Talon tekoa

Rakentamiseen oli kaksi vaihtoehtoa. Joko avaimet käteen periaattella tai että itse palkkaamme työporukan ja hankimme tarvittavan materiaalin työmaalle. Päädyimme jälkimmäiseen. Ilman naapuriapua emme olisi onnistuneet. Naapurista Baan, ja Joona. Toisella heistä oli tavaran hankinnoissa välttämätön auto. Toinen oli rakennustekniikkaa enemmän tunteva ja tiesi kaupungin edulliset ostospaikat. Vaimo tulkkasi kieltä ja minä istuin kyydissä.

Talon rakentajiksi löytyi jostakin lähikylästä kotoisin oleva työporukka. Työnsä osaava joukko.  Johdossa kokenut arabimaissa ammattitaitoansa täydentänyt osaaja. Yllättävää oli, että varsin useat rakennusalan ammattilaiset olivat arabimaiden kävijöitä. Ammatillinen vuorovaikutus kaakkoisen Aasian ja Arabian niemen välillä vaikutti vilkkaalta.

Rakentamisessa oma roolini oli vaatimaton. Pääasiassa se oli istuskelua naapuritalon kuistin kaiteella katsellen kuinka rakentaminen edistyi. Iltaisin istuskelu jatkui lähempänä jääkaappia saman talon toisella kuistilla. Oli pohdittava seuraavan päivän rakennustarvikkeiden hankintoja. Varmaan suunniteltiin muutakin, mutta en tiedä mitä. Kielimuuri oli korkea. Mutta sen niinä pitkinä iltoina kuitenkin opin, että jos olutpullo laitetaan jääkaapin pakastimeen ja annetaan sen jäähtyä todella kylmäksi niin avattaessa sen sisältö muuttuu jääsohjoksi, hyhmäksi. Hyhmä nousee pullon suusta hauskan näköisenä tappina. Tätä hauskuutta ihasteltiin kerta toisensa jälkeen.

Toki tein muutakin. Oli estettävä betonin kuivuminen kuumassa auringon paisteessa ja tähän puuhaan kelpasin hyvin. Aamun hetkinä, ennen auringonnousua kastelin betonirakenteet. Työ oli helppoa, kiertelyä vesiletkun kanssa rakenteiden keskellä. Muutenhan meikäläisen, sikäläisten silmissä vierastyöläisen, aktiivisuuteen suhtauduttiin myönteisen pilkallisesti. Jos otin sahan käteeni katkaistakseni vaikkapa jonkun oksan niin samassa ilmestyi joku ystävällinen ja nappasi sahan pois. Ja tarjoutui tietysti itse sahaamaan. Ei siinä uutta. Ilman kielitaitoa olet pahnan pohjimmainen. On oltava nöyrä ja yritettävä räpiköidä ylöspäin ravintoketjussa.

Työt alkoivat valoisan tullen kahdeksan maissa ja päättyivät viideltä ennen kuuden jälkeen tulevaa pimeyttä. Tuli tavaksi, että työpäivän päätyttyä joukko vetäytyi usein takapihan puolelle, levitti maton, söi vaimon laittaman pienen iltapalan ja nautti muovipussissa hakemansa viinaryypyt. Sitten mopon selkään ja kotiin.

Jotakin sikäläisestä tapakulttuurista opin siellä takapihalla. Ruokakuppien ympärillä istuvista miehistä oli kaikki kiire kaikonnut. Vaikka heillä pitkän, hikisen päivän jälkeen täytyi olla ankara jano ja nälkä, niin ei sitä kukaan näyttänyt. Miehet ottivat rauhallisesti ilman kiireen häivääkään vuoron perään hyppysellisen ruokaa ja jatkoivat jutustelua. Pöytätavat olivat kunniassaan.  Myöhemmin ymmärsin, että ahneuden ja itsekkyyden näyttäminen ruokapöydässä on huonoa käytöstä.

Huomiota herätti armotonta työtahtia pitävä murskatun sepelin päällä paljasjaloin loikkiva miekkonen. Töitä mies painoi kuin viimeistä päivää pää märkänä.  Asiaa ihmeteltäessä totesi joku olan kohautuksella  ”jaabaa”. En tiedä kuinka se suomennettaisiin. Jaa on lääke ja baa on hullu. Kukin voi hakea itseään tyydyttävän vastikkeen äidinkielestä.  Muiden mielestä mies käytti työtehonsa yllä pitämiseksi amfetamiinia tai jotain sen johdannaista.  Kilpailu pääsystä hyvään työporukkaan oli niin kova, että näitäkin keinoja käytettiin. Ilmeni, että tällaiset huumeet ovat maassa pahempi ongelma kuin ns. perinteelliset bilepillerit.

Työturvallisuudesta ei juuri piitattu. Mieleen on jäänyt erityisesti kattorakenteita hitsaava mies. En tiedä ovatko asiat puolessa vuosisadassa muuttuneet, mutta ainakin omassa nuoruudessa sähköhitsauksen valokaaresta syntyvä säteily aiheutti suojaamattomissa silmissä muutaman tunnin viiveellä polttavan kivun. Kuin olisi hiekkaa silmät täynnä ja polte kestää seuraavan päivään. Tiedän, koska pätevöidyin tuohon kipuun keväällä 1959  ja siksi koen itseni kokemusasiantuntijaksi. Sen tähden hitsareilla yleensä on melkoinen koppa päässään. Tämä meidän katolla kieppuva hilpeä veijari oli varustautunut aurinkolasein. Ehkä mieskin tiesi seuraukset, mutta palkkatulo oli tärkeämpi kuin tuleva kipu.

Ja niin oli, että kun joulukuun viimeisenä päivänä ei ollut muuta kuin pilareiden kuopat  kaivettuina, niin maaliskuun 20 päivä nukuttiin ensimmäinen yö upouudessa talossa. Rakennustahti oli ollut hirmuinen, työn jälki hyvää ja siistiä. Eikä näihin päiviin mennessä ole löytynyt moitteelle sijaa. Varsinaiset rakentajat olivat myös tyytyväisiä. Ryhmän pomo oli aiheesta ylpeä ja  esitteli mieluusti taloa käyntikorttina työnsä laadusta.

Maan mylläystä

Kylätie

Taloa suunniteltiin helppoudella mitä Suomessa tuskin voi kuvitella. Piirustusten tekotapakin oli erikoinen. Tässä Lampangin laaksossa on ollut tapana rakentaa uudetkin omakotitalot kahteen kerrokseen. Alhaalla keittiöt ym sellaiset ja ylhäällä makuuhuoneet ja oleskelutilat. Tämä vaihtoehto ei vaimolle kelvannut. Oli vuosia seurannut vaikeasti liikkuvan äitipuolensa kivuliaita yrityksiä nousta portaita. Ei halunnut samaa taakkaa vanhoille päivilleen.

Naapurin Baan kertoi olevansa parhaillaan tekemässä lattian hiontatöitä muutaman kilometrin päässä ja kertoi rakenteilla olevan yhteen tasoon suunnitellun talon. Mennään mukaan, kuvataan talo ja annetaan jonkun suunnittelijan  suunnitella valokuvien antaman mallin mukaan. Näin tehtiin ja  jostakin löytynyt suunnittelija teki talon piirustukset.  Haettiin asianomaiset luvat ja muutamassa ajassa rakennusoikeudet olivat selvät,  tontin tarkastukset tehty ja leimat papereissa.

Opin sen, että talon pohjaratkaisu syntyy neljä kertaa neljä metrin kokoisista moduleista. Näitä kuudentoista neliön kokoisia palikoita järjestämällä syntyy pohjaratkaisu ja väliseiniä siirtelemällä tilaratkaisu. Talon valmistuttua selvisi, ettei pohjaratkaisu ole merkittävä talon arvostuksen kannalta, vaan katto. Talon arvokkuuden ratkaisee siinä olevien katonharjojen määrä, valaisi kylässä asuva vanhempi rouva. Tähän oli uskominen.

Vanha talo purettiin. Sain tietää, että teak on ainoita puulajeja mihin tupajumit ja muut ötökät eivät iske hampaitaan. Sen tähden kaikki puusta rakennetut talot olivat teakiä. Se on niin arvokasta, että purettavien talojen kaikki puu otetaan talteen ja käytetään mahdollisesti uudestaan, tai hyödynnetään muulla tavoin. Ei ole harvinainen näky, että kylästä pois muuttanut ottaa puutavaran kainaloonsa ja jättää jälkeensä vain talon betoniset pilarit. Puun kalleus johtuu osittain menneiden vuosien päätöksistä. Kahdeksankymmentä luvulla valtiovalta aloitti rahapulassaan laajamittaisen teakpuun maastaviennin  ja puun hinta sai arvaamatonta kyytiä. Lampangin läänin suuret teakmetsät osittain tuhoutuivat ja  teak harvinaistui. Seurauksena on ollut tiukka sääntely ja talon rakentamisen aikoihin puhuttiin, että teakpuun kaataminen vaati viranomaisilta luvan. Ehkä sitä noudatettiin, ehkä ei.

Perinteellistä rakentamista

Vanhassa talossa oli luonnollisesti myös vanha pihapiiri. Se noudatti maan tai ainakin alueen tapaa. Etupiha oli varattu koristekasveille ja muulle silmänilolle. Kauniisti kukoistavia puita ja kukkivia pensaita. Kerrottiin, että edesmenneen kuningas Bhumipolin äiti olisi toisen maailmansodan aikana Sveitsissä asuessaan kiinnostunut puutarhanhoidosta ja tuonut tavan mukanaan Thaimaahan. Se myös näkyy köyhemmissäkin paikoissa, vaikka elanto olisi tiukilla silti istutukset kukoistavat.

Takapihalla oli ns. hyötykasvit. Nämä Prisman hyllyilta tutut. Banaanit, mangot, pomelot, makeat bambut, papaijat, limet, passion hedelmät jne. Listaa voisi jatkaa. Mielenkiintoisin ja itselle vierain oli nun-puu eli kapokkipuu. Outo kasvi jonka siemenpesästä paikalliset keräävät tyynyn täytettä. Hienon hienoa ja kevyttä siemenhahtuvaa. Tonttia raivatessa osa puustosta säilyi ja osa ei.

Lisää maata

Ennen kuin yksikään vasaran isku oli kajahtanut alkoi maansiirto. Näillä seuduilla ensimmäinen toimenpide on nostaa tonttia ympäristöään korkeammaksi.  Meidänkin tontille kuljetettiin 80 kuorma-autollista oranssin väristä soraa, josta saimme puolimetriä lisää korkeutta. Isotkin rakennuskohteen alkavat maansiirrolla. Maapintaa korotetaan, jotta vältytään sadekauden aiheuttamilta ongelmilta ja suoranaisilta pikku tulvilta. Isommissa hankkeissa hyväkin riisipelto saa reilun korotuksen. 

Ennen soranajoa pihan puut ja pensaat tietysti poistettiin. Niin myös edellisen asukkaan kotitarvebanaanit. Banaanien varret katkottiin maata myöten ja päälle ajettiin mainittu puolen metrin kerros soraa. Sora tampattiin ja jyrättiin tiiviksi kerrokseksi olettaen kaiken alle jäävän kasvuston tyytyvän osaansa. Mutta ei, aliarvioimme banaanin kasvuvoiman. Tämä muutaman metrin korkeuteen kasvava, ruohoksi nimettu kasvi, puski esiin puolen metrin syvyydestä pari viikkoa jyräämisen jälkeen. Se alkoi ottaa takaisin omaa paikkaansa. Se kasvun voima hämmästytti ja hämmästyttää yhä.

Takapiha, hedelmätarhaksi aiottu tontin osa jätettiin tietoisesti korottamatta. Myöhemmin sitä kaduttiin. Muurin ympäröimänä vesi ei päässyt tontilta pakenemaan edes naapurin pelloille, vaan sadekausina se oli kuin kahluuallas.  Kolmekymmentä senttiä syvä vesimassa tappoi kaiken istutetun taimikon. Oli annettava luonnolle periksi, kaadettava aitamuuri ja nostettava tämäkin osa tonttia.

Se minkä me voitimme, sen naapuri menetti. Tontille satanut vesi valuu nyt naapureiden pihoille. Vanhemmat talot, joissa korotusta  ei ole tehty ovat saaneet harmikseen kaiken veden. Onneksi se ei kuitenkaan ole naapurisopua haitannut.

 

Tontin osto

 

Kaksi vuotta on kulunut edellisestä käynnistä Lampangissa  ja  sen kupeessa kukoistavasta Ban Prasopsukista eli Onnelliseksi Tulevien Ihmisten kylästä. Yhteyttä on pidetty ja kuulumisia vaihdettu.  Nyt asioiden alkuun kahdenkymmenen vuoden taa.

Ennen eläkkeelle jäämistä oli asiat kotona puhuttu selväksi. Tehdään talo Thaimaahan ja vietetään osa ajasta siellä. Kun kerran mahdollisuus tuli, niin oli otettava askel, vaikka itselle olisi Keski Eurooppa hyvin riittänyt. En tuntenut Thaimaata, enkä edes ollut liiemmälti kiinnostunut.

Vuotta ennen eläköitymistä lomamatkalla Lampangissa katseltiin tontteja. Katselmus rajoittui pieneen Ban Prasopsukin kylään. Siihen oli selkeä syy. Maan tapa päti meilläkin. Nainen tuo puolison kotikyläänsä lähelle omia vanhempiaan. Jos mahdollista koti rakennetaan samalle tontille tai välittömään läheisyyteen. Tapa on vanha ja perinteen taustalla on naisille sälytetty hoitovelvollisuus. Tyttäret huolehtivat ikääntyvistä vanhemmistaan ja asioiden hoito sujuu, kun asutaan lähekkäin. Toinen seikka on sukulaisten tuoma turvallisuus. Omalta perheeltä tai sukulaisilta saa tarvittavan avun päivittäisissä pulmissa. Että joku katsoisi talon päälle, kun ollaan pois maasta. Silläkin oli merkityksensä. Eikä vieraiden kanssa sovittuun voi aina luottaa.

Kylässä on noin viitisenkymmentä asuintaloa. Pääasiassa perinteelliseen tapaan pilareiden päälle rakennettuja puisia rakennuksia. Pari kerrosta. Ylhäällä jyrkkien portaiden päässä asuintilat, alhaalla keittiö ja tilaa päivittäisille askareille.          Pilarirakentamista suosittiin, koska tapa ehkäisi äkillisten rankkasateiden tuomat  ongelmat. Myös karjaa saatettiin yöksi tuoda omalle pihalle asuinrakennuksen alle suojaan varkailta.

Kylässä oli tarjolla parikin tonttia rakennuksineen. Epäilemättä tontin koko vaikutti ratkaisuun ja ostimme pankin kauppaaman kiinteistön. Tontti oli kirveen muotoinen, jossa asuintila mahtuisi teräosaan ja varsi olisi takapiha tai pröystäillessä hedelmätarha.

Paperit allekirjoitettiin pankin kanssa nuorehkon naisen ollessa läsnä. Olin sivustakatsoja, sillä laki kieltää kiinteistön omistamisen ulkomaalaisilta. Myöhemmin selvisi taloon liittyvä tragedia. Talon oli omistanut reilusti yli kaikenlaiset eläkeiät ylittänyt mummo, joka oli taannut huumeriippuvaisen tyttärentyttärensä lainat. Vakuutena oli tämä talo ja tontti, mitä mummo oli asunut mainitun naisen alle kouluikäisen pojan kanssa. Tyttärentytär oli jättänyt lainat hoitamatta ja pankki ottanut kiinteistön haltuunsa ja laittanut myyntiin. Mummo oli murtunut ja huolissaan niin omasta kuin pojan kohtalosta. Äidistä ei olisi holhoojaksi. Hädissään hän surkutteli omaa ja pojan tilaa. Lopulta hän ehdotti, että ottaisimme pojan kasvatiksi. Ehdotus tuli yllättäen ja oli vakavalla mielellä esitetty. Pelkkä ajatus säpsähdytti monesta syystä. Vanhuksen epätoivo oli ilmeinen, eikä hänellä liiemmälti ollut vaihtoehtoja. Torjuimme ystävällisesti ehdotuksen ja keskustelut jäivät siihen. 

... ja tähän puutarha

Lapsen antaminen kasvatiksi ei tietenkään olisi ollut läpihuutojuttu.

Vanhus eli  tavallaan menneisyydessä. Entisaikaan, kun perheet olivat suuria, lapsiluku saattoi ylittää perheen toimeentulon rajat. Tuolloin lasten antaminen kasvattilapsiksi oli varsin yleistä. Kysymys oli lapsiperheen elämisen edellytyksistä ja siitä että näillä keinoin lapsettomat pariskunnat saivat itsellensä vanhuuspäivien turvaa. Varsinkin jos oli ottanut huoltovastuuta kantavia tyttöjä. Molemmat hyötyivät  ja kun tämä tapahtui saman kylän asukkaiden kesken niin ongelmat eivät ehkä olleet niin kovin suuria.

Mieltä se jäi kaivelemaan. Heistä ei sen koommin mitään kuulunut, paitsi että vanhuksen omiin vaikeuksiinsa sotkenut lapsenlapsi kuoli aidsiin vuotta myöhemmin. Saiko vanhus turvaa ja poika huoltajat? Siitä ei tullut meille saakka tietoa. Asia jäi kaivelemaan.

Aids oli tuolloin 2000-luvulle tultaessa vakava asia, eikä juuri hallinnassa. Kivenheiton päässä asui kolmihenkinen perhe. Äiti ja kaksi aikuista lasta. Äiti menehtyi aidsiin. Lapset järjestivät kylän kupeeseen muistotilaisuuden. Pieni lava, lavalla orkesteri ja mahdollisuus tanssiin. Väkeä tuli paikalle ja väen myötä kaikenlaista kauppiasta. Tarjolla oli hiilloksella kypsytettyä kalaa, jäätelöä ja muuta purtavaa. Lisäksi erilaisen  rihkaman tarjontaa. Kaikkea sitä mitä  pikku kylien iltatorit tarjoavat. Luterilaiseen äänettömään suruun tottuneelle muistotilaisuuden menot olivat uusi kokemus. En aikoihin ymmärtänyt tätä hautajaisiin liittyvää ilonpitoa. 

Vielä enemmän hämmensi hiukan myöhemmin sattunut kunnia-arvoisaksi mainitun, temppelissä asuneen munkin kuolema. Hänen muistokseen oli tuotu temppelin viereen peräti kokonainen pieni tivoli ja tanssilava. Myöhemmin ymmärsin, että vielä muistotilaisuudessa katsotaan vainajan sielun olevan mukana juhlissa. Vietetään kuolleen kanssa viimeisiä yhteisiä hetkiä ja halutaan hänen viihtyvän. Hautajaisista olen kirjoittanut enemmän kun kerroin  hautajaisista pienessä kylässä.

Aids lienee nyt paremmin hallinnassa, eikä siitä enää puhuta. Se ei tietenkään lohduta menehtyneen äidin lapsia, sillä heidän kerrottiin kuolleen samaan tautiin kuin äitinsä. Kotitalo on ollut tyhjänä ja myynnissä jo parikymmentä vuotta. Aika ajoin sen pihasta raivataan kasvustoa ja taloa on kunnostettu, mutta se ei kelpaa. Ihmiset taitavat pelätä. 

Kissat

Kissa on on thaikielellä ”meau”. Ei aivan suomalainen miau, mutta melkein. Naapurissa oli kissa jonka nimi oli yksinkertaisesti Meau. Ehkä se tunnisti nimensä. Jos sen lähelle meni ja sanoi ystävällisesti meau niin se vastasi täsmällisesti meau. Se jatkoi sitä aina niin kauan kuin kanssakeskustelija jaksoi sitä toistaa. Aivan aito paikallisasukas (meau sajaam) ilman lajityypillisiä väriominaisuuksia. Meaun kohtalo oli karu. Koiravaltaisessa kylässä kissan elinehto on kirjaimellisesti ollut varovaisuus ja nopeat reaktiot. Kerran sen tarkkaavaisuus petti ja  Meau löysi itsensä naapurin koiran hampaista. Sen tarinan loppu oli surullinen.

Kyläläisiltä kissat eivät saa mitään erityiskohtelua. Kissa on pihaeläin ja sen paikka on ulkona. Niin piintyneitä ulkoilmaotuksia, että tuskin ne edes sisään ymmärtäisivät pyrkiä. Varjoissa hiipivinä, puolittain villiintyneinä ne varovat kaikkea liikkuvaa. Joku kyläläinen saattaa pitää jotakin kissaa omanaan, mutta yleensä se merkitsee vain ruokakupin pitämistä portin nurkassa. Ei ajatustakaan sellaisesta hemmottelusta, mitä meillä harrastetaan.

Lähes jokaisessa talossa on koira ja siksi kissojen elintila on kaponen. Koirat juoksevat vapaina ja  siksi pitkää varhaisnuoruuttaan elävät kissanpennut ovat koirien kanssa vaikeuksissa. Niiden kyvyt selvitä elämän alkutaipaleesta ilman turvallista ympäristöä ovat mitättömät.  Reviirit ovat ahtaat, mutta yleensä emokissat löytävät poikueelle turvapaikan. Mutta kun pentu varttuu ja hakeutuu ilman emoa tutkimusmatkoilleen on vaara ilmeinen.

Koronan vuoksi kaksi vuotta autiona seisovasta kotipihastamme on tullut kissoille erityinen turvapaikka. Tonttia ympäröi korkeahko muuri, lukitut portit, porteissa kissalle sopivia kulkuaukkoja. Naapurin Dodo-koira, nurkkakunnan järjestyksen pitäjä ja kissojen vihollinen on kuollut. Muut koirat eivät Dodon tavoin kykene aitaa ylittämään. Hyvä on kissan kulkea. Paikka on vainotuille täydellinen. Ne tuntuvat tietävän sen ja käyvät kuin ilkkuen esittäytymässä aidan takana ohi kulkeville koirille. Lisäetuna pihalla on pressun peitossa oleva auto, jonka alla kissaäiti synnyttää ja siellä hoitaa ensi viikot poikuettaan. Kahteen vuoteen auto ei ole liikkunut, joten siellä pennut voivat turvassa harjoitella ensimmäisiä askeleitaan. Ei huolta, ei murhetta. Tontista on tullut neuvottelematta kissojen valtakunta.

Oli meillä pelotteena oma koira. Tonttivahdiksi hankittu Mitsook (Onnekas). Lempeästä Mitsookista ei ollut tonttivahdiksi, eikä kissojen karkottajaksi.  Nuorena se koki naapurin pihalla tepastelevat kanat ongelmaksi, joten niitä se tavoitteli innolla ja joskus tuloksekkaasti. Noina aikoina naapureilta katosi usein kanoja, joita sitten korvasimme rahalla. Onneksi kukkotappeluita harrastavan naapurin hintavat kukot saivat olla rauhassa. Ehkä Mitsookissa oli ihmismäinen piirre. Se ymmärsi valita vainon kohteeksi itseänsä heikommat ja tyytyi kanoihin.  Vanhempana se ei erityistä urheutta osoittanut. Mitsookin lempeä nöyryys meni niin pitkälle, että viimeisinä vuosinaan se antoi kissoille tilaa jopa omalla ruokakupillaan. 

Kissojen valtakunnassa hyvinvointi otti aimo askelen, kun naapurissa asuva vanha ystävällinen rouva tunsi vastuuta luontokappaleista ja ryhtyi ruokkimaan niitä. Ruokakuppi täyttyy säännöllisesti aamuisin. Ei enää vaikeita ruuan hankinta matkoja, ei huolta pentujen aterioista. Kissat saivat kissanpäivät. Hyvin voiva, helposta ja turvallisesta elämästä nauttiva lauma kasvoi ja kasvoi. Samoin kasvoi niiden jälkeensä jättämä haiseva jätös. Asian tuntevat myös tietävät kuinka voimakkaasti se haisee. Hajusta tuli mieliharmi.  Harmitus hiukan helpotti, kun ruokinta siirrettiin vanhan rouvan pihalle kujan toiselle puolen. Hajuhaitta levisi laajemmalle alueelle ja samalla laimeni. Väkevästi lemuava haitta ei kokonaan poistunut, eikä poistukaan ennen kuin suureksi kasvanut kissaväestö löytää itselleen uuden kodin. Konstit ovat avoimet. Lienee pakkotoimet edessä.

Songkran - kun vuosi vaihtuu

Postaus on julkaistu 18.4.2018, kunnes sössin ja se katosi.

On monta tapaa laskea aikaa ja aina ajanlaskun alkupiste sijoittuu johonkin. Thaimaassa vanha järjestelmä perustui kuun kiertoon ja kansalliset juhlapäivät sijoittuivat Buddhan elämän vaiheisiin. Aurinkovuoteen siirryttiin 1880-luvulla ja vuodesta 1951 lähtien siirryttiin seuraamaan länsimaissa noudatettua ajanlaskua. Liike-elämä ja hallinto elävät tässä ajassa. Kansallisen kalenterivuosi kuitenkin lasketaan Buddhan elämänvaiheista ja nyt vuonna 2021 eletään vuotta 2564. Vuosi alkoi länsimaisen kalenterin mukaisesti 1. tammikuuta, vaikka uuden vuoden juhlinta oli täydessä vauhdissa 13-15. huhtikuuta. Nykyaikaisesta elämänmenosta huolimatta vanhaan kuunkiertoon perustuvan elämisen mallin heijastumia näkyy vieläkin. Menestystä haetaan etsimällä sopiva ajankohta kuun kierrosta. Sieltä löytyy opastusta elämän eri vaiheisiin ja vaikkapa suotuisat istutuspäivät puutarhan kasveille. 

Pirun torjujat

Vaikka kyseessä on buddhalainen traditio, niin näkyy se myös kristityssä Ban Prasopsukin kylässä. Kylän vanhempia kokoontuu kirkon pihalla olevan katoksen, ”salaan” alle asetetuille penkeille. Nuoriso, siis vanhusten aikuisikäiset lapset ja lastenlapset, tulevat osoittamaan kiitollisuuttaan heidät kasvattaneelle sukupolvelle. Mukana on vesilasissa, tai kupissa tilkka hajustettua somploi-vettä, jolla symbolisesti pestään vanhusten kädet.  Kiittäminen tapahtuu kunnioittavasti vanhusten edessä polvillaan ollen. Vanhukset puolestaan pirskottelevat vettä kiittäjien hiuksille toivoen heille onnea tulevalle vuodelle. Kyseessä ei kuitenkaan ole vain suvun sisäinen tapahtuma. Vanhuksille tuntemattomat vieraat saattavat saapua pitkienkin matkojen takaa tervehtimään kylän arvossa pidettyjä vanhuksia. Arvellaan ehkä arvostetun vanhuksen olevan varmempi tae kulman takana odottavalle onnelle.

Songkranin viettoon liittyy julkisuudessakin esitelty vesisota, jossa aikuiset ihmiset kulkevat vesiastiat kainalossa kastellen kaikea mikä liikkuu. Alkunsa tämä meno lienee saanut siitä, että buddhalaisessa kulttuurissa veden pirskottelulla toivotaan lähimmäiselle kaikkea maallista onnea. Tapana on myös maalata talkilla valkoinen pilkku lähimmäisen otsaan samoissa tarkoituksissa. Nyt kun homma on osittain lähtenyt lapasesta, niin erilaiset vettä sylkevät aseet, ruiskut ja ämpärit ovat käytössä ja pilkun maalaamisen sijaan talkkia hierotaan kahdella kädellä kanssakulkijan päähän. Eikä mieltänsä sovi pahoittaa. On sopeuduttava pukeutumalla olosuhteisiin sopivalla tavalla ja mieluusti omalla vesitykillä.  Turistikeskusten kadut täyttyvät lapsenmielisistä, jotka matkaavat jopa joka puolelta maailmaa näihin juhliin. 

Kolme päivää kestävillä  riehakkailla juhlilla on masentava puolensa. Muutama vuosi sitten näiden päivien aikana menehtyi yli kuusisataa ihmistä erilaisissa onnettomuuksissa.

Kyllä kylästäkin juhliin osallistutaan. Pickupin lavalle saavillinen vettä, lapset lavalle, kauhat mukaan ja kaupungille. Lavalta vettä jalkakäytävillä liikkuvien niskaan. Jalkakäytäville asettautuneet vastaavat omilla keinoillaan. Kuka valmiiksi asennetuilla ruiskuilla ja kuka milläkin. Varmaa on, ettei kukaan selviä kastumatta. 

Tammikuun ensimmäinen

Tammikuun 1. päivänä voi myös juhlia uuden vuoden alkua. Tietysti tämä on meille tuttu ja perustuu länsimaiseen kalenteriin. Pienessä kylässä juhlinta on melko vaatimatonta, rakettien paukuttelua ja nuorison ilonpitoa.  Tammikuun ensimmäiseen ei tietääkseni liity mitään erityistä täkäläistä perinnettä.

Neljännesvuosisata sitten uudenvuoden aatto kaupungilla oli hiljainen.. Oli vain lähes autio kaupunki. Keskeisin mielenkiintoni kohde oli kuu. Sen paikka keskellä taivaan lakea kummastutti.  Oli kuin taivaallinen katulyhty. Nyt on kaikki toisin. Edistys, tai ainakin muutos on saapunut kaupungin keskustaan. On kirjavia valoja, väen paljoutta ja katumyymälää jos jonkinlaista.

Kiinalainen uusi vuosi alkaa melko pian helmikuussa. Kiinalainen kalenteri on lunaarinen, kuun kiertoa seuraava. Uuden vuoden juhliminen alkaa näin ollen vuosittain eri aikoina. Kuten tiedetään kiinalaiseen kalenteriin sisältyy 12 vuoden periodit eläinten mukaan nimettyine vuosineen. Yli toistakymmentä prosenttia Thaimaan väestöstä omaa kiinalaiset juuret ja tämän  miljoonapäisen joukon juhlista on kysymys. Heidän osuutensa elinkeinoelämässä on melko suuri. Sitä saattaa selittää se, että maahan muuttanut kiinalainen ei  aikoinaan saanut omistaa maata, eikä hänellä ollut oikeutta kaikkiin ammatteihin. Elinkeinoksi jäi kauppa ja liiketoiminta. Tulee mieleen juutalaisten kohtelu Euroopassa. 

Kiinalainen uusi vuosi näkyy ja ennen kaikkea kuuluu ankarana rummun päristyksenä ja symbaalien paukkeena, kun puna-keltaisiin asuihin pukeutuneet nuoret kiertävät kaupunkia lohikäärmekulkueina. Korvia huumaavan melun saattelemat kulkueet ryntäilevät myymälästä toiseen tarkoituksenaan paholaisten ja muiden elämän arkea hankaloittavien henkiolentojen karkotus. Korvauksena pirun torjunnasta kauppias antaa pienen rahalahjan.

Varmistaakseen toimiensa onnistumisen poistuva joukko räjäyttää vielä kauppiaan myymälänsä eteen asettamat paukkupommit. Rätisevä meteli on hirmuinen. Paksu sininen savu ja rakettien punaiset suojuspaperit jäävät todistamaan korvia huumaavasta vierailusta.