Maan mylläystä

Kylätie

Taloa suunniteltiin helppoudella mitä Suomessa tuskin voi kuvitella. Piirustusten tekotapakin oli erikoinen. Tässä Lampangin laaksossa on ollut tapana rakentaa uudetkin omakotitalot kahteen kerrokseen. Alhaalla keittiöt ym sellaiset ja ylhäällä makuuhuoneet ja oleskelutilat. Tämä vaihtoehto ei vaimolle kelvannut. Oli vuosia seurannut vaikeasti liikkuvan äitipuolensa kivuliaita yrityksiä nousta portaita. Ei halunnut samaa taakkaa vanhoille päivilleen.

Naapurin Baan kertoi olevansa parhaillaan tekemässä lattian hiontatöitä muutaman kilometrin päässä ja kertoi rakenteilla olevan yhteen tasoon suunnitellun talon. Mennään mukaan, kuvataan talo ja annetaan jonkun suunnittelijan  suunnitella valokuvien antaman mallin mukaan. Näin tehtiin ja  jostakin löytynyt suunnittelija teki talon piirustukset.  Haettiin asianomaiset luvat ja muutamassa ajassa rakennusoikeudet olivat selvät,  tontin tarkastukset tehty ja leimat papereissa.

Opin sen, että talon pohjaratkaisu syntyy neljä kertaa neljä metrin kokoisista moduleista. Näitä kuudentoista neliön kokoisia palikoita järjestämällä syntyy pohjaratkaisu ja väliseiniä siirtelemällä tilaratkaisu. Talon valmistuttua selvisi, ettei pohjaratkaisu ole merkittävä talon arvostuksen kannalta, vaan katto. Talon arvokkuuden ratkaisee siinä olevien katonharjojen määrä, valaisi kylässä asuva vanhempi rouva. Tähän oli uskominen.

Vanha talo purettiin. Sain tietää, että teak on ainoita puulajeja mihin tupajumit ja muut ötökät eivät iske hampaitaan. Sen tähden kaikki puusta rakennetut talot olivat teakiä. Se on niin arvokasta, että purettavien talojen kaikki puu otetaan talteen ja käytetään mahdollisesti uudestaan, tai hyödynnetään muulla tavoin. Ei ole harvinainen näky, että kylästä pois muuttanut ottaa puutavaran kainaloonsa ja jättää jälkeensä vain talon betoniset pilarit. Puun kalleus johtuu osittain menneiden vuosien päätöksistä. Kahdeksankymmentä luvulla valtiovalta aloitti rahapulassaan laajamittaisen teakpuun maastaviennin  ja puun hinta sai arvaamatonta kyytiä. Lampangin läänin suuret teakmetsät osittain tuhoutuivat ja  teak harvinaistui. Seurauksena on ollut tiukka sääntely ja talon rakentamisen aikoihin puhuttiin, että teakpuun kaataminen vaati viranomaisilta luvan. Ehkä sitä noudatettiin, ehkä ei.

Perinteellistä rakentamista

Vanhassa talossa oli luonnollisesti myös vanha pihapiiri. Se noudatti maan tai ainakin alueen tapaa. Etupiha oli varattu koristekasveille ja muulle silmänilolle. Kauniisti kukoistavia puita ja kukkivia pensaita. Kerrottiin, että edesmenneen kuningas Bhumipolin äiti olisi toisen maailmansodan aikana Sveitsissä asuessaan kiinnostunut puutarhanhoidosta ja tuonut tavan mukanaan Thaimaahan. Se myös näkyy köyhemmissäkin paikoissa, vaikka elanto olisi tiukilla silti istutukset kukoistavat.

Takapihalla oli ns. hyötykasvit. Nämä Prisman hyllyilta tutut. Banaanit, mangot, pomelot, makeat bambut, papaijat, limet, passion hedelmät jne. Listaa voisi jatkaa. Mielenkiintoisin ja itselle vierain oli nun-puu eli kapokkipuu. Outo kasvi jonka siemenpesästä paikalliset keräävät tyynyn täytettä. Hienon hienoa ja kevyttä siemenhahtuvaa. Tonttia raivatessa osa puustosta säilyi ja osa ei.

Lisää maata

Ennen kuin yksikään vasaran isku oli kajahtanut alkoi maansiirto. Näillä seuduilla ensimmäinen toimenpide on nostaa tonttia ympäristöään korkeammaksi.  Meidänkin tontille kuljetettiin 80 kuorma-autollista oranssin väristä soraa, josta saimme puolimetriä lisää korkeutta. Isotkin rakennuskohteen alkavat maansiirrolla. Maapintaa korotetaan, jotta vältytään sadekauden aiheuttamilta ongelmilta ja suoranaisilta pikku tulvilta. Isommissa hankkeissa hyväkin riisipelto saa reilun korotuksen. 

Ennen soranajoa pihan puut ja pensaat tietysti poistettiin. Niin myös edellisen asukkaan kotitarvebanaanit. Banaanien varret katkottiin maata myöten ja päälle ajettiin mainittu puolen metrin kerros soraa. Sora tampattiin ja jyrättiin tiiviksi kerrokseksi olettaen kaiken alle jäävän kasvuston tyytyvän osaansa. Mutta ei, aliarvioimme banaanin kasvuvoiman. Tämä muutaman metrin korkeuteen kasvava, ruohoksi nimettu kasvi, puski esiin puolen metrin syvyydestä pari viikkoa jyräämisen jälkeen. Se alkoi ottaa takaisin omaa paikkaansa. Se kasvun voima hämmästytti ja hämmästyttää yhä.

Takapiha, hedelmätarhaksi aiottu tontin osa jätettiin tietoisesti korottamatta. Myöhemmin sitä kaduttiin. Muurin ympäröimänä vesi ei päässyt tontilta pakenemaan edes naapurin pelloille, vaan sadekausina se oli kuin kahluuallas.  Kolmekymmentä senttiä syvä vesimassa tappoi kaiken istutetun taimikon. Oli annettava luonnolle periksi, kaadettava aitamuuri ja nostettava tämäkin osa tonttia.

Se minkä me voitimme, sen naapuri menetti. Tontille satanut vesi valuu nyt naapureiden pihoille. Vanhemmat talot, joissa korotusta  ei ole tehty ovat saaneet harmikseen kaiken veden. Onneksi se ei kuitenkaan ole naapurisopua haitannut.

 

Tontin osto

 

Kaksi vuotta on kulunut edellisestä käynnistä Lampangissa  ja  sen kupeessa kukoistavasta Ban Prasopsukista eli Onnelliseksi Tulevien Ihmisten kylästä. Yhteyttä on pidetty ja kuulumisia vaihdettu.  Nyt asioiden alkuun kahdenkymmenen vuoden taa.

Ennen eläkkeelle jäämistä oli asiat kotona puhuttu selväksi. Tehdään talo Thaimaahan ja vietetään osa ajasta siellä. Kun kerran mahdollisuus tuli, niin oli otettava askel, vaikka itselle olisi Keski Eurooppa hyvin riittänyt. En tuntenut Thaimaata, enkä edes ollut liiemmälti kiinnostunut.

Vuotta ennen eläköitymistä lomamatkalla Lampangissa katseltiin tontteja. Katselmus rajoittui pieneen Ban Prasopsukin kylään. Siihen oli selkeä syy. Maan tapa päti meilläkin. Nainen tuo puolison kotikyläänsä lähelle omia vanhempiaan. Jos mahdollista koti rakennetaan samalle tontille tai välittömään läheisyyteen. Tapa on vanha ja perinteen taustalla on naisille sälytetty hoitovelvollisuus. Tyttäret huolehtivat ikääntyvistä vanhemmistaan ja asioiden hoito sujuu, kun asutaan lähekkäin. Toinen seikka on sukulaisten tuoma turvallisuus. Omalta perheeltä tai sukulaisilta saa tarvittavan avun päivittäisissä pulmissa. Että joku katsoisi talon päälle, kun ollaan pois maasta. Silläkin oli merkityksensä. Eikä vieraiden kanssa sovittuun voi aina luottaa.

Kylässä on noin viitisenkymmentä asuintaloa. Pääasiassa perinteelliseen tapaan pilareiden päälle rakennettuja puisia rakennuksia. Pari kerrosta. Ylhäällä jyrkkien portaiden päässä asuintilat, alhaalla keittiö ja tilaa päivittäisille askareille.          Pilarirakentamista suosittiin, koska tapa ehkäisi äkillisten rankkasateiden tuomat  ongelmat. Myös karjaa saatettiin yöksi tuoda omalle pihalle asuinrakennuksen alle suojaan varkailta.

Kylässä oli tarjolla parikin tonttia rakennuksineen. Epäilemättä tontin koko vaikutti ratkaisuun ja ostimme pankin kauppaaman kiinteistön. Tontti oli kirveen muotoinen, jossa asuintila mahtuisi teräosaan ja varsi olisi takapiha tai pröystäillessä hedelmätarha.

Paperit allekirjoitettiin pankin kanssa nuorehkon naisen ollessa läsnä. Olin sivustakatsoja, sillä laki kieltää kiinteistön omistamisen ulkomaalaisilta. Myöhemmin selvisi taloon liittyvä tragedia. Talon oli omistanut reilusti yli kaikenlaiset eläkeiät ylittänyt mummo, joka oli taannut huumeriippuvaisen tyttärentyttärensä lainat. Vakuutena oli tämä talo ja tontti, mitä mummo oli asunut mainitun naisen alle kouluikäisen pojan kanssa. Tyttärentytär oli jättänyt lainat hoitamatta ja pankki ottanut kiinteistön haltuunsa ja laittanut myyntiin. Mummo oli murtunut ja huolissaan niin omasta kuin pojan kohtalosta. Äidistä ei olisi holhoojaksi. Hädissään hän surkutteli omaa ja pojan tilaa. Lopulta hän ehdotti, että ottaisimme pojan kasvatiksi. Ehdotus tuli yllättäen ja oli vakavalla mielellä esitetty. Pelkkä ajatus säpsähdytti monesta syystä. Vanhuksen epätoivo oli ilmeinen, eikä hänellä liiemmälti ollut vaihtoehtoja. Torjuimme ystävällisesti ehdotuksen ja keskustelut jäivät siihen. 

... ja tähän puutarha

Lapsen antaminen kasvatiksi ei tietenkään olisi ollut läpihuutojuttu.

Vanhus eli  tavallaan menneisyydessä. Entisaikaan, kun perheet olivat suuria, lapsiluku saattoi ylittää perheen toimeentulon rajat. Tuolloin lasten antaminen kasvattilapsiksi oli varsin yleistä. Kysymys oli lapsiperheen elämisen edellytyksistä ja siitä että näillä keinoin lapsettomat pariskunnat saivat itsellensä vanhuuspäivien turvaa. Varsinkin jos oli ottanut huoltovastuuta kantavia tyttöjä. Molemmat hyötyivät  ja kun tämä tapahtui saman kylän asukkaiden kesken niin ongelmat eivät ehkä olleet niin kovin suuria.

Mieltä se jäi kaivelemaan. Heistä ei sen koommin mitään kuulunut, paitsi että vanhuksen omiin vaikeuksiinsa sotkenut lapsenlapsi kuoli aidsiin vuotta myöhemmin. Saiko vanhus turvaa ja poika huoltajat? Siitä ei tullut meille saakka tietoa. Asia jäi kaivelemaan.

Aids oli tuolloin 2000-luvulle tultaessa vakava asia, eikä juuri hallinnassa. Kivenheiton päässä asui kolmihenkinen perhe. Äiti ja kaksi aikuista lasta. Äiti menehtyi aidsiin. Lapset järjestivät kylän kupeeseen muistotilaisuuden. Pieni lava, lavalla orkesteri ja mahdollisuus tanssiin. Väkeä tuli paikalle ja väen myötä kaikenlaista kauppiasta. Tarjolla oli hiilloksella kypsytettyä kalaa, jäätelöä ja muuta purtavaa. Lisäksi erilaisen  rihkaman tarjontaa. Kaikkea sitä mitä  pikku kylien iltatorit tarjoavat. Luterilaiseen äänettömään suruun tottuneelle muistotilaisuuden menot olivat uusi kokemus. En aikoihin ymmärtänyt tätä hautajaisiin liittyvää ilonpitoa. 

Vielä enemmän hämmensi hiukan myöhemmin sattunut kunnia-arvoisaksi mainitun, temppelissä asuneen munkin kuolema. Hänen muistokseen oli tuotu temppelin viereen peräti kokonainen pieni tivoli ja tanssilava. Myöhemmin ymmärsin, että vielä muistotilaisuudessa katsotaan vainajan sielun olevan mukana juhlissa. Vietetään kuolleen kanssa viimeisiä yhteisiä hetkiä ja halutaan hänen viihtyvän. Hautajaisista olen kirjoittanut enemmän kun kerroin  hautajaisista pienessä kylässä.

Aids lienee nyt paremmin hallinnassa, eikä siitä enää puhuta. Se ei tietenkään lohduta menehtyneen äidin lapsia, sillä heidän kerrottiin kuolleen samaan tautiin kuin äitinsä. Kotitalo on ollut tyhjänä ja myynnissä jo parikymmentä vuotta. Aika ajoin sen pihasta raivataan kasvustoa ja taloa on kunnostettu, mutta se ei kelpaa. Ihmiset taitavat pelätä. 

Kissat

Kissa on on thaikielellä ”meau”. Ei aivan suomalainen miau, mutta melkein. Naapurissa oli kissa jonka nimi oli yksinkertaisesti Meau. Ehkä se tunnisti nimensä. Jos sen lähelle meni ja sanoi ystävällisesti meau niin se vastasi täsmällisesti meau. Se jatkoi sitä aina niin kauan kuin kanssakeskustelija jaksoi sitä toistaa. Aivan aito paikallisasukas (meau sajaam) ilman lajityypillisiä väriominaisuuksia. Meaun kohtalo oli karu. Koiravaltaisessa kylässä kissan elinehto on kirjaimellisesti ollut varovaisuus ja nopeat reaktiot. Kerran sen tarkkaavaisuus petti ja  Meau löysi itsensä naapurin koiran hampaista. Sen tarinan loppu oli surullinen.

Kyläläisiltä kissat eivät saa mitään erityiskohtelua. Kissa on pihaeläin ja sen paikka on ulkona. Niin piintyneitä ulkoilmaotuksia, että tuskin ne edes sisään ymmärtäisivät pyrkiä. Varjoissa hiipivinä, puolittain villiintyneinä ne varovat kaikkea liikkuvaa. Joku kyläläinen saattaa pitää jotakin kissaa omanaan, mutta yleensä se merkitsee vain ruokakupin pitämistä portin nurkassa. Ei ajatustakaan sellaisesta hemmottelusta, mitä meillä harrastetaan.

Lähes jokaisessa talossa on koira ja siksi kissojen elintila on kaponen. Koirat juoksevat vapaina ja  siksi pitkää varhaisnuoruuttaan elävät kissanpennut ovat koirien kanssa vaikeuksissa. Niiden kyvyt selvitä elämän alkutaipaleesta ilman turvallista ympäristöä ovat mitättömät.  Reviirit ovat ahtaat, mutta yleensä emokissat löytävät poikueelle turvapaikan. Mutta kun pentu varttuu ja hakeutuu ilman emoa tutkimusmatkoilleen on vaara ilmeinen.

Koronan vuoksi kaksi vuotta autiona seisovasta kotipihastamme on tullut kissoille erityinen turvapaikka. Tonttia ympäröi korkeahko muuri, lukitut portit, porteissa kissalle sopivia kulkuaukkoja. Naapurin Dodo-koira, nurkkakunnan järjestyksen pitäjä ja kissojen vihollinen on kuollut. Muut koirat eivät Dodon tavoin kykene aitaa ylittämään. Hyvä on kissan kulkea. Paikka on vainotuille täydellinen. Ne tuntuvat tietävän sen ja käyvät kuin ilkkuen esittäytymässä aidan takana ohi kulkeville koirille. Lisäetuna pihalla on pressun peitossa oleva auto, jonka alla kissaäiti synnyttää ja siellä hoitaa ensi viikot poikuettaan. Kahteen vuoteen auto ei ole liikkunut, joten siellä pennut voivat turvassa harjoitella ensimmäisiä askeleitaan. Ei huolta, ei murhetta. Tontista on tullut neuvottelematta kissojen valtakunta.

Oli meillä pelotteena oma koira. Tonttivahdiksi hankittu Mitsook (Onnekas). Lempeästä Mitsookista ei ollut tonttivahdiksi, eikä kissojen karkottajaksi.  Nuorena se koki naapurin pihalla tepastelevat kanat ongelmaksi, joten niitä se tavoitteli innolla ja joskus tuloksekkaasti. Noina aikoina naapureilta katosi usein kanoja, joita sitten korvasimme rahalla. Onneksi kukkotappeluita harrastavan naapurin hintavat kukot saivat olla rauhassa. Ehkä Mitsookissa oli ihmismäinen piirre. Se ymmärsi valita vainon kohteeksi itseänsä heikommat ja tyytyi kanoihin.  Vanhempana se ei erityistä urheutta osoittanut. Mitsookin lempeä nöyryys meni niin pitkälle, että viimeisinä vuosinaan se antoi kissoille tilaa jopa omalla ruokakupillaan. 

Kissojen valtakunnassa hyvinvointi otti aimo askelen, kun naapurissa asuva vanha ystävällinen rouva tunsi vastuuta luontokappaleista ja ryhtyi ruokkimaan niitä. Ruokakuppi täyttyy säännöllisesti aamuisin. Ei enää vaikeita ruuan hankinta matkoja, ei huolta pentujen aterioista. Kissat saivat kissanpäivät. Hyvin voiva, helposta ja turvallisesta elämästä nauttiva lauma kasvoi ja kasvoi. Samoin kasvoi niiden jälkeensä jättämä haiseva jätös. Asian tuntevat myös tietävät kuinka voimakkaasti se haisee. Hajusta tuli mieliharmi.  Harmitus hiukan helpotti, kun ruokinta siirrettiin vanhan rouvan pihalle kujan toiselle puolen. Hajuhaitta levisi laajemmalle alueelle ja samalla laimeni. Väkevästi lemuava haitta ei kokonaan poistunut, eikä poistukaan ennen kuin suureksi kasvanut kissaväestö löytää itselleen uuden kodin. Konstit ovat avoimet. Lienee pakkotoimet edessä.

Songkran - kun vuosi vaihtuu

Postaus on julkaistu 18.4.2018, kunnes sössin ja se katosi.

On monta tapaa laskea aikaa ja aina ajanlaskun alkupiste sijoittuu johonkin. Thaimaassa vanha järjestelmä perustui kuun kiertoon ja kansalliset juhlapäivät sijoittuivat Buddhan elämän vaiheisiin. Aurinkovuoteen siirryttiin 1880-luvulla ja vuodesta 1951 lähtien siirryttiin seuraamaan länsimaissa noudatettua ajanlaskua. Liike-elämä ja hallinto elävät tässä ajassa. Kansallisen kalenterivuosi kuitenkin lasketaan Buddhan elämänvaiheista ja nyt vuonna 2021 eletään vuotta 2564. Vuosi alkoi länsimaisen kalenterin mukaisesti 1. tammikuuta, vaikka uuden vuoden juhlinta oli täydessä vauhdissa 13-15. huhtikuuta. Nykyaikaisesta elämänmenosta huolimatta vanhaan kuunkiertoon perustuvan elämisen mallin heijastumia näkyy vieläkin. Menestystä haetaan etsimällä sopiva ajankohta kuun kierrosta. Sieltä löytyy opastusta elämän eri vaiheisiin ja vaikkapa suotuisat istutuspäivät puutarhan kasveille. 

Pirun torjujat

Vaikka kyseessä on buddhalainen traditio, niin näkyy se myös kristityssä Ban Prasopsukin kylässä. Kylän vanhempia kokoontuu kirkon pihalla olevan katoksen, ”salaan” alle asetetuille penkeille. Nuoriso, siis vanhusten aikuisikäiset lapset ja lastenlapset, tulevat osoittamaan kiitollisuuttaan heidät kasvattaneelle sukupolvelle. Mukana on vesilasissa, tai kupissa tilkka hajustettua somploi-vettä, jolla symbolisesti pestään vanhusten kädet.  Kiittäminen tapahtuu kunnioittavasti vanhusten edessä polvillaan ollen. Vanhukset puolestaan pirskottelevat vettä kiittäjien hiuksille toivoen heille onnea tulevalle vuodelle. Kyseessä ei kuitenkaan ole vain suvun sisäinen tapahtuma. Vanhuksille tuntemattomat vieraat saattavat saapua pitkienkin matkojen takaa tervehtimään kylän arvossa pidettyjä vanhuksia. Arvellaan ehkä arvostetun vanhuksen olevan varmempi tae kulman takana odottavalle onnelle.

Songkranin viettoon liittyy julkisuudessakin esitelty vesisota, jossa aikuiset ihmiset kulkevat vesiastiat kainalossa kastellen kaikea mikä liikkuu. Alkunsa tämä meno lienee saanut siitä, että buddhalaisessa kulttuurissa veden pirskottelulla toivotaan lähimmäiselle kaikkea maallista onnea. Tapana on myös maalata talkilla valkoinen pilkku lähimmäisen otsaan samoissa tarkoituksissa. Nyt kun homma on osittain lähtenyt lapasesta, niin erilaiset vettä sylkevät aseet, ruiskut ja ämpärit ovat käytössä ja pilkun maalaamisen sijaan talkkia hierotaan kahdella kädellä kanssakulkijan päähän. Eikä mieltänsä sovi pahoittaa. On sopeuduttava pukeutumalla olosuhteisiin sopivalla tavalla ja mieluusti omalla vesitykillä.  Turistikeskusten kadut täyttyvät lapsenmielisistä, jotka matkaavat jopa joka puolelta maailmaa näihin juhliin. 

Kolme päivää kestävillä  riehakkailla juhlilla on masentava puolensa. Muutama vuosi sitten näiden päivien aikana menehtyi yli kuusisataa ihmistä erilaisissa onnettomuuksissa.

Kyllä kylästäkin juhliin osallistutaan. Pickupin lavalle saavillinen vettä, lapset lavalle, kauhat mukaan ja kaupungille. Lavalta vettä jalkakäytävillä liikkuvien niskaan. Jalkakäytäville asettautuneet vastaavat omilla keinoillaan. Kuka valmiiksi asennetuilla ruiskuilla ja kuka milläkin. Varmaa on, ettei kukaan selviä kastumatta. 

Tammikuun ensimmäinen

Tammikuun 1. päivänä voi myös juhlia uuden vuoden alkua. Tietysti tämä on meille tuttu ja perustuu länsimaiseen kalenteriin. Pienessä kylässä juhlinta on melko vaatimatonta, rakettien paukuttelua ja nuorison ilonpitoa.  Tammikuun ensimmäiseen ei tietääkseni liity mitään erityistä täkäläistä perinnettä.

Neljännesvuosisata sitten uudenvuoden aatto kaupungilla oli hiljainen.. Oli vain lähes autio kaupunki. Keskeisin mielenkiintoni kohde oli kuu. Sen paikka keskellä taivaan lakea kummastutti.  Oli kuin taivaallinen katulyhty. Nyt on kaikki toisin. Edistys, tai ainakin muutos on saapunut kaupungin keskustaan. On kirjavia valoja, väen paljoutta ja katumyymälää jos jonkinlaista.

Kiinalainen uusi vuosi alkaa melko pian helmikuussa. Kiinalainen kalenteri on lunaarinen, kuun kiertoa seuraava. Uuden vuoden juhliminen alkaa näin ollen vuosittain eri aikoina. Kuten tiedetään kiinalaiseen kalenteriin sisältyy 12 vuoden periodit eläinten mukaan nimettyine vuosineen. Yli toistakymmentä prosenttia Thaimaan väestöstä omaa kiinalaiset juuret ja tämän  miljoonapäisen joukon juhlista on kysymys. Heidän osuutensa elinkeinoelämässä on melko suuri. Sitä saattaa selittää se, että maahan muuttanut kiinalainen ei  aikoinaan saanut omistaa maata, eikä hänellä ollut oikeutta kaikkiin ammatteihin. Elinkeinoksi jäi kauppa ja liiketoiminta. Tulee mieleen juutalaisten kohtelu Euroopassa. 

Kiinalainen uusi vuosi näkyy ja ennen kaikkea kuuluu ankarana rummun päristyksenä ja symbaalien paukkeena, kun puna-keltaisiin asuihin pukeutuneet nuoret kiertävät kaupunkia lohikäärmekulkueina. Korvia huumaavan melun saattelemat kulkueet ryntäilevät myymälästä toiseen tarkoituksenaan paholaisten ja muiden elämän arkea hankaloittavien henkiolentojen karkotus. Korvauksena pirun torjunnasta kauppias antaa pienen rahalahjan.

Varmistaakseen toimiensa onnistumisen poistuva joukko räjäyttää vielä kauppiaan myymälänsä eteen asettamat paukkupommit. Rätisevä meteli on hirmuinen. Paksu sininen savu ja rakettien punaiset suojuspaperit jäävät todistamaan korvia huumaavasta vierailusta.

Koiran kuolema.

Lapsuuden leikit.

Kuultiin, että naapurin Dodo on kuollut. Ei mainittavaa syytä, ehkä vanhuuttaan. Eloton ruumis löytyi kotipihan aidan vierestä. Takana kymmenen elettyä vuotta. Nuoruuttaan se vietti osin kotonaan naapurissa  ja osin meidän pihalla telmien samanikäisen Mitsookin kanssa. Yhdessä ne harjoittelivat koirille tarpeellisia taitoja, ohikulkijoiden haukkumista, lajitovereille murisemista ja muiden koirien kanssa räyhäämistä. Käärmeistä se ei kuitenkaan omistajan toiveista huolimatta kiinnostunut. Niiden jahtaamisen se jätti muiden huoleksi. 

Leikit alkoivat jäädä, kun sen fyysinen ylivoima oli riittävän selvä.  Kooltaan vaatimattomampi Mitsook ymmärsi asemansa. Pihan herruus oli Dodon. Ei se pihaa reviirikseen halunnut, ainoastaan oikeuden Mitsookin ruokakuppiin. Valittamatta Mitsook asian hyväksyi. Pienenkin lauman johtajalla on näet ensioikeus. Vasta kun asiaan puututtiin tyytyi Dodo rauhassa odottelemaan vuoroaan. Yleensä odotus palkittiin, sillä Mitsookin nälkä katosi, kun Dodo käänsi tarkkaavaisen katseensa ruokakuppiin. 

Vahtina naapurin portilla.

Dodolla oli aina nälkä. Sillä oli kulkumiehen luonne ja tarpeet. Kotipihan vahdiksi siitä ei ollut, vaan avara maailma ja naapurikylät houkuttivat. Menohalut veivät sen viikkokausiksi tietymättömille teille, josta se kylkiluut törröttäen palasi kotiinsa. Sen menovietti oli koitua myös sen kohtaloksi. Se ei tiennyt, että hyvien ihmisten joukossa on myös pahoja. Eikä sitäkään, että jokaiseen suupalaan ei voi tarttua. 

Samasta pentueesta sillä oli veli ja yhdessä ne kiertelivät lähiseutuja. Kunnes joku koiriin hermostunut syötti aterian, jossa oli roima annos myrkkyä. Dodo jaksoi kotiin, johon se sitten uuvahti. Velimies ei jaksanut, vaan löytyi muutamia päiviä myöhemmin kylän reunalta riisipellon pientareelle menehtyneenä. Kummemman lääkkeen puutteessa kuolemankielissä olevalle Dodoparalle syötettiin raaka kananmuna toisensa jälkeen. Ensin tyhjennettiin naapurin jääkaappi ja sitten loppuivat munat meidänkin jääkaapista. Kolmattakymmentä munaa ensiapuna. En kuuna päivänä ole niin surkeaa ja sydäntäsärkevää näkyä nähnyt, kuin eritteissään makaava Dodo tuona iltapäivänä naapurin pihan betonisella laatalla. 

Dodo nousi jaloilleen, mutta muuttuneena. Ennen riehakkaasta elämäniloisesta ekstrovertistä tuli arka ja vieraita välttelevä. Se ei luottanut enää juuri muihin kuin isäntäänsä. Jos sitä kutsui, niin empimisen jälkeen se alta kulmiensa tarkkaillen lähestyi. Epäluulosta oli tullut sille toinen luonto. Seuraan se kuitenkin hakeutui, mutta lähempi tuttavuus oli vaikeaa. Se salli silityksen ja rapsutuksen, mutta ei se mielihyväänsä näyttänyt. Enää sen häntä ei heilunut.

Työt on tehty.

Hitaasti se palasi arjen rutiineihin. Vuotuiset kyläkierrokset palasivat. Muiden koirien seurasta se ei piitannut, vaan yksin se juoksunsa juoksi. Pihastamme muodostui sille kakkoskoti. Ei siihen muut syyt vaikuttaneet kuin ruoka.  Kun ruokakuppi helähti, niin kohta parimetriä korkean aidan takana tömähti. Se halusi osansa. Kuin palkkioksi  ruuasta se majoittui kuistillemme haukkuakseen mahdolliset vieraat ja muut ohikulkijat. Valojen sammuttua se katsoi vastapalvelun tehdyksi ja ja palaili kotipihalle. Nyt sen haukut on haukuttu. Haikeaahan tämä.

Lounas Lampangissa.

Syyskuun säät ovat mitä ovat. Sadekausi jatkuu, päivittäiset sadekuurot tuovat yli kolmenkymmen asteen lämpöihin oman lisänsä, kosteuden. Olo on tukala ja ilmastoidut tilat arvossaan. Vesi huilii riisipelloilla ja kuumuus on hiostava. Sateet päättyvät marraskuussa, pellot kuivuvat ja riisi leikataan ja puidaan joulukuussa. Tuolloin säät ovat viilenneet ja kosteus kadonnut. Kuumuuden tukaluus kaikkoaa.

Puolen vuoden poissa olo ja sateet ovat saaneet luonnon villiintymään. Pihatöitä riittäisi, jos olisi tekijäksi. On ulkoistettava. Korvausta vastaa naapuriapua löytyy. Molemmat hyödymme. Itse vältyn puihin kiipeilyiltä ja naapuri saa kipeästi tarvitsemaansa tuloa.

Keittiön lämpömittari on  33 asteessa, eikä ruuan teko kuuman lieden edessä innosta. On siirrytty vapaaehtoiseen ulkoruokintaan, sillä vaihtoehtoja Lampangin kaupungissa riittää. Kerron muutamista.

Foodpark. Tuolla nimellä muutamat ravintolaryppäät toimivat. Erityisen suosittuja ne ovat kuumina päivinä, jolloin väki hakeutuu ilmastoituihin sisätiloihin ja kauppakeskukset pursuavat asiakkaita. Puistoista ei toki ole  kyse. Foodparkiksi kutsuvat itseään kauppakeskusten yhteyteen perustetut ravintolapalvelut. Ne ovat osa täkäläistä kauppakeskuskulttuuria. Puistot toimivat summittain samalla konseptilla keskuksesta riippumatta. 

Ostosten tekeminen niissä on yksinkertaista. Etualalla on kassa, josta ostetaan lipukkeita, tai arvokortti. Ja kortilla liikkeelle. Tilan seinustoilla on rinta rinnan pieniä, muutaman neliön kokoisia  myyntipisteitä. Ruokapisteet muodostavat pitkän rivistön, joissa tarjolla vain muutamaa tuotetta. Tarjonta on toisistaan poikkeavaa ja monipuolista. Tyyliin jokaiselle jotakin. Ruokapisteissä on tarpeisto ruuan valmistuksen ja ateria viimeistellään ostajan silmien alla enemmän tai vähemmän mieltymyksen mukaiseksi. Tiskin yläpuolella olevat suuret kuvat helpottavat kieltä taitamatonta. Valinnan jälkeen myyjä höylää kortin ja lasku on maksettu.  Jäljelle jäävän summan saa kassasta pois lähtiessään. Helppo ja taloudellinen tapa saada vatsansa täyteen. Kolmella eurolla kaksi henkilöä pärjää hyvin. Suosittelen myös satunnaisille matkailijoille. Pitkä miinus on armoton hälinä luterilaiseen ruokapöytähiljaisuuteen tottuneelle.

Nuudelikeitto lisukkeineen on erityinen lounassuosikki. Ravintoloita löytyy laidasta laitaan. Näillä tienoilla ei erityistä aamiaiskulttuuria ole. Aamiainen on usein edellisen illallisen lämmitystä. Vaihtoehtona on pikainen käynti nuudeliravintolassa, jotka avataan jo aamukuudelta ja sulkeutuvat iltapäivän tunteina kahdelta. Aamiaiskeiton ehtii hyvin syödä ennen työhön menoa. Paikkoja löytyy. Liioittelematta voi sanoa, että yksi per kortteli.

Ruokatunti pidetään puolenpäivän kieppeillä, mikä tietää rynnistystä ravintoloihin. Yhtä nopeasti ne myöhemmin hiljenevät. Kilpailu asiakkaista on kovaa ja se pitää hinnat matalalla. Koitiau, kuten erästä peruskeittoa kutsutaan, sisältää liemen lisäksi, nuudelin, lihapullia ja sian-, tai naudanlihaviipaleita sekä salaattia. Annoksensa saa 40-50 bahtilla. Euroissa vähän toista. Keskinäinen kilpailu asiakkaista on johtanut siihen, että lounaskeitoista on lukemattomia versioita, joilla pyritään erottumaan kilpailijoista. Erilaisia makuja löytyy ja jokainen valitsee omansa.

Pöydät ovat usein numeroituja ja pöydällä nippu lipukkeita. Toiveet ruuasta merkitään lipukkeeseen. Millaista nuudelin tulee olla, ohutta vai paksumpaa. Millaista lihaa, porsasta vai nautaa. Henkilökunnalle annetuista lipukkeista syntyy myös järjestys, jonka mukaan ruoka tuodaan pöytään.  Kaikki tietysti thaikielellä. Turismi ei ole tuonut englantia kakkoskieleksi Lampangiin. Nuudeliravintoloiden arki on visusti thaimaalainen. Vaikka kieltä ei osaisikaan niin syömättä ei jää. Eleet ja osoittelu riittävät.

Toki kaikki lounaspaikat eivät ole nuudelin myyjiä. Omat käyttäjänsä on myös pienissä muutaman paikan kivijalkaravintoloissa, joissa vuosikausia päivästä toiseen tehdään ruokaa samalla reseptillä. Niillä on uskolliset asiakkaansa, jotka ostavat lounaan itselleen ja kiikuttavat muovipusseissa lounaan työpaikalla odottaville kavereilleen. 

Katugrillit ja -keittiöt on mainittava. Usein perinteellistä paikallista arkiruokaa. Turisti saattaa pysähtyä hetkeksi ja miettiä ravintolan mahdollisesti riittämätöntä hygieniaa. Jatkaa todennäköisesti matkaansa. Kuinka vain, mutta huoli on melko turha. Kaduilla toimivat keittiöt ovat toimissaan vakiintuneita ja asemansa lunastaneet. Vain puitteet vaihtelevat. Keittoja ja grilliruokaa on monenmoista. Banaanin lehden sisällä grillissä kypsennettyä kalaa, lihaa, kasviksia. Voi hämmästellä kuinka luonnossa villinä kasvavia kasveja ja jopa kukkivia puita osataan käyttää osana ruuan valmistusta. Jos paikalliset jotakin suosivat, käy se suosituksesta..

Lievästi vanhentunutta.

Thaimaassa käytiin vaalit. Katko oli pitkä, mutta jatkettiin siitä mihin  vajaa kymmenen vuotta sitten jäätiin. Vaaliautot kiersivät kaupunkia ympäröiviä kyliä.  Milloin yksin, milloin pitkissä jonoissa. Yleensä pick-up , jonka lavalle oli pystytetty iso mainos. Jatkuvaa puhetta tuli nauhalta, eikä sitä katkaissut kuin musiikkiesitys. Äänen volyymi painotti asioiden tärkeyttä ja ehdokkaan merkittävyyttä. Isot mainostaulut reunustivat kyläteitä ja joidenkin innokkaiden aitoja. 

Vaaliohjelmat ja vaalityössä käytettävät iskulauseet jäivät vieraiksi. Kielitaito ei ulottunut kuin yhteen mainoslauseeseen. Siinä ehdokas tiivisti muutamaan sanaan koko olemassaolonsa ja ohjelmansa. ”Olen hyvä ihminen.” En tiedä vakuuttuivatko äänestäjät? Uskoisin, että slogan olisi ollut vapaasti käytettävissä myös Suomen vaaleissa.

Vaalipäivän puitteet noudattivat Suomessakin tuttua järjestystä. Äänestysalueiden jaosta on vaikea sanoa, mutta kotoinen ampöö Ban Kluai Phä, Banaanimetsän kylä, muodosti yhden alueen. Vakavat kyläläiset istuivat vaalilautakunnassa äänestysluetteloiden takana ja kruksasivat äänioikeutensa käyttäneet. Äänestys suoritettiin kylän suurimman temppelin piharakennuksessa, salaassa. Virkavalta seurasi totisena tapahtumaa. 

Vuoden kaksituhatta jälkeen pidetyissä vaaleissa Taksin Sinawatra nousi valtaan. Taksin on vanhan thaisilkillä vaurastuneen suvun ponteva vesa Chiang Main kaupungista. Sankari moninkertaisti omaisuutensa tietotekniikan läpimurron yhteydessä. Hänelle tarjoutui tilaisuus tietokoneistaa täkäläistä armeijaa. Tulostahan siitä syntyi ja liikemiehelle itselleen sievät tuotot. Rahaa oli ja vaaleissa sitä käytettiin. Ban Prasopsukissa se näkyi siten, että naapurustossa asuva rouvashenkilö kutsui kylän naisia vaalien merkeissä kotiinsa. Rouvan viesti oli yksinkertainen ja selvä. Kaikki, jotka lupaavat äänestää Taksinin puolueen ehdokasta saavat 200 baattia käteistä rahaa. Kaikki lupasivat ja ottivat rahat. Summa oli reilu, vastaten tuolloin työmiehen yli puolen päivän palkkaa. Ei liiemmin kyselty mistä rahat. Toki tiedettiin, ettei ainakaan naapurin rouvan omasta kukkarosta. Jotkut ehkä toteuttivat lupauksensa, jotkut eivät.

Muutamaa päivää myöhemmin olimme viikkohieronnassa ja asia tuli naureskeltua esiin.  Kaupungin toisella puolella asuvat hierojat kertoivat saaneensa myös korvauksen äänestyslupauksesta. Hilpeää kummastusta herätti, että summa oli puolta pienempi. Yhteinen johtopäätös oli, että joku pitkäkyntinen oli päässyt väliin ja höylännyt itselleen puolet rahoista. Taksinin taru on tällä hetkellä lopussa miehen itsensä ollessa maanpaossa.

Raha liikkui aikoinaan myös punaisten ja keltaisten mielenosoituksissa. Sattui seuraavaa. Kaupungilta tullessamme pysähdyimme liikennevaloihin. Pitkä letka pick-up lava-autoja  pyyhälsi ohitse, lavat täynnä ihmisiä. Puikahdimme joukkoon. Huomiota herätti autojen juhlava liputus ja lavalla istuvien hilpeä mieli. Jotkut latkivat keittoa suuhunsa. Hauskaa oli kuin koululaisten kevätretkellä. Ymmärsin, että seurasimme  mielenosoitusta. Kun tunnelma ei kovin vakavalta vaikuttanut niin tulin siitä huomauttaneeksi.  Lähimmäisen kommentti oli puhuva. ”Saavat tuosta palkkaa”. Satunnaisista töistä elantonsa hankkivia on paljon, joten pienikin keikka kelpaa.

Luonto kuivuu sateiden jäätyä jo menneen vuoden puolelle. Palojen riski kasvaa ja avotulen teko on kielletty. Kielto tuli huolestuneesta provinssin hallinnosta, jossa todettiin uhka huonontuneesta ilman laadusta ja metsäpalojen vaarasta. Savusumu oli jäänyt makaamaan laaksokunnan päälle ja pysyi visusti paikoillaan. Kieltoa uhmaavia odotti ankarat rangaistukset. Sakkoa 20 000 - 150 000 baatia (600 - 4 000 euroa) ja pahemmissa tapauksissa vankilaa 2 vuodesta 15 vuoteen.

Pieni episodi rautakaupasta. Olimme hoitamassa ilmastointiin liittyvää pulmaa, kun tiskin takana istuva nuorehko mies halusi tietää mistä olen kotoisin. No, Suomesta. Kysyjä katsoi hetken ja totesi odottamatta, että siellähän on erinomainen koululaitos. Hämmästyin. Tavallisemmin kysyjien päässä alkaa tulokseton haku. Sana Finlään ei kerro juuri mitään täkäläiselle kysyjälle. Suomi on tuntematon tapaus. Mutta tämä nuorukainen tiesi jotakin olennaista. Hyväkin kello kauas kuuluu.

Ennen lähtöä oli poikkeusaamu naapurissa. Jatkuvasti pienessä hutikassa kulkeva aikamiespoika alkoi nähdä outoja olentoja. Talo oli täynnä pahoja henkiä. Tarvittiin pahan karkoitusta. Pappi ja muutamat kylän kotona olevista rouvista muodostivat pelastuspartion. Muutaman laulun verran kaunista naisääntä kitaran säestyksellä. Terapiassa oli tehoa. Oudot ukot katosivat, eikä mahdollisesta paluusta ole tietoa. Raittius saattaisi olla ratkaisu.