Koiran kuolema.

Lapsuuden leikit.

Kuultiin, että naapurin Dodo on kuollut. Ei mainittavaa syytä, ehkä vanhuuttaan. Eloton ruumis löytyi kotipihan aidan vierestä. Takana kymmenen elettyä vuotta. Nuoruuttaan se vietti osin kotonaan naapurissa  ja osin meidän pihalla telmien samanikäisen Mitsookin kanssa. Yhdessä ne harjoittelivat koirille tarpeellisia taitoja, ohikulkijoiden haukkumista, lajitovereille murisemista ja muiden koirien kanssa räyhäämistä. Käärmeistä se ei kuitenkaan omistajan toiveista huolimatta kiinnostunut. Niiden jahtaamisen se jätti muiden huoleksi. 

Leikit alkoivat jäädä, kun sen fyysinen ylivoima oli riittävän selvä.  Kooltaan vaatimattomampi Mitsook ymmärsi asemansa. Pihan herruus oli Dodon. Ei se pihaa reviirikseen halunnut, ainoastaan oikeuden Mitsookin ruokakuppiin. Valittamatta Mitsook asian hyväksyi. Pienenkin lauman johtajalla on näet ensioikeus. Vasta kun asiaan puututtiin tyytyi Dodo rauhassa odottelemaan vuoroaan. Yleensä odotus palkittiin, sillä Mitsookin nälkä katosi, kun Dodo käänsi tarkkaavaisen katseensa ruokakuppiin. 

Vahtina naapurin portilla.

Dodolla oli aina nälkä. Sillä oli kulkumiehen luonne ja tarpeet. Kotipihan vahdiksi siitä ei ollut, vaan avara maailma ja naapurikylät houkuttivat. Menohalut veivät sen viikkokausiksi tietymättömille teille, josta se kylkiluut törröttäen palasi kotiinsa. Sen menovietti oli koitua myös sen kohtaloksi. Se ei tiennyt, että hyvien ihmisten joukossa on myös pahoja. Eikä sitäkään, että jokaiseen suupalaan ei voi tarttua. 

Samasta pentueesta sillä oli veli ja yhdessä ne kiertelivät lähiseutuja. Kunnes joku koiriin hermostunut syötti aterian, jossa oli roima annos myrkkyä. Dodo jaksoi kotiin, johon se sitten uuvahti. Velimies ei jaksanut, vaan löytyi muutamia päiviä myöhemmin kylän reunalta riisipellon pientareelle menehtyneenä. Kummemman lääkkeen puutteessa kuolemankielissä olevalle Dodoparalle syötettiin raaka kananmuna toisensa jälkeen. Ensin tyhjennettiin naapurin jääkaappi ja sitten loppuivat munat meidänkin jääkaapista. Kolmattakymmentä munaa ensiapuna. En kuuna päivänä ole niin surkeaa ja sydäntäsärkevää näkyä nähnyt, kuin eritteissään makaava Dodo tuona iltapäivänä naapurin pihan betonisella laatalla. 

Dodo nousi jaloilleen, mutta muuttuneena. Ennen riehakkaasta elämäniloisesta ekstrovertistä tuli arka ja vieraita välttelevä. Se ei luottanut enää juuri muihin kuin isäntäänsä. Jos sitä kutsui, niin empimisen jälkeen se alta kulmiensa tarkkaillen lähestyi. Epäluulosta oli tullut sille toinen luonto. Seuraan se kuitenkin hakeutui, mutta lähempi tuttavuus oli vaikeaa. Se salli silityksen ja rapsutuksen, mutta ei se mielihyväänsä näyttänyt. Enää sen häntä ei heilunut.

Työt on tehty.

Hitaasti se palasi arjen rutiineihin. Vuotuiset kyläkierrokset palasivat. Muiden koirien seurasta se ei piitannut, vaan yksin se juoksunsa juoksi. Pihastamme muodostui sille kakkoskoti. Ei siihen muut syyt vaikuttaneet kuin ruoka.  Kun ruokakuppi helähti, niin kohta parimetriä korkean aidan takana tömähti. Se halusi osansa. Kuin palkkioksi  ruuasta se majoittui kuistillemme haukkuakseen mahdolliset vieraat ja muut ohikulkijat. Valojen sammuttua se katsoi vastapalvelun tehdyksi ja ja palaili kotipihalle. Nyt sen haukut on haukuttu. Haikeaahan tämä.