Elon korjuuta

Kalalammikko

Elon korjuu on kiivaimmillaan. Vähänkin joutilas väki osallistuu. Muut arjen askareet saavat  odottaa.  Pellot ovat pieniä ja niistä saadaan juuri ja juuri vuoden tarpeet ruokapöytään. Kylän pellot sijaitsevat niin kaukana veden lähteistä, että vuosittain vain yksi sato on mahdollinen. Kaksikin onnistuisi, mutta veden pumppaaminen matkojen takaa pienille pelloille tulisi liian kalliiksi. Korjuu isoilla pelloilla on koneellistettu, mutta kylän pelloilla aherretaan edelleen sirpin kanssa. Kyykitään kyyryssä pelloilla ankarassa auringon paahteessa. Tiivis, kaiken peittävä pukeutuminen on ainoa keino suojautua porotukselta. Se tietää monia ylimääräisiä hikipisaroita. Ihmisten kasvoista paistaa työ raskaus. 

Ei se leipä täälläkään helpolla irtoa.

Riisi kuivuu pelloilla ja siellä se myös puidaan. Kuivatut ja puidut jyvät levitetään pressujen päälle jatkamaan kuivumista. Haravan näköisellä vekottimella riisiä käännellään tasaisen kuivumisen takaamiseksi. Kaksi kolme päivää ja riisi on valmis kuorittavaksi. Kun saman aikaisesti korjattu sato vaatii tiloja, ovat käytössä kaikki silmällä pidettävät aukiot. Valvontaa tarvitaan. Tuore riisi saa pitkäkyntiset liikkeelle. Ylimääräiseen verotukseen ei ole varaa. Sato halutaan pitää omassa pöydässä.  Uuden riisin saaminen ruokapöytään on juhlahetki.

Edistysaskeleita on otettu myös kalatalouden puolella. Aikaisempina vuosina lähes jokaisen huushollin takapihalla oli vedellä täytetty suuri kuoppa. Kalalammikko. Maallikon silmissä oli ihme, että mikään elollinen moisessa kuravedessä eläisi, mutta niin eleli. Jotkut kalalajit selviävät vähällä. Saatiin kalaa pöytään.  Riesaksi hyttyset ja kuivalla kaudella tyhjä monttu pihalle. Kunnan avustuksella rakennettiin betonista allas ja kaksikymmentäviisi perhettä muodosti keskenään hoitokunnan. Hoitokunta vastaa altaan kunnosta ja myy muille kyläläisille tuoretta kalaa. Ainakin alku on lähtenyt lupaavasti liikkeelle. Toivoa sopii, ettei hoito jää kylän vanhojen rouvien vastuulle, kuten usein näyttää käyvän. 

Riisin jyvät kuivumassa

Vuosi sitten kuolleen naapurin isännän muistotilaisuus pidettiin muutama aika sitten. Kuten aina yhteiset tilaisuudet niin hengelliset, kuin maallisetkin alkavat astioiden kilinällä. Joukko kyläläisiä oli jo aamutuimaan kirkon keittiörakennuksessa pilkkomassa kasviksia ja paloittelemassa lihaa. Yhdessä syöminen on vakiintunut tapa. Itse muistotilaisuus oli normaalin sunnuntaiaamun  jumalanpalveluksen yhteydessä. Muisteltiin vainajan elämää. Menojen jälkeen kokoonnuttiin pihalla olevan katoksen, salaan alle ja syötiin yksinkertainen lounas. En tiedä onko tässä yhteyttä buddhalaiseen tapakulttuuriin, jossa järjestetään tuhkaamisen jälkeisiä muistotilaisuuksia.  Halutaan varmistaa vainajan tyytyväisyys ja se, että sielu saa rauhan, eikä jää  levottomana vaeltamaan.

Kyläläisiä vieraili naapurilaaksossa, Lampangista etelään olevassa Thönissä. Ensin sairasteli yksi ja sitten toinen. Tauti eteni, kuten kulkutauti konsanaan ja päätyi lopulta meidän kuistille. Itse vein sen sisään. Viime lauantaina. Melkein voisi jopa todeta kellon ajan. Muutamassa tunnissa, molemmat, puoliso ja minä olimme kyykytetyt. Yö oli hirveä. Päätä särki, yskä repi keuhkoja, lihakset parkuivat ja nuppi tuntui (potkitulta) potkupallolta. Aikaisemmin olin  lukenut näistä oireista. Nyt tuli kokemusta. Miksei myös elämystä. 

Menkääpä kausi-influenssarokotukseen. 

Rahapuu kukkii. Matkalla temppelijuhlaan.