Kaksi vuotta on kulunut edellisestä käynnistä Lampangissa ja sen kupeessa kukoistavasta Ban Prasopsukista eli Onnelliseksi Tulevien Ihmisten kylästä. Yhteyttä on pidetty ja kuulumisia vaihdettu. Nyt asioiden alkuun kahdenkymmenen vuoden taa.
Ennen eläkkeelle jäämistä oli asiat kotona puhuttu selväksi. Tehdään talo Thaimaahan ja vietetään osa ajasta siellä. Kun kerran mahdollisuus tuli, niin oli otettava askel, vaikka itselle olisi Keski Eurooppa hyvin riittänyt. En tuntenut Thaimaata, enkä edes ollut liiemmälti kiinnostunut.
Vuotta ennen eläköitymistä lomamatkalla Lampangissa katseltiin tontteja. Katselmus rajoittui pieneen Ban Prasopsukin kylään. Siihen oli selkeä syy. Maan tapa päti meilläkin. Nainen tuo puolison kotikyläänsä lähelle omia vanhempiaan. Jos mahdollista koti rakennetaan samalle tontille tai välittömään läheisyyteen. Tapa on vanha ja perinteen taustalla on naisille sälytetty hoitovelvollisuus. Tyttäret huolehtivat ikääntyvistä vanhemmistaan ja asioiden hoito sujuu, kun asutaan lähekkäin. Toinen seikka on sukulaisten tuoma turvallisuus. Omalta perheeltä tai sukulaisilta saa tarvittavan avun päivittäisissä pulmissa. Että joku katsoisi talon päälle, kun ollaan pois maasta. Silläkin oli merkityksensä. Eikä vieraiden kanssa sovittuun voi aina luottaa.
Kylässä on noin viitisenkymmentä asuintaloa. Pääasiassa perinteelliseen tapaan pilareiden päälle rakennettuja puisia rakennuksia. Pari kerrosta. Ylhäällä jyrkkien portaiden päässä asuintilat, alhaalla keittiö ja tilaa päivittäisille askareille. Pilarirakentamista suosittiin, koska tapa ehkäisi äkillisten rankkasateiden tuomat ongelmat. Myös karjaa saatettiin yöksi tuoda omalle pihalle asuinrakennuksen alle suojaan varkailta.
Kylässä oli tarjolla parikin tonttia rakennuksineen. Epäilemättä tontin koko vaikutti ratkaisuun ja ostimme pankin kauppaaman kiinteistön. Tontti oli kirveen muotoinen, jossa asuintila mahtuisi teräosaan ja varsi olisi takapiha tai pröystäillessä hedelmätarha.
Paperit allekirjoitettiin pankin kanssa nuorehkon naisen ollessa läsnä. Olin sivustakatsoja, sillä laki kieltää kiinteistön omistamisen ulkomaalaisilta. Myöhemmin selvisi taloon liittyvä tragedia. Talon oli omistanut reilusti yli kaikenlaiset eläkeiät ylittänyt mummo, joka oli taannut huumeriippuvaisen tyttärentyttärensä lainat. Vakuutena oli tämä talo ja tontti, mitä mummo oli asunut mainitun naisen alle kouluikäisen pojan kanssa. Tyttärentytär oli jättänyt lainat hoitamatta ja pankki ottanut kiinteistön haltuunsa ja laittanut myyntiin. Mummo oli murtunut ja huolissaan niin omasta kuin pojan kohtalosta. Äidistä ei olisi holhoojaksi. Hädissään hän surkutteli omaa ja pojan tilaa. Lopulta hän ehdotti, että ottaisimme pojan kasvatiksi. Ehdotus tuli yllättäen ja oli vakavalla mielellä esitetty. Pelkkä ajatus säpsähdytti monesta syystä. Vanhuksen epätoivo oli ilmeinen, eikä hänellä liiemmälti ollut vaihtoehtoja. Torjuimme ystävällisesti ehdotuksen ja keskustelut jäivät siihen.
 |
| ... ja tähän puutarha |
Lapsen antaminen kasvatiksi ei tietenkään olisi ollut läpihuutojuttu.
Vanhus eli tavallaan menneisyydessä. Entisaikaan, kun perheet olivat suuria, lapsiluku saattoi ylittää perheen toimeentulon rajat. Tuolloin lasten antaminen kasvattilapsiksi oli varsin yleistä. Kysymys oli lapsiperheen elämisen edellytyksistä ja siitä että näillä keinoin lapsettomat pariskunnat saivat itsellensä vanhuuspäivien turvaa. Varsinkin jos oli ottanut huoltovastuuta kantavia tyttöjä. Molemmat hyötyivät ja kun tämä tapahtui saman kylän asukkaiden kesken niin ongelmat eivät ehkä olleet niin kovin suuria.
Mieltä se jäi kaivelemaan. Heistä ei sen koommin mitään kuulunut, paitsi että vanhuksen omiin vaikeuksiinsa sotkenut lapsenlapsi kuoli aidsiin vuotta myöhemmin. Saiko vanhus turvaa ja poika huoltajat? Siitä ei tullut meille saakka tietoa. Asia jäi kaivelemaan.
Aids oli tuolloin 2000-luvulle tultaessa vakava asia, eikä juuri hallinnassa. Kivenheiton päässä asui kolmihenkinen perhe. Äiti ja kaksi aikuista lasta. Äiti menehtyi aidsiin. Lapset järjestivät kylän kupeeseen muistotilaisuuden. Pieni lava, lavalla orkesteri ja mahdollisuus tanssiin. Väkeä tuli paikalle ja väen myötä kaikenlaista kauppiasta. Tarjolla oli hiilloksella kypsytettyä kalaa, jäätelöä ja muuta purtavaa. Lisäksi erilaisen rihkaman tarjontaa. Kaikkea sitä mitä pikku kylien iltatorit tarjoavat. Luterilaiseen äänettömään suruun tottuneelle muistotilaisuuden menot olivat uusi kokemus. En aikoihin ymmärtänyt tätä hautajaisiin liittyvää ilonpitoa.
Vielä enemmän hämmensi hiukan myöhemmin sattunut kunnia-arvoisaksi mainitun, temppelissä asuneen munkin kuolema. Hänen muistokseen oli tuotu temppelin viereen peräti kokonainen pieni tivoli ja tanssilava. Myöhemmin ymmärsin, että vielä muistotilaisuudessa katsotaan vainajan sielun olevan mukana juhlissa. Vietetään kuolleen kanssa viimeisiä yhteisiä hetkiä ja halutaan hänen viihtyvän. Hautajaisista olen kirjoittanut enemmän kun kerroin hautajaisista pienessä kylässä.
Aids lienee nyt paremmin hallinnassa, eikä siitä enää puhuta. Se ei tietenkään lohduta menehtyneen äidin lapsia, sillä heidän kerrottiin kuolleen samaan tautiin kuin äitinsä. Kotitalo on ollut tyhjänä ja myynnissä jo parikymmentä vuotta. Aika ajoin sen pihasta raivataan kasvustoa ja taloa on kunnostettu, mutta se ei kelpaa. Ihmiset taitavat pelätä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti