Myös päivänvarjojen edellytettiin olevan mustia. Turvallisuudesta huolehdittiin. Kassit tarkastettiin ja henkilöllisyys todettiin.  Sadekautta kun eletään, niin tietysti satoi. Eikä mikään tihku, vaan reipas kaatosade. En tiedä miten läpimärkien juhlijoiden huoltotoimet oli ajateltu hoidettavan. Jonossa olevat ihmiset ilmoittivat, etteivät he pelkää sadetta, enempää kuin hellettäkään.

Ison hankkeen onnistuneeseen läpiviemiseen oli tarvittu melkoinen määrä vapaaehtoisia. Virallisten tietojen mukaan heitä oli järjestelyissä yli miljoona. Luvut ovat suuria, mutta suuri on kansakin. Jostakin syystä en osaa epäillä lukuja.

Yhdeksän.

 Bangkokissa pidettyjen hautajaisten lisäksi jokainen läänin pääkaupunki järjesti oman muistotilaisuutensa. Isommat useamman. Bangkokissa näitä oli yhdeksän. Se, että luku yhdeksän esiintyy useassa yhteydessä, johtuu siitä, että edesmennyt kuningas oli Chakri dynastian yhdeksäs hallitsija. Thaikirjaimiston numero yhdeksästä on kehittynyt edesmenneen kuninkaan epävirallinen tunnus.

Lampang järjesti myös oman muistotilausuutensa. Oli rakennettu Bangkokin temppelin mallia mukaileva pienempi temppeli.  Sen eteen oli kaiteilla jaettu yhdeksän kulkuväylää. Näin syntyi yhdeksän osallistujan levyinen ruotu. Surijat veivät ruotu kerrallaan etukäteen valmistetut paperikukat kulhoihin temppelin edessä olevalle pöydälle. Käytössäännöt olivat tarkat. Pysähtyminen pöydän eteen, syvä kumarrus tai niiaus, kukan ojentaminen kulhoon, taas kumarrus tai niiaus. Poistuminen ja uusi ruotu. Tällä tavoin tavallinen kansalaisen jätti jäähyväisensä. Koko maassa tämä toistettiin yli yhdeksäntoista miljoonaa kertaa. Tiedän, että jopa Suomesta on tultu osallistumaan. Myöhemmin kukat poltettiin ja tuhka siroteltiin juhlallisesti paikalliseen Wang-jokeen.

Numero yhdeksän muotoisia istuksia.

Mitä kaikkea muuta seremonioihin kuuluu ja minkä takia mitäkin tehdään jää minulle arvoitukseksi.

Kaikella on tietysti omat taustakertomuksensa ja myyttinsä, mutta luterilaiselle tämä buddhalainen maailma on tulkitsematon.  Läpitunkematon omassa mystiikassaan ja tapakulttuurissaan.

Itse kaupunki oli seremonioiden aikana aavekaupunki. Ovet ja luukut kiinni. R-kioskin kaltaiset myymälät olivat avoinna klo 13 saakka. Lisäksi muutama pikku lounaspaikka tarjosi ilmaista ruokaa, koska hyvä työ on tällaisena päivänä erityisen otollinen.

Suomessa valtalehti otsikoi kuninkaan polttamisesta roviolla. Syntyyhän tuosta omituisia mielleyhtymiä. Polttohautaus on maan tapa ja lakisääteinen. Jokaisessa kylässä on krematorio ja taitaapa sellaisia olla Suomessakin, mutta niiden kutsuminen polttoroviotemppeliksi tuntuu vieraalta. Ehkä krematorio tässä arkiselta. Polttohautauksesta tuli kymmenisen vuotta sitten pakollinen ja aiheutti meille Prasopsukiin ongelman. Itse pääkylässä, Kluai Phaessa on Buddhaan uskovien krematorio, mutta meillä kristityillä sitä ei ole. Rahan puute. Siksi meillä vainajat poltetaan roviolla, joten ei se kokonaan ole pois suljettu, tämä roviolla polttaminen.

Koululaisten asialla.

Ylihuomenna torstaina 26.  lokakuuta on merkittävä päivä. Neljäkymmentäluvulta lähtien maata hallinnut arvostettu kuningas Bhumiphol haudataan. Uskon, että tämä valtakunta pysähtyy ainakin päiväksi.

Matkalla koulujen väliseen urheilutapahtumaan

Tavallinen arki kylässä on jo alkanut, kun koulubussi tulee. Lapsille se on pitkän päivän alku. Maksullinen koulukuljetus hakee piltit kylästä jo kello 6:40 ja jatkaa matkaansa muiden kylien kautta kouluun. Takaisin tullaan käänteisessä järjestyksessä vähän ennen kuutta, tuntia ennen pimeän tuloa.  Koulupäivä kestää matkoineen 11 tuntia. Väsyneitä lapsia, joita pihaleikit eivät juuri kiinnosta. Opiskeluun käytetty aika on lyhyempi, puoli yhdeksästä puoli neljään. Koulutiensä aloittavien päivä on toki lyhyempi.  

Ne vanhemmat, jotka eivät voi, tai halua maksaa kyydistä, hoitavat itse kuljetuksensa. Mopolla mennään, sataa tai paistaa. Viisitoistavuotiaana nuori on kyllin vanha saadakseen mopokortin, jolloin he useimmiten saavat myös käyttöönsä oman kulkuneuvon. Välttämättömyys kaupungissa, jossa julkinen liikenne on lähes olematonta.

Voittoon tähdätään.

Päivä on pitkä, mutta syntyy siitä sankaritarinoitakin. Bangkokissa asuvan tutun yksinhuoltajaperheen 14-vuotias Janny-neiti aloitti päivittäisen matkansa kouluun aamuisin ennen  kello viittä ehtiäkseen läpi Bangkokin ruuhkien. Taivastelin Jannylle sitä, kuinka hän jaksoi. Aikaa ei näyttänyt jäävän muuhun kuin kouluvaatteiden silittämiseen. Kertoi nukkuvansa bussissa. Hän jaksoi. Ja jaksoi sittemmin yliopistoon opiskelemaan tietojenkäsittelyä, valmistui sieltä ja on nyt saksalaisen monikansallisen Beiersdorfin pääkonttuurissa hyvässä toimessa.

Koulupäivän sisällöstä en tiedä, mutta ei se ole pelkkää sisällä istumista. On erilaisia liikunnallisia harrastuspäiviä. Urheilua, partiotoimintaa, retkeilyä ja sen semmoista. Jossakin myöhemmässä vaiheessa astuu myös maanpuolustus mukaan kuvaan.

Puuh...

Englanninkieli on opiskeltava ykköskieli. Sen harrastaminen on hankalaa, koska sitä ei kuule, eikä juuri näy, paitsi pääväylien opasteissa ja harvojen hampurilaispaikkojen ruokalistoissa. Elokuvat ja televisio-ohjelmat on dubattu. Oletan, että tilanne muuttuu ja ainakin nuorison englanninkielen taito vahvistuu, kunhan nettimaailma tunkeutuu perusteellisemmin heidän arkeensa.

Harjoitusta kuitenkin haetaan. Opettajat antavat oppilaille tehtäväksi etsiä kaupungilta käsiin joku eurooppalainen kasvo, jutella kasvon kanssa ja pyytää keskustelun jälkeen arvio osaamisesta. Oppilailla on lomake mukana, mihin kasvo kirjoittaa nimensä, kotimaansa ja arvionsa oppilaan taidoista. Muutama aika sitten arvioin erään lukiolaisen taidot hyviksi. Paremmiksi kuin omani. 

Kirkosta

Uusi kirkko...

Erikoiseksi kylän tekee se, että kun lähes koko muu maa on läpeensä buddhalainen, niin tämä pikkuriikkinen Ban Prasopsuk ponnistelee meille tutun kristinuskon pohjalta. On oma kirkkorakennus ja jumalanpalvelukset sunnuntaisin. Palkattuun pappiin ei aina ole ollut varaa, mutta se ei ole haitannut. Omista joukoista on löytynyt sananselittäjät. Hengessä ollaan vahvoja ja kristillistä perinnettä seurataan. Jopa korttelien nimet ovat raamatusta.

En tiedä onko kotikutoinen käännös kylän nimestä täysin oikea. Puhuessamme Onnellisiksi tulevien ihmisten kylästä voisimme yhtä hyvin käyttää sanaa autuas. Tekee mieli uskoa, että sitä on tavoiteltu, mutta en tiedä onko thaikielessä sille vastinetta? Siis Autuaaksi tulevien ihmisten kylä. Se ja sama. Nimi on pullollaan optimismia ja näin on hyvä.

Kirkko on presbyteerinen ja osa amerikkalaista organisaatiota. Se on paljon muutakin kuin hengellisen toiminnan keskus. Pääasiassa naisista koostuva kahdeksan jäsenen seurakuntaneuvosto, tai mikä sen nimi onkaan, vastaa kylän muistakin toimista. Se kanavoi kylän ja kyläläisten toiveet ja on äänitorvi kunnanhallintoon. Seurakunnan varainhankinta on niin omaperäistä ja moni-ilmeistä, että siihen on syytä palata. Kertyvät varat ohjataan osin kirkkorakennuksen kuluihin, mutta erityisesti tasoitetaan opintielle pyrkivien nuorten kyläläisten polkua. Vähävaraisuus on edelleen monelle este ja yläasteen jälkeen usean nuoren koulutie nousee varojen puutteessa pystyyn. Myös köyhistä vanhuksista huolehtiminen on seurakunnan asialistalla. Yksinäisten vanhusten köyhyys on armoton, eikä se ole yhteneväinen suomalaisen köyhyyden kanssa.

..ja vanha.

Täsmällistä tietoa ei ole milloin ja kuinka kristinusko pieneen kylään kotiutui, mutta todennäköisesti asialla on ollut joku uskonsa oikeudesta varma.  Naapurin yli seitsemänkymppiseltä tuli vastaukseksi naurua ja toteamus, ettei asiasta ole aavistusta. Ehkä joku kylästä tietäisi. Vastaus oli jotenkin odotettu.  Kysyypä lähes mitä mennyttä ajankohtaa tai jonkin asian ikää, niin täsmällistä vastausta ei saa. Sitä ei ole, tai se ei kiinnosta.  Mahtaisiko taustalla olla erilainen ajankäsitys? Puhutaan syklisestä ajankäsityksestä.  Tätäkö se?

Syy ja seuraus

Se, että nyt seison Lampangin kadulla pohjoisessa Thaimaassa, kaatosadetta pitäen, johtuu muutamasta seikasta. Ensiksi tietysti avioliitostani ja syistä, jotka johtuvat täkäläisistä tavoista ja käytännöistä.

Näillä tienoilla on ollut tapana, että perheen tyttäret kantavat vastuun vanhempiensa vanhuuden päivistä. Niinpä avioituessaan tyttäret eivät vanhan maataloussuomen malliin muuta miehelään miniäksi, vaan jäävät vanhempiensa tueksi kotinurkille. Vävy muuttaa appivanhempiensa läheisyyteen, joskus jopa samalle tontille. Tavassa on järkensä. Kylän tytöissä on vetovoimaa ja kylään on muuttanut riuskoja nuoria miehiä sukuaan jatkamaan. Uutta sukupolvea taapertelee kylän raitilla vuosi toisensa jälkeen. Osittain tästä syystä vuonna 2001 minäkin sinne muutin. Tosin lisääntyminen on nuorempien huoli.  Kylän jatkuvuus on jotenkin varmistettu, vaikka toki työn perässä lähteminen on täälläkin arkipäivää.

Itse kylä on kymmenkunnan kilometrin päässä Lampangin kaupungista. Ban Prasopsuk, eli Onnelliseksi tulevien ihmisen kylä,  ei oikeastaan ole edes kylä, vaan suuremman Kluai Phän (Banaanimetsä) kylän pikkuinen osa. Viitisenkymmentä taloutta ja puolisentoista sataa asukasta, kuutisen sataa kilometriä Bangkokista pohjoiseen.  Että vuosituhannen alussa löysin itseni kotivävynä täältä taloa rakentamasta, johtui edellä kerrotusta tapakulttuurista ja vaimostani. En myöskään kyseenalaistanut hänen toista vahvaa perusteluaan sukulaisten läheisyyteen muuttamisesta. “Kukas minua sitten hoitaa, kun olen vanha tyttö?”  Sosiaaliturvaa ei juuri ole ja luottamus muihin kuin sukulaisiin on olematonta. Suku tuo turvan.