Nimittelyä

On kai niin, että meillä jokaisella on jonkinlainen lempinimi. Kutsumanimi, jota ainakin läheiset käyttävät. Niin tietysti täälläkin. Näyttää vain siltä, että se on kiinteämpi osa identiteettiä kuin meillä.  Lapsena saatu lisänimi näyttää seuravan pitkälle vanhuuteen ja oikea nimi katoaa ystävienkin muistista ja jää kuriositeetiksi viranomaisten papereihin. Nimi saadaan melkein huomenlahjana. Usein se viittaa varhaislapsuudessa tapahtuneeseen, tai johonkin ominaisuuteen. Vaimoni kutsumanimi on Um (kantaa sylissä). Tavallisia ovat Lek, tai Noi (pieni, vähäinen). Yleensä kutsumanimet ovat yksitavuisia.

Hauskojakin nimiä löytyy. Tuttavapiirissä on Dsiäp-niminen nuori rouva. Ihmettelin mistä moinen nimi. Merkitseekö se jotakin? Merkitsihän se. Vastaus oli yksinkertainen, mutta ei arvattava. Kun kana rapsuttaa maata, lähtee ääni dsiäp, dsiäp. Siitä nimi.

Kun kutsumanimien alkuperä on lähes mikä tahansa ja valikoituminen melko sattuman varaista, niin syntyyhän siitä hauskaakin. Muutama vuosi sitten asusteli kylässä pariskunta, joiden nimet hullunkurisuudessaan viehättivät. Kypsä ja Kuiva muodostivat oman pikku asuinyhteisön. Parisuhde ei kuitenkaan kestänyt. Ehkä nimistä aiheutunut harmoninen ristiriita, mene ja tiedä.

Meitä suomalaisia on mairitellut se, että edes yksi suomalainen sana on päässyt kansainväliseen sanastoon. Tietysti aina tärkeä sauna. Myös Lampangissa on sauna, erään luontaistuotteita ja hierontaa tarjoavan yrityksen yhteydessä. Tosin tämä sauna poikkeaa meillä totutuista. Höyrykaappi, johon sulloudutaan, pään jäädessä näkyviin.

Touko Laaksonen ja Tom of Finland. En tiedä onko yhteyttä taiteilijan tuotantoon, mutta täällä Tom nimellä kuvataan samaa sukupuolta olevan parin toista puoliskoa. Sitä määräävämpää, jos sellainen suhteesta löytyy. En kylläkään tiedä kuinka laajalti nimitys on maailmaa valloittanut, mutta täällä se tunnetaan. Mukava ajatus, että pieni Suomi saisi toisenkin sanan kansainväliseen sanastoon. Tosin en tiedä sitä mistä sana tähän kieleen tuossa merkityksessä on ilmestynyt. Ajatus yhteydestä on kuitenkin mukava.

Lelavadii

Esimerkki täkäläisestä kielellisestä ja ajatuksen näppäryydestä.Puu, nimeltä Lantom oli pyhä puu, eikä sitä juuri muualla kasvanut kuin pyhillä paikoilla, temppeleiden pihoilla ja hautausmailla. Uskottiin, että jos sen istuttaa kotipihalle, niin huono onni, tai peräti onnettomuus seuraisi taloa. Tilanne koettiin hankalaksi, koska puu oli kaunis ja kukki keväisin upeasti. Se haluttiin laajemmalti ilahduttamaan ihmisiä. Ratkaisu oli yksikertainen.  Suosittu kuningasperheen jäsen kastoi, siis nimesi, puun uudelleen. Nyt sama puu kaunistaa monia pihoja, Lelavadii nimisenä ja pahat enteet ovat kadonneet. Olen ymmärtänyt, että nimen vaihto yleisemminkin tarkoittaa täällä uutta alkua.

Lopuksi pääkaupungin nimestä. Meille se on Bangkok. Sillä on kuitenkin oma thaikielinen nimensä. Krungtheep. Sikäläisten autojen rekisterikilvissä lukee Krungtheepmahaanakhon. Enempää siihen ei mahdu. Harvempi ehkä tietää, että kaupungin nimi kokonaisuudessaan kuuluu: Krungteeppramahaanakhonbovonrattanakosinmahintharaajuttajaamahaadilokpipopnopparatraatsataaniiburiiromudomsantisuk. 

Aivan, ja maan tavan mukaan yhteen pötköön kirjoitettuna.

Translitterointi on kirjasta Suomi - Thai matkaajan sanasto. Jarmo Talasmaan ansiokkaasta teoksesta. Hän tosin mainitsee kirjassaan, että tässä on nimen pääosa. Tarvittavia sävelkorkeudesta kertovia merkkejä en kyennyt lisäämään. Tämän kanssa sitten vaan matkatoimiston tiskille.

Hautajaiset pienessä kylässä

Surutalossa.

Läheinen naapuri Toom kuoli perjantaina 71 vuoden iässä. Aivoverenvuotoon, sanotaan. Aikomukseni on kertoa hautajaisriiteistä ja -tavoista, jotka melkoisesti poikkeavat Suomessa totuttuihin. En tunne buddhalaista hautausperinnettä, mutta uskoisin kylässä noudatettavan suurin piirtein maan tapaa, huolimatta kylän vankasta kristillisyydestä. Buddhalaiset tavat, kulttuuri ja uskomukset ovat niin tiivis kokonaisuus, ettei pieni kylä voi olla hengittämättä samaa ilmaa.

Tieto naapurin kuolemasta välitettiin tavan mukaisesti kirkonkelloilla. Kellojen kumuun yhtyivät suuriäänisesti ulvovat kylän koirat. Niilläkin on näet tapansa.

Yhteisöllisyys on vaikuttavaa. Koko kylä osallistuu, eikä surutalo ole yksin. Kuin tyhjästä ilmestyvät kylän miehet rakentamaan pihalle pienen korokkeen arkkua varten, tuovat tuolit saattoväelle ja pystyttävät tarvittavat aurinkokatokset. Isommissa taloissa arkku viedään olohuoneeseen arvokkaimmalle paikalle.

Kylän naisväki alkaa aamukuudelta ruuan valmistuksen. Tarjottavan ruuan on riitettävä saattoväelle koko päiväksi, sillä päivittäisiä hartaushetkiä saatetaan viettää useampiakin.  Yksittäisiä ihmisiä piipahtaa musiikin kutsumana surutaloon vainajaa muistelemaan. Vieraanvaraisuus on tehty taloudellisesti mahdolliseksi, sillä hautajaisvieras tuo oman varallisuutensa mukaisen rahasumman surutalon käyttöön. Sama menettely on myös hääjuhlissa. Oven pielessä istuu kaksi rouvaa kassalippaan näköisen laatikon kanssa ottaen vastaan lahjoitukset ja merkiten muistiin lahjoituskuoreen ilmoittaman summan.

Kun eritystä hautausrahastoa ei ole, niin menettelyllä taataan, että köyhäkin saa arvokkaat hautajaiset. Kylän sosiaaliset erot eivät juuri näy, kun viimeisiä jäähyväisiä jätetään. Parhaassa tapauksessa surutalon käyttöön saattaa jäädä rahaa välittömän elämisen jatkamiseen.

Vimeinen matka alkaa

Luulen, että vaatimus arvokkaiden hautajaisten järjestämisestä lähtee buddhalaisesta perinteestä, jossa uskotaan vainajan hengen, tai sielun olevan läsnä kuoleman jälkeisissä tapahtumissa siihen, kunnes ruumis on tuhkattu. Vasta silloin sielu on vapautunut ruumiista. Vainaja on siis vielä läsnä omissa hautajaisissaan, joka johtaa myös siihen, että usein hautajaismenoissa on varsin hilpeä meininki. Juodaan viinaa ja pidetään hauskaa. Viimeiset illat yhdessä. Ei pikaista poistumista, vaan pitkät jäähyväiset. Ajatus on lohdullinen.

Saatetaan jopa hankkia kevyen musiikin orkesteri, tai kokonainen tivoli, kuten joku vuosi sitten tehtiin arvostetun munkin muistoksi. Tanssilava ja kaikki asiaan kuuluva viihdetilpehööri. Hautajaiset, jossa vainajan elämän arvoa ei ole tunnustettu saattaa johtaa siihen, että vainajan henki jää kummittelemaan ja haittaamaan elävien elämää.

Takaisin naapurin hautajaisiin. Kolme päivää vainajan arkku oli saattoväen hyvästeltävänä. Iltaisin väki kokoontui muistotilaisuuteen, luki uskontunnustuksen, kuunteli papin puolituntisen puheen. Ja taas syötiin. Kylän lapset ja nuoret hoitivat tarjoilua kukin kykyjensä mukaan.

Tuhkaamispäivän aamuna vainaja siirrettiin kylmäarkusta tavalliseen puuarkkuun. Muistotilaisuus alkoi jo aamulla klo 10 ja kesti puolitoista tuntia. Rutiinilla väki hoiti pöytiä paikalle ja tila oli käden käänteessä ruokailutila. Syötiin yhteisistä astioista. Elegantti sormin syöminen ei minulta onnistunut, mutta muut tekivät sen siististi. Olin päässyt papin pöytään. Mukava, hymyilevä mies.

Saattoväkeä

Ruokailun jälkeen arkku nostettiin ruumisvankkureille, saattoväki tarttui vetoköysiin ja ryhtyi rakettien räiskyessä kuljettamaan vainajaa kohti hautausmaata, jossa tuhkaaminen myös tapahtui. Vanhuksia ja huonokuntoisia lukuun ottamatta kaikki saattovieraat osallistuivat vankkureiden vetämiseen.

Hautausmaalla oli vielä lyhyt siunaustilaisuus. Väkeä varten oli valmistettu suuri määrä tekokukkia, joista kukin otti yhden, asetti sen arkun viereen laitettuun astiaan ja kävi omaisten luona tervehtimässä.  Arkun kansi avattiin ja omaiset veivät viimeisen tervehdyksen. Tekokukat asetettiin arkkuun ja arkku, sekä alla olevat parimetriset puun rungot sytytettiin.

Tämä on hetki, jolloin saattoväki poistuu. Paikalle jää muutama polttaja roviota valvomaan. Tulta valvotaan ja pidetään yllä seuraavaan päivään, jonka jälkeen tuhkasta kerätään luunpalasia, jotka säilytetään ja haudataan myöhemmin kylän hautausmaahan. Luidenlasku on tilaisuutena yksityisempi ja siihen osallistuvat yleensä vain perheen jäsenet. Tapa vastannee meidän tuhkauurnan laskua.

Lopullinen ero

Joskus on kylässä myös pidetty sadan päivän muistajaisia, mutta ei kai enää, jollei sitten pienissä perhepiireissä. Buddhalaisen perinteen mukaan sadassa päivässä sielu on ehtinyt uudelleen kulkea läpi maallisen elämänsä ja on nyt lopulta vapaa liittymään kuolleitten suureen kollektiiviin.

Sipulia ja eläkettä

Sipulin niputusta

Maailma muuttuu ja se näkyy myös Onnelliseksi tulevien ihmisten kylässä. Maatalous merkitsee yhä vähemmin. Nuorten koulutus paranee ja ammatit muuttuvat. Kylä on kuin lähiö missä päin maailmaa tahansa. Aamulla lähdetään ja illalla palataan. Miesten ammateista muistuu mieleen lähinnä kuusikymmentäluku. Keikkahommissa ollaan pitkin maata, kaukanakin kotoa. Suomessa menneisyyteen jäänyt sekatyömiehen ammattinimike kattaa monen vanhemman miehen osaamisen. Rakennustöitä ja sadonkorjuuta, mitä työn silppua kukin edestänsä löytää. Ei ole harvinaista, että molemmat vanhemmat hankkivat elantoa kaukana kotoa ja lapset ovat isovanhempien tai muiden sukulaisten huostassa. Tämä saattaa jatkua vuosikausia. Käsitys ydinperheestä poikkeaa rajusti meillä totutusta.

Kilon nippu

Kaikki ei ole muuttunut. Lisää tienestiä useat kyläläiset saavat edelleen sipulien niputtamisesta.  Maapähkinöitä, salaatteja, sipuleita viljellään vuoroin riisin kanssa. Tuoreet sipulit kuivataan auringossa ja kuljetetaan sitten kyliin sidottavaksi. Sipulin juurikarvat poistetaan ja muutamalla taitavalla käden liikkeellä sipulin varret sidotaan toisiinsa ja noin kilon nippu on valmis kaupan tiskille. Palkka on kiinteä viisi baatia nippu. Vähän toistakymmentä senttiä.

Lisätulot ovat tarpeen. Yleinen eläkeikä on kuusikymmentä ja eläke kuukaudessa kuusisataa baatia, eli viisitoista euroa. Seitsemänkymmentä vuotiaat satasen enemmän ja kahdeksankymppiset kahdeksansataa baatia. Lisätuloja tarvitaan, vaikka vaatimattomia. Eläke tulee pankkitilille, mutta kun sitä ei useinkaan ole, niin se tuodaan kylään ja annetaan kädestä käteen.

Nuori koulutettu sukupolvi on taloudellisesti jo toisessa asemassa. Ollaan erilaista ammattiosaamista vaativissa tehtävissä, kuka pankissa, kuka missäkin. Tulotaso on noussut. Vanhat pilareiden päälle rakennetut teak-puiset rakennukset katoavat tiilitalojen tieltä.  Auto on yhä useammassa pihassa. Ennen bambun säleistä tehdyt aidat ympäröivät pihoja. Vaurastumisen myötä bambu on unohtunut ja korvautunut tiilimuurilla.

Kaksi riehujaa

Erityisiä huvituksia kylä ei tarjoa, paitsi kirkollisia virsilauluiltoja joulun jälkeen. Kukkotappeluiden harrastajilla puolestaan hupia riittää. Miesten huvi. Olen yhden tappelun seurannut. Kolme kahdenkymmenen minuutin erää, kymmenen minuutin huoltopaussit.  Se kukko häviää, joka saa päähän nokkimisesta kyllikseen ja pakenee. Taukojen aikana kukkoa huolletaan ja hoidetaan kuin vauvaa. Takapuoli ja kainalot pestään, kurkkurööri avataan, kukon kannukset peittävät siteet tarkistetaan. Kukko rauhoittuu. Jouduttuaan taas pari metriä halkaisijaltaan olevaan kehään, se ei muuta näe, kuin toisen kukon. Ja silmittömästi kimppuun. Ei pienessä pääkopassa muu aatos lennä. Itse en lajiin intoutunut. Ottelu päättyi tasapeliin. Kumpikaan kukoista ei antanut periksi, mutta jotenkin voittaja selvisi. Pistevoitto. Kuinka pisteet laskettiin, jäi ymmärtämättä. Ehkä taiteellinen vaikutelma. Vähän turha laji, ehkä kanalassa kukko olisi enemmän kotonaan.

Kylään kauppa

Ihmiset sanovat vuodenaikoja olevan kolme. Kylmä-, kuuma- ja sadekausi. Kylmäkausi tekee nyt tuloaan. Erityisen kylmä se ei ole. Päivän lämpötila voi laskea alle kolmenkymmenen ja yöllä viiteentoista. Meille toisen ilmanalan ihmisille se on mitä mukavin. Ikuinen kesä. Turistin unelma. Aamuisin ei tarvitse kurkistaa verhojen takaa paistaako aurinko. Kyllä se paistaa. Kylmäkausi on sateeton ja luonto muuttuu kuukausien kuluessa rutikuivaksi. Kuumuus hiipii kuvaan maaliskuussa.  Sateen odotuksessa puut uusivat lehtensä. Jopa näihin säihin tottuneet paikalliset huokailevat kuumuutta. Huhtikuun lopun maisema on erikoinen. Kukkivia puita muuten ruskeassa maisemassa. Yksittäisiä rajujakin ukkosmyrskyjä. Sateet tulevat kesäkuussa ja jatkuvat tänne marraskuuhun. Luonto herää. Ilma on kuumaa ja kosteaa, maaperä märkää ja vettynyttä. Hiostaa.

Ensimmäinen kauppapäivä

Viikonlopun merkittävin asia tapahtui Prasopsukissa, Onnelliseksi tulevien ihmisten kylässä. Juhlallisin menoin, lauluin, puhein ja yhteisellä lounaalla, avattiin kauppa tänne sadan viidenkymmenen ihmisen yhteisöön. Kaupparakennuksen kustansi kunta ja kun muuhun määrärahat eivät riittäneet, niin kirkon johdolla me kyläläiset kaivoimme kuvetta ja ostimme viidellä kympillä (euro) osuuksia kaupasta ja näin saatiin tavaraa hyllyille. Kauppa on kooltaan vaatimaton ja vähäisillä hyllyillä vain kuivatavaraa, mutta hyvä näin. Oiva alku.

Kuva on vanha. Nyssykät ja pussit ovat vain lisääntyneet.

Näihin päiviin ihmiset ovat hankkineet jokapäiväisen leipänsä ja välttämättömät hyödykkeensä kuka mitenkin. Työssä käyvillä ja kaupungissa liikkuvilla ei ole ollut ongelmia, mutta on koko joukko ihmisiä, pääasiassa vanhuksia, jotka eivät juuri kylästä poistu. Heitä on palvellut kylissä kiertävä mopomyymälä.  Nainen, mopo ja monen monta mopon sarvista ja muista ulokkeista roikkuvaa muovikassia täpötäynnä tuoretorin tuotteita. Joskus, epäsäännöllisesti kylässä poikkeaa taloustarvikkeita myyvä avolava.

Taloustarvikkeita tarvitsijoille.

Viime viikon vaihteen Loi Krathong oli yksi Thaimaan vuotuisista juhlista.  Se on kaksipäiväinen ja vietetään marraskuussa täyden kuun aikaan. Ensimmäisen päivän ilta on juuri se, jolloin ihmiset kokoontuvat vetten ääreen pienten lootuksen muotoisten kukkaveneiden kanssa. Täällä ne lasketaan kaupungin halki virtaavaan Wang-jokeen. Tunnelma on unen omainen. Täysikuun valaisema ilta, peilityyni vedenpinta, paikallinen musiikki ja oudot seremoniat. Joella purjehtivat erilaisin symbolisin eläimin somistetut laivat, jotka tuovat oman eksoottisen lisänsä juhlintaan. Tarkoitukseen toki sopii pienemmätkin purot ja kastelukanavat.

Yksi monista.

Toisen päivä illan juhlistaa halki kaupungin etenevä karnevaalikulkue. Eri koulut, oppilaitokset ja työyhteisöt ovat valmistelleet kulkueeseen koristeellisia kulkuneuvoja. Kyydissä opiskelijoita, kauniisiin perinneasuihin pukeutuneita nuoria. Tunnelmaa, ilman humalaista möykkäämistä.