Vanhojen rouvien kylä.

236, Moo 2.

Liekö hyvät haltiat valvoneet sängyn päädyssä, kun epätoivon jälkeen lentoa edeltävänä yönä alkoi tapahtua.  Pari minuuttia ennen puolta yötä, joku puuhakas toimihenkilö, tai ehkä se oli toimelias algoritmi, otti yhteyttä ja ehdotti paikkaa bisnesluokassa. Uni ei juuri silmään tullut, kun kiitollisuus kupli mielessä. Suotta olin tuskaillut ja ihmisiä asialla vaivannut. Olisihan pitänyt tietää, että yhtiöllä on laaja sydän, eikä se jätä asiakastaan pulaan.

Ban Prasopsukin rauha on rikkumaton. Puoli vuotta on lyhyt, jotta muutoksia ehtisi tapahtua. Koulukuljetuksen pikkubussi ilmestyy totutusti kylään klo 6:30. Noukkii mukaansa kyytinsä maksaneet ja palauttaa heidät illan tullen puoli kuuden maissa. Varattomien perheiden lapset hoitavat kulkunsa kuinka taitavat. Isä, äiti tai muu sukulainen hoitaa päivittäisen kuljetuksen. 

Vaimo laittoi vauhtia...

Ikäiseni naapurin rouva kulkee edelleen kuivattuun banaanin lehteen kääritty sätkä suussaan. Askel on on lyhentynyt ja ääni käheytynyt, mutta hymy herkässä. Tupakan haittavaikutukset eliniän pituuteen tuskin kiinnostavat.

Vesitornin valtava mehiläispesä voi hyvin, mutta mittaansa suurempana. Jos joidenkin kyläläisten käsitykset valkohapsisen vanhan rouvan kuolemasta ja hänen sielunsa vaelluksesta toteutuvat tuossa, niin hyvä. Rouva oli  kaikin puolin arvostettava. Yli kahdeksankymppisenä hän johti meistä ns. seniorikansalaisista (kukakohan keksi tuon roskasanan) koostuvaa sauvavoimistelujoukkuetta. Joukkueen paita on yksi arvokkaimpia muistoja.

Viime syksynä perustettu osuuskauppa puksuttaa myös edelleen. Kylän vanhat rouvat istuvat nimellistä korvausta vastaan kassan takana. Kassakonetta, enempää kuin muutakaan laitteistoa ei ole. Ruutuvihko ja kynä ovat edelleen kovaa valuuttaa näppärissä käsissä. Asiakas jaksaa odottaa. Eipähän tarvitse lähteä ostoksille kaupunkiin.

niin sisällä...

Ban Prasopuk tuntuu hiljentyneen. Tuskin väki on vähentynyt. Ehkä ääntä aikaan saavan nuorison osuus on huvennut ja luo harhan. Kylän nuorissa perheissä on vain yksi tai kaksi lasta.  Ne alle kouluikäiset nuoret, jotka joskus opin tuntemaan ovat jo nuoria aikuisia. Jotkut perustaneet perheitä ja useat valmistuneet ammatteihin. Hakeutuneet työelämään kuka minnekin. Isoihin kaupunkeihin. Pisin työmatka lienee Eekillä, joka kuukausi sitten lähti työn perässä Taiwaniin. Kolmen vuoden sopimuksella. Keikat eivät ole siistejä sisätöitä, vaan jotakin muuta. Sellaista, jota nykyinen Suomi ei tunne.

Luonto on se, joka ehkä eniten on aikaa hyödyntänyt. Ensin pitkä keväinen kuumuus ja kuivuus, kunnes ruskeaksi palanut luonto saa sadekauden päivittäiset vedet päällensä. Kaikki kasvaa vimmalla. Myös erilaiset tuholaiset saavat pontta. Pohjoisen luonnon hidaskasvuisuuteen tottunut on aina yhtä ällistynyt. Se työ mitä edellisen puolen vuoden aikana pihan kunnostukseen käytettiin, valuu nyt sadevesien mukana maahan. Vuosittain on aloitettava alusta. Muuten odottaa ankara pusikoituminen.

...kuin ulkona.

Muutostakin tapahtuu ja edistyksen kelkassa ollaan. Kompostointia käynnisteltiin muutama vuosi sitten. Yritys kaatui harrastuksen puutteeseen. Kukaan ei  kiinnostunut yhteisen kompostin ylläpidosta. Kunta ei hankkeesta luopunut, saimme näet nyt uudet ohjeet. Jokaisen talouden tulee tonttinsa sopivaan nurkkaan kaivaa ämpärin kokoinen kuoppa ja kuoppaan kannellinen ämpäri, josta pohja on poistettu. Aterian tähteet ämpäriin, jossa ne aikaa myöten maatuvat. Mitäköhän tuosta syntyy? Rottainvaasio? Vastarintaa ainakin. Meillä on aikomus etsiä kompostori, mutta sanovat sen olevan turhaa. Ei kuulema löydy.