Maan mylläystä

Kylätie

Taloa suunniteltiin helppoudella mitä Suomessa tuskin voi kuvitella. Piirustusten tekotapakin oli erikoinen. Tässä Lampangin laaksossa on ollut tapana rakentaa uudetkin omakotitalot kahteen kerrokseen. Alhaalla keittiöt ym sellaiset ja ylhäällä makuuhuoneet ja oleskelutilat. Tämä vaihtoehto ei vaimolle kelvannut. Oli vuosia seurannut vaikeasti liikkuvan äitipuolensa kivuliaita yrityksiä nousta portaita. Ei halunnut samaa taakkaa vanhoille päivilleen.

Naapurin Baan kertoi olevansa parhaillaan tekemässä lattian hiontatöitä muutaman kilometrin päässä ja kertoi rakenteilla olevan yhteen tasoon suunnitellun talon. Mennään mukaan, kuvataan talo ja annetaan jonkun suunnittelijan  suunnitella valokuvien antaman mallin mukaan. Näin tehtiin ja  jostakin löytynyt suunnittelija teki talon piirustukset.  Haettiin asianomaiset luvat ja muutamassa ajassa rakennusoikeudet olivat selvät,  tontin tarkastukset tehty ja leimat papereissa.

Opin sen, että talon pohjaratkaisu syntyy neljä kertaa neljä metrin kokoisista moduleista. Näitä kuudentoista neliön kokoisia palikoita järjestämällä syntyy pohjaratkaisu ja väliseiniä siirtelemällä tilaratkaisu. Talon valmistuttua selvisi, ettei pohjaratkaisu ole merkittävä talon arvostuksen kannalta, vaan katto. Talon arvokkuuden ratkaisee siinä olevien katonharjojen määrä, valaisi kylässä asuva vanhempi rouva. Tähän oli uskominen.

Vanha talo purettiin. Sain tietää, että teak on ainoita puulajeja mihin tupajumit ja muut ötökät eivät iske hampaitaan. Sen tähden kaikki puusta rakennetut talot olivat teakiä. Se on niin arvokasta, että purettavien talojen kaikki puu otetaan talteen ja käytetään mahdollisesti uudestaan, tai hyödynnetään muulla tavoin. Ei ole harvinainen näky, että kylästä pois muuttanut ottaa puutavaran kainaloonsa ja jättää jälkeensä vain talon betoniset pilarit. Puun kalleus johtuu osittain menneiden vuosien päätöksistä. Kahdeksankymmentä luvulla valtiovalta aloitti rahapulassaan laajamittaisen teakpuun maastaviennin  ja puun hinta sai arvaamatonta kyytiä. Lampangin läänin suuret teakmetsät osittain tuhoutuivat ja  teak harvinaistui. Seurauksena on ollut tiukka sääntely ja talon rakentamisen aikoihin puhuttiin, että teakpuun kaataminen vaati viranomaisilta luvan. Ehkä sitä noudatettiin, ehkä ei.

Perinteellistä rakentamista

Vanhassa talossa oli luonnollisesti myös vanha pihapiiri. Se noudatti maan tai ainakin alueen tapaa. Etupiha oli varattu koristekasveille ja muulle silmänilolle. Kauniisti kukoistavia puita ja kukkivia pensaita. Kerrottiin, että edesmenneen kuningas Bhumipolin äiti olisi toisen maailmansodan aikana Sveitsissä asuessaan kiinnostunut puutarhanhoidosta ja tuonut tavan mukanaan Thaimaahan. Se myös näkyy köyhemmissäkin paikoissa, vaikka elanto olisi tiukilla silti istutukset kukoistavat.

Takapihalla oli ns. hyötykasvit. Nämä Prisman hyllyilta tutut. Banaanit, mangot, pomelot, makeat bambut, papaijat, limet, passion hedelmät jne. Listaa voisi jatkaa. Mielenkiintoisin ja itselle vierain oli nun-puu eli kapokkipuu. Outo kasvi jonka siemenpesästä paikalliset keräävät tyynyn täytettä. Hienon hienoa ja kevyttä siemenhahtuvaa. Tonttia raivatessa osa puustosta säilyi ja osa ei.

Lisää maata

Ennen kuin yksikään vasaran isku oli kajahtanut alkoi maansiirto. Näillä seuduilla ensimmäinen toimenpide on nostaa tonttia ympäristöään korkeammaksi.  Meidänkin tontille kuljetettiin 80 kuorma-autollista oranssin väristä soraa, josta saimme puolimetriä lisää korkeutta. Isotkin rakennuskohteen alkavat maansiirrolla. Maapintaa korotetaan, jotta vältytään sadekauden aiheuttamilta ongelmilta ja suoranaisilta pikku tulvilta. Isommissa hankkeissa hyväkin riisipelto saa reilun korotuksen. 

Ennen soranajoa pihan puut ja pensaat tietysti poistettiin. Niin myös edellisen asukkaan kotitarvebanaanit. Banaanien varret katkottiin maata myöten ja päälle ajettiin mainittu puolen metrin kerros soraa. Sora tampattiin ja jyrättiin tiiviksi kerrokseksi olettaen kaiken alle jäävän kasvuston tyytyvän osaansa. Mutta ei, aliarvioimme banaanin kasvuvoiman. Tämä muutaman metrin korkeuteen kasvava, ruohoksi nimettu kasvi, puski esiin puolen metrin syvyydestä pari viikkoa jyräämisen jälkeen. Se alkoi ottaa takaisin omaa paikkaansa. Se kasvun voima hämmästytti ja hämmästyttää yhä.

Takapiha, hedelmätarhaksi aiottu tontin osa jätettiin tietoisesti korottamatta. Myöhemmin sitä kaduttiin. Muurin ympäröimänä vesi ei päässyt tontilta pakenemaan edes naapurin pelloille, vaan sadekausina se oli kuin kahluuallas.  Kolmekymmentä senttiä syvä vesimassa tappoi kaiken istutetun taimikon. Oli annettava luonnolle periksi, kaadettava aitamuuri ja nostettava tämäkin osa tonttia.

Se minkä me voitimme, sen naapuri menetti. Tontille satanut vesi valuu nyt naapureiden pihoille. Vanhemmat talot, joissa korotusta  ei ole tehty ovat saaneet harmikseen kaiken veden. Onneksi se ei kuitenkaan ole naapurisopua haitannut.