Lounas Lampangissa.

Syyskuun säät ovat mitä ovat. Sadekausi jatkuu, päivittäiset sadekuurot tuovat yli kolmenkymmen asteen lämpöihin oman lisänsä, kosteuden. Olo on tukala ja ilmastoidut tilat arvossaan. Vesi huilii riisipelloilla ja kuumuus on hiostava. Sateet päättyvät marraskuussa, pellot kuivuvat ja riisi leikataan ja puidaan joulukuussa. Tuolloin säät ovat viilenneet ja kosteus kadonnut. Kuumuuden tukaluus kaikkoaa.

Puolen vuoden poissa olo ja sateet ovat saaneet luonnon villiintymään. Pihatöitä riittäisi, jos olisi tekijäksi. On ulkoistettava. Korvausta vastaa naapuriapua löytyy. Molemmat hyödymme. Itse vältyn puihin kiipeilyiltä ja naapuri saa kipeästi tarvitsemaansa tuloa.

Keittiön lämpömittari on  33 asteessa, eikä ruuan teko kuuman lieden edessä innosta. On siirrytty vapaaehtoiseen ulkoruokintaan, sillä vaihtoehtoja Lampangin kaupungissa riittää. Kerron muutamista.

Foodpark. Tuolla nimellä muutamat ravintolaryppäät toimivat. Erityisen suosittuja ne ovat kuumina päivinä, jolloin väki hakeutuu ilmastoituihin sisätiloihin ja kauppakeskukset pursuavat asiakkaita. Puistoista ei toki ole  kyse. Foodparkiksi kutsuvat itseään kauppakeskusten yhteyteen perustetut ravintolapalvelut. Ne ovat osa täkäläistä kauppakeskuskulttuuria. Puistot toimivat summittain samalla konseptilla keskuksesta riippumatta. 

Ostosten tekeminen niissä on yksinkertaista. Etualalla on kassa, josta ostetaan lipukkeita, tai arvokortti. Ja kortilla liikkeelle. Tilan seinustoilla on rinta rinnan pieniä, muutaman neliön kokoisia  myyntipisteitä. Ruokapisteet muodostavat pitkän rivistön, joissa tarjolla vain muutamaa tuotetta. Tarjonta on toisistaan poikkeavaa ja monipuolista. Tyyliin jokaiselle jotakin. Ruokapisteissä on tarpeisto ruuan valmistuksen ja ateria viimeistellään ostajan silmien alla enemmän tai vähemmän mieltymyksen mukaiseksi. Tiskin yläpuolella olevat suuret kuvat helpottavat kieltä taitamatonta. Valinnan jälkeen myyjä höylää kortin ja lasku on maksettu.  Jäljelle jäävän summan saa kassasta pois lähtiessään. Helppo ja taloudellinen tapa saada vatsansa täyteen. Kolmella eurolla kaksi henkilöä pärjää hyvin. Suosittelen myös satunnaisille matkailijoille. Pitkä miinus on armoton hälinä luterilaiseen ruokapöytähiljaisuuteen tottuneelle.

Nuudelikeitto lisukkeineen on erityinen lounassuosikki. Ravintoloita löytyy laidasta laitaan. Näillä tienoilla ei erityistä aamiaiskulttuuria ole. Aamiainen on usein edellisen illallisen lämmitystä. Vaihtoehtona on pikainen käynti nuudeliravintolassa, jotka avataan jo aamukuudelta ja sulkeutuvat iltapäivän tunteina kahdelta. Aamiaiskeiton ehtii hyvin syödä ennen työhön menoa. Paikkoja löytyy. Liioittelematta voi sanoa, että yksi per kortteli.

Ruokatunti pidetään puolenpäivän kieppeillä, mikä tietää rynnistystä ravintoloihin. Yhtä nopeasti ne myöhemmin hiljenevät. Kilpailu asiakkaista on kovaa ja se pitää hinnat matalalla. Koitiau, kuten erästä peruskeittoa kutsutaan, sisältää liemen lisäksi, nuudelin, lihapullia ja sian-, tai naudanlihaviipaleita sekä salaattia. Annoksensa saa 40-50 bahtilla. Euroissa vähän toista. Keskinäinen kilpailu asiakkaista on johtanut siihen, että lounaskeitoista on lukemattomia versioita, joilla pyritään erottumaan kilpailijoista. Erilaisia makuja löytyy ja jokainen valitsee omansa.

Pöydät ovat usein numeroituja ja pöydällä nippu lipukkeita. Toiveet ruuasta merkitään lipukkeeseen. Millaista nuudelin tulee olla, ohutta vai paksumpaa. Millaista lihaa, porsasta vai nautaa. Henkilökunnalle annetuista lipukkeista syntyy myös järjestys, jonka mukaan ruoka tuodaan pöytään.  Kaikki tietysti thaikielellä. Turismi ei ole tuonut englantia kakkoskieleksi Lampangiin. Nuudeliravintoloiden arki on visusti thaimaalainen. Vaikka kieltä ei osaisikaan niin syömättä ei jää. Eleet ja osoittelu riittävät.

Toki kaikki lounaspaikat eivät ole nuudelin myyjiä. Omat käyttäjänsä on myös pienissä muutaman paikan kivijalkaravintoloissa, joissa vuosikausia päivästä toiseen tehdään ruokaa samalla reseptillä. Niillä on uskolliset asiakkaansa, jotka ostavat lounaan itselleen ja kiikuttavat muovipusseissa lounaan työpaikalla odottaville kavereilleen. 

Katugrillit ja -keittiöt on mainittava. Usein perinteellistä paikallista arkiruokaa. Turisti saattaa pysähtyä hetkeksi ja miettiä ravintolan mahdollisesti riittämätöntä hygieniaa. Jatkaa todennäköisesti matkaansa. Kuinka vain, mutta huoli on melko turha. Kaduilla toimivat keittiöt ovat toimissaan vakiintuneita ja asemansa lunastaneet. Vain puitteet vaihtelevat. Keittoja ja grilliruokaa on monenmoista. Banaanin lehden sisällä grillissä kypsennettyä kalaa, lihaa, kasviksia. Voi hämmästellä kuinka luonnossa villinä kasvavia kasveja ja jopa kukkivia puita osataan käyttää osana ruuan valmistusta. Jos paikalliset jotakin suosivat, käy se suosituksesta..

Lievästi vanhentunutta.

Thaimaassa käytiin vaalit. Katko oli pitkä, mutta jatkettiin siitä mihin  vajaa kymmenen vuotta sitten jäätiin. Vaaliautot kiersivät kaupunkia ympäröiviä kyliä.  Milloin yksin, milloin pitkissä jonoissa. Yleensä pick-up , jonka lavalle oli pystytetty iso mainos. Jatkuvaa puhetta tuli nauhalta, eikä sitä katkaissut kuin musiikkiesitys. Äänen volyymi painotti asioiden tärkeyttä ja ehdokkaan merkittävyyttä. Isot mainostaulut reunustivat kyläteitä ja joidenkin innokkaiden aitoja. 

Vaaliohjelmat ja vaalityössä käytettävät iskulauseet jäivät vieraiksi. Kielitaito ei ulottunut kuin yhteen mainoslauseeseen. Siinä ehdokas tiivisti muutamaan sanaan koko olemassaolonsa ja ohjelmansa. ”Olen hyvä ihminen.” En tiedä vakuuttuivatko äänestäjät? Uskoisin, että slogan olisi ollut vapaasti käytettävissä myös Suomen vaaleissa.

Vaalipäivän puitteet noudattivat Suomessakin tuttua järjestystä. Äänestysalueiden jaosta on vaikea sanoa, mutta kotoinen ampöö Ban Kluai Phä, Banaanimetsän kylä, muodosti yhden alueen. Vakavat kyläläiset istuivat vaalilautakunnassa äänestysluetteloiden takana ja kruksasivat äänioikeutensa käyttäneet. Äänestys suoritettiin kylän suurimman temppelin piharakennuksessa, salaassa. Virkavalta seurasi totisena tapahtumaa. 

Vuoden kaksituhatta jälkeen pidetyissä vaaleissa Taksin Sinawatra nousi valtaan. Taksin on vanhan thaisilkillä vaurastuneen suvun ponteva vesa Chiang Main kaupungista. Sankari moninkertaisti omaisuutensa tietotekniikan läpimurron yhteydessä. Hänelle tarjoutui tilaisuus tietokoneistaa täkäläistä armeijaa. Tulostahan siitä syntyi ja liikemiehelle itselleen sievät tuotot. Rahaa oli ja vaaleissa sitä käytettiin. Ban Prasopsukissa se näkyi siten, että naapurustossa asuva rouvashenkilö kutsui kylän naisia vaalien merkeissä kotiinsa. Rouvan viesti oli yksinkertainen ja selvä. Kaikki, jotka lupaavat äänestää Taksinin puolueen ehdokasta saavat 200 baattia käteistä rahaa. Kaikki lupasivat ja ottivat rahat. Summa oli reilu, vastaten tuolloin työmiehen yli puolen päivän palkkaa. Ei liiemmin kyselty mistä rahat. Toki tiedettiin, ettei ainakaan naapurin rouvan omasta kukkarosta. Jotkut ehkä toteuttivat lupauksensa, jotkut eivät.

Muutamaa päivää myöhemmin olimme viikkohieronnassa ja asia tuli naureskeltua esiin.  Kaupungin toisella puolella asuvat hierojat kertoivat saaneensa myös korvauksen äänestyslupauksesta. Hilpeää kummastusta herätti, että summa oli puolta pienempi. Yhteinen johtopäätös oli, että joku pitkäkyntinen oli päässyt väliin ja höylännyt itselleen puolet rahoista. Taksinin taru on tällä hetkellä lopussa miehen itsensä ollessa maanpaossa.

Raha liikkui aikoinaan myös punaisten ja keltaisten mielenosoituksissa. Sattui seuraavaa. Kaupungilta tullessamme pysähdyimme liikennevaloihin. Pitkä letka pick-up lava-autoja  pyyhälsi ohitse, lavat täynnä ihmisiä. Puikahdimme joukkoon. Huomiota herätti autojen juhlava liputus ja lavalla istuvien hilpeä mieli. Jotkut latkivat keittoa suuhunsa. Hauskaa oli kuin koululaisten kevätretkellä. Ymmärsin, että seurasimme  mielenosoitusta. Kun tunnelma ei kovin vakavalta vaikuttanut niin tulin siitä huomauttaneeksi.  Lähimmäisen kommentti oli puhuva. ”Saavat tuosta palkkaa”. Satunnaisista töistä elantonsa hankkivia on paljon, joten pienikin keikka kelpaa.

Luonto kuivuu sateiden jäätyä jo menneen vuoden puolelle. Palojen riski kasvaa ja avotulen teko on kielletty. Kielto tuli huolestuneesta provinssin hallinnosta, jossa todettiin uhka huonontuneesta ilman laadusta ja metsäpalojen vaarasta. Savusumu oli jäänyt makaamaan laaksokunnan päälle ja pysyi visusti paikoillaan. Kieltoa uhmaavia odotti ankarat rangaistukset. Sakkoa 20 000 - 150 000 baatia (600 - 4 000 euroa) ja pahemmissa tapauksissa vankilaa 2 vuodesta 15 vuoteen.

Pieni episodi rautakaupasta. Olimme hoitamassa ilmastointiin liittyvää pulmaa, kun tiskin takana istuva nuorehko mies halusi tietää mistä olen kotoisin. No, Suomesta. Kysyjä katsoi hetken ja totesi odottamatta, että siellähän on erinomainen koululaitos. Hämmästyin. Tavallisemmin kysyjien päässä alkaa tulokseton haku. Sana Finlään ei kerro juuri mitään täkäläiselle kysyjälle. Suomi on tuntematon tapaus. Mutta tämä nuorukainen tiesi jotakin olennaista. Hyväkin kello kauas kuuluu.

Ennen lähtöä oli poikkeusaamu naapurissa. Jatkuvasti pienessä hutikassa kulkeva aikamiespoika alkoi nähdä outoja olentoja. Talo oli täynnä pahoja henkiä. Tarvittiin pahan karkoitusta. Pappi ja muutamat kylän kotona olevista rouvista muodostivat pelastuspartion. Muutaman laulun verran kaunista naisääntä kitaran säestyksellä. Terapiassa oli tehoa. Oudot ukot katosivat, eikä mahdollisesta paluusta ole tietoa. Raittius saattaisi olla ratkaisu.

Hiljaiseloa

Siivoustalkoot

Vuoden vaihteen jälkeen on palattu normaali rytmiin. Virsi-illat ovat jatkuneet. Vuoromme tuli ja meni. Aina sama määrä osallistujia, nelisenkymmentä  naista ja lasta, sekä muutama mies.  Matoista, rististä ja valaistuksesta syntyi kädenkäänteessä pop-up-kirkko. Juonto vaihtelee, kuin myös raamatun selitys. Joku kyläläisistä valitsee teeman, puhuu muutaman minuutin. Kerätään kolehti. Jaetaan järjestävien talojen lahjoittamat pikkupurtavat. Tänä vuonna appelsiinejä, ananashillolla täytettyjä pikku pullia ja kolmioleivän näköisiä makeilla hilloilla täytettyja leivonnaisia.

Intianleipäpuun eli jakkipuun hedelmä. Khanun.
Makean makoisa.

Tammikuun viimeisenä lauantaina vietettiin virsi-iltojen päätöstilaisuutta. Kuten jo vuosi sitten kerroin, lauantaipäivä, kirkonmenot, yhteinen ruokailu ja kirkon varallisuutta kartuttava, äänekäs huutokauppa. Myytävänä pääasiassa oman maan tuotteita.

Aktiivisuutta on osoitettu muutenkin. Kirkko organisoi siivoustalkoot. Osallistua sai ja ihmiset tapansa mukaan osallistuivat. Pusikoituminen on  ankaraa sateiden jälkeen. Tien pientareet ja joutoalueet siivotaan ja villiintynyt kasvillisuus poistetaan.  Talkoot ovat tarpeen muutama kerta vuodessa. Niistä voi armollisesti vapautua maksamalla vapaaehtoisena verona kirkolle sadan bahtin kertakorvauksen. Summaa (vajaa kolme euroa) ei odoteta vanhuksilta tai muuten huonokuntoisilta. Viidakkoveitsen tai sirpin heiluttelu on meillä kotona ymmärretty riskiksi itselle ja muulle väelle, joten oli maksun paikka. Rouva on lisäksi kustantanut juomat talkooväelle. Käyköön tämä puolusteluksi. Laiskuudelle on selityksensä.

Papaija, malakoo.

Juhlapäiviä on tullut ja mennyt. Kalenterissa ovat olleet uuden vuoden jälkeen Lastenpäivä ja Opettajienpäivä. Molemmat virallisia vapaapäiviä. Lastenpäivä tuli viime vuonna kuvattua ja samassa hengessä on tänäkin vuonna eletty. Kunta ja eri yhteisöt olivat taas rakentanut puitteet keskuspuistoon. Erilaisia pikku esiintymislavoja. Juhlan kohderyhmä  esiintyi hyvin valmistautuneena ja kauniisti puettuina. Hyvin harjoiteltuja tanssinumeroita, yksinlaulua, taikatemppuja. Kaikkea mitä kolme, neljävuotiaista teini-ikäisiin keksivät tuottaa. Toki myös on aikuisten tuottamaa viihdettä lapsille. Mutta ei epäilyksen häivää, kuka on juhlinnan kohde.

Opettajienpäivää ei kummemmin vietetä. Vapaata on koulusta niin opettajille kuin oppilaille. 

Huomenna vietetään kiinalaista uutta vuotta paukkeessa ja räiskeessä. Ihmisten pukeutuessa punaisiin. 

Pomelo, somoo.

Helmikuun 19. on myös buddhalaisen perinteen yksi pyhimmistä pyhistä. Vanmaakhabuutsaa.  Muistetaan sitä, jolloin Buddha ja 1250 opetuslasta kohtasivat. Jälkimmäiset olivat perimätiedon mukaan sattumalta kokoontuneet kuulemaan Buddhan saarnaa. Päivän juhlallisuuksista en osaa sanoa mitään. Se on ymmärtääkseni temppelijuhla, eikä kaupungin katukuva siitä muutu.

Kaupunki kasvaa etelään ja rakennuskanta lähestyy Kluai Phän kylää ja Ban Prasopsukia. Keskeinen vetovoimatekijä lienee  muutaman kilometrin päässä oleva Ratsabaat-yliopisto. Peräti kolme taloa nousee kylän lähettyville, mutta ei itse kylään. Mielenkiintoinen on yksi hankkeista. Sillä on historiansa. Menee vähän juoruilun puolelle.

Yli kolmekymmentä vuotta sitten vähän yli parikymppistä nuorta tunsi vetoa toisiinsa ja päättivät muiden tavoin lyödä hyntteet yhteen. Alku oli hyvä. Nuori mies päätti rakentaa talon perheelleen lähelle kylää. Hanke edistyi, talo sai perustukset, seinät ja vesikaton. Tanakoista harkoista rakennetun. Tapahtui jotakin, ehkä lempi loppui, tai sattui muuta mikä hajoitti suhteen.  Nuori mies löi hanskat tiskiin ja jätti pystyyn nousseen talonsa. 

Kesken jääneenä se oli maanpeittokasvien ja muun luomakunnan armoille. Ei ovia, ei ikkunoita. Myrskyt, sateet  ja helteet riehuivat vapaasti talossa. Se jäi kylätien poskeen muistomerkiksi sammuneesta suhteesta. 

Passionhedelmä, sauvarot.

Muutama kuukausi sitten tuntematon hankki autiotalon omistukseensa. Upseerimies kuulema. Varusmiehiä hyöri pihalla. Alkoi tapahtua. Kasvillisuutta perattiin, pihaa kunnostettiin, aitaa rakennettiin ja talo sai äkisti ikkunat ja ovet.  Talo alkoi valmistua pikavauhtia.  Mikä tässä kiinnostaa? No, tuli kummasti kotimaa mieleen. Puolustusvoimien entisten aikojen komentajan saunan rakennus ja velimies, joka muiden varusmiesten mukana keräili Kattilaisten metsässä puolukoita esimiehensä rouvan talvitarpeiksi.

Niin ja täkäläiset parisuhteet. Otos on pieni, mutta paljolti ne muistuttavat skandinaavista moniavioisuutta. Yksi puoliso kerrallaan, mutta useampi peräkkäin.

Joulun viettoa.

Siirryimme sian vuoteen. Juhlan sankari.

Tuttua juttua edellisestä joulusta. Ei ole uutta näkökulmaa. On luotettava lukijan huonoon muistiin.

Kristikansa valmistautui jouluun niin täällä kuin muuallakin. On tullut mainittua kylän tunnustavan kristinoppia, ympäristön antaessa arvon buddhalaiselle perinteelle. Niinpä joulun vietto  jää hyvin pienen vähemmistön juhlaksi. Vielä vähemmän se jää kulutusjuhlaksi huolimatta kauppiaiden ja markkinamiesten ponnisteluista. Kaupat ovat toki huomanneet  mahdollisuutensa ja yritystä myynnin kasvattamiseen on, mutta menestys ei näytä kummoiselta. Arjen kauppapäivä ennen joulua ei poikkea muusta arjesta. 

Joulua mainostetaan. Joulun teemat ovat tapetilla ja taustamusiikkina soi joulumusiikki. Tai oikeastaan ne muutamat joululauluiksi tunnistetut. Listan kärjessä ”Kulkuset, kulkuset”, jotka helkkäävät lähes jokaisessa kauppakeskuksessa.

15 vuotta sama somistus. Tarttis uusiutua.

Outoa kyllä joulupukin hahmo on melko vähällä huomiolla. Petteri Punakuono seikkailee täällä. Porolla ja poron sarvilla viitataan jouluun ja sen symboliikkaan. Pahvisia ja muovisia, eri tavoilla muotoiltuja sarvia. Niitä on juhlivilla ihmisillä ja palveluammateissa toimivilla. Kaupat ja kuppilat pyrkivät näillä virittämään joulun tunnelmaa. Mutta kuten todettu, menestystä ei ole erityisemmin ollut.

Joulukoristelua ei kodeissa harrasteta, eikä sisätiloihin tuoda rekvisiittaa. Ulkona sitä vastoin riittää välkettä ja värikästä valoa. Kymmeniä metrejä kaikissa väreissä välkkyvää piuhaa. Se mitä laitetaan, se laitetaan ulos. Sysimustassa illassa se on toki upean näköistä.

Ban Prasopsukissa alkoi joulun vietto perjantaina. Usean kymmenen kyläläisen voimin kokoonnuttiin kirkon pihalla olevan ”salaan” tiloihin. Kylän nuorista koostuva yhtye viritteli joulutunnelman. Muutamat puheet ja uskontunnustus. Osallistujille jaetut kynttilät sytytettiin ja hiljaisena kulkueena kuljettiin kohti salin etuosassa olevaa seimeä. Kynttilät hiekkapaljuun ja kotoa mukaan otettu rahakuori seimeen. 

Uuden, nuoren pappiskokelaan saarnan kesto oli melko tarkkaan puolituntia. Aihe taisi olla elämä, koska tunnistin tuskin muuta kuin sanan tsivit / elämä, jonka hän mainitsi  saarnassa 26 kertaa. Tilaisuuden lopuksi oli kylän lasten sommittelema kuvaelma Betlehemin tapahtumista parintuhannen vuoden takaa. Viesti oli selvä huolimatta kompuroinneista, unohduksista ja naurun tyrskähdyksistä. 

Pukin apulaisia

Juhlamenot jatkuivat. Muutaman kymmenen hengen ryhmä lähti viemään joulun sanomaa ja siunausta muille kyläläisille. Edetään talo talolta. Lauletaan lyhyesti virsi, sitten yhteen ääneen lausuttuna pitkähkö thaikielinen siunaus talolle ja sen asukkaille. Joku tervehtijöistä sytyttää punavihreään lyhtyyn asetetun kynttilän ja joukko toivottaa yhteen ääneen vielä hyvää joulua. Talon väki vastaa samoilla toivotuksilla ja antaa hankkimansa pikkupurtavat ryhmälle kiitokseksi. Ryhmä jatkaa matkaansa talolta talolle ja pääsee nukkumaan vasta aamuyön tunteina. 

Yhdessä olo ja kaikin puolin maallinen meno leimasi lauantain. Kokoonnuttiin perhepiirissä tai suvun kesken. Syötiin, mitä missäkin. Erityistä jouluruokaa ei kylässä tunneta. Karaokelaitteet kyllä ja useampaan paikkaan ne olivatkin viritetty. Leuto sää salli ulkona syömisen ja sävelaarteistojen avaamisen. Melua riitti, kuten aina  juhlien yhteydessä.

Outoa ristiriitaa syntyi, kun naapurikylässä munkit samanaikaisesti resitoivat muinaisia tekstejään hautajaisissa jo kolmatta iltaa.

Sunnuntaina oli joulukirkon vuoro. Edettiin vanhan kaavan mukaan. Lapsikuoron laulua, uskon tunnustusta ja vakiopituinen saarna. Tilaisuuden kohokohta  oli kirkonmenojen lopussa. Joululahjojen jako lapsille. Pihalla temmeltäneet piltit alkoivat tilaisuuden lopussa siirtyä kirkon takaosaan. Riemu ja kirkuna olivat tapissaan, kun tavoista poiketen alttarin takaa ilmestyi lanteita keikutteleva joulupukki. 

Kunniavieras

Edellisestä käynnistä oli yli kymmenen vuotta. Oli kokonainen parvi lapsia, joille näky oli ensimmäinen. Meteli nousi huumaavaksi, kun joulupukki heilautti kädessä kantamaansa ämpäriä. Ämpärin täydeltä irtokarkkeja sinkoutui pitkin kirkkoa ja kirkon lattiaa. Siitäkös kuhina. Muovikassien kanssa varustautuneet lapset syöksyivät sinne tänne, eikä yksikään makeisista pelastunut. Lisäksi kirkko jakoi pikkupurtavaa myös säällisessä järjestyksessä, eikä kenenkään tarvinnut poistua tyhjin käsin. Jokaista lasta muistettiin. Aikuiset puolestaan poseerasivat joulupukin kanssa unohtaen täydellisesti, että ehkä lapsetkin voisivat olla halukkaita.

Siirryttiin yhteisruokailuun. Osa kyläläisistä poistui. Osa siirtyi seuraamaan kolmetuntiseksi venynyttä lasten leikki- ja kilpailutapahtumaa. Perinteellisiä pihaleikkejä, jotka taitavat olla samoja ympäri maailman. Ja taas jokainen osallistuja palkittiin. Ajan kuluessa lasten muovikassit täyttyivät. Ahkerimmat kilpailijat keräsivät melkoisen potin. Jos sokerihumala on olemassa niin Ban Prasopsukissa sitä tuona ilta esiintyi.

Rajalla

Rajajoki, Me Sai.  Vasemmalla Mianmar ja oikealla Thaimaa.

Aina asiat ei mene toivotusti. Ehdimme jo iloita tiedosta, että maahanmuuttovirasto avaa sivukonttorinsa Lampangissa. Tietäisi sitä, että ennen 90 päivän oleskelun päätymistä voisi kävellä toimistoon, ottaa leiman passiinsa ja oleskelu maassa on taas luvallista seuraavat kolme kuukautta. Matkat pohjoisen Mianmariin jäisivät. Rajan ylitys ja paluu sieltä antaa näet oikeuden kolmen kuukauden oloon maassa.

Ilmeni kuitenkin, että ulkomaalaisten oleskelua on kiristetty. Huoli maassa asuvien muiden kansallisuuksien tekemistä rikoksista ja luvattomista oleskeluista on kärjistänyt ongelmia. Lakia oli muutettu siten, että hotelleista tuttu käytäntö on ulotettu myös yksityiskoteihin. Maahan tulon jälkeen on yksityistaloudessa asuvan  24 tunnin kuluessa on käytävä ilmoittautumassa viranomaisille. On täytettävä ”asiakaskortti”, joka sitten nitojalla lisätään passin sivuille. Asia oli uusi ja 1600 bahtin (vajaa 50 euroa) arvoinen sakko napsahti laiminlyönnistä. Luulen, että monta kaltaiseni käy kaivelemassa kuvettaan. Harvempi arvaa kotiin tullessaan käydä viranomaisia tapaamassa. Mutta ystävällisen poliisin sanoin: On parempi tehdä oikein, kuin väärin. Näin. Tämä opiksi.

Muutakin oli muuttunut. Viisumin vaatimat edellytykset  ja paikallisen viranomaisen tulkinnat tuntuivat olevan keskenään ristiriidassa. Kun ei ole kykyä ja vielä vähemmän halua kiistellä, niin edessä on matka Mianmariin, kolmensadan kilometrin päähän Me Sain (tai Mae Sain, kuten englantilaiset kirjoittavat) kaupunkiin. Tie on tuttu, tylsyyteen saakka.

Kyse on tyypillisestä kaksoiskaupungista. Kapea, ehkä kymmenmetrinen joki erottaa kaupungit ja valtakunnat toisistaan. Rauhallinen raja.  Väkeä liikkuu, kun paikalliset burmalaiset käyvät suurin joukoin Thaimaan puolella parempien tienestien takia. Heille muodollisuudet vaikuttavat melko kepeiltä.

Mianmarin puolella, Tachileikin raja-aseman porteilla vaanii joukko tuk-tuk kuskeja tarjoten palveluja. Ei menty kaupunkiin, mutta nähtävyydet voin vanhasta muistista luetella. Niitä ei liiemmälti ole. On tori välittömästi raja-aseman kupeessa, josta thait hakevat halpoja sikäläisiä tuotteita. Muut nähtävyydet tuk-tukkuski esittelee tottuneesti. Kaupungin sairaala, temppeli ja iso golfkenttä ilman pelaajia.

Ekstranähtävyytenä pitkäkaulaheimon jäsenet, jotka laittamalla aina uuden pronssisen renkaan kaulaansa venyttävät sen luonnottoman pitkäksi. Venyttäminen aloitetaan joidenkin tietojen mukaan jo viisivuotiaista lapsista. Omituisuudessaan näky on vastenmielinen ja käynnit reservaatissa ovat jääneet viime vuosina tekemättä. Heimo itse asuu vakituisesti muualla Mianmarissa, mutta tulevat kuten töihin konsanaan, ja esiintyvät yleisölle saaden tippinsä ja sitä tietä särvintä leipänsä päälle.

Köyhyys kaupungissa on silmiinpistävää. Kadut kuoppaisia, paikat likaisia ja jätehuolto on hoidettu heittämällä haiseva roskapussi aidan yli. Rajan ylityksen jälkeen tulivat kerjäläisetkin mukaan kuvaan. Ensimmäiset sitten Helsingin.

Parinkymmentä kilometriä Me Saista kaakkoon on  legendaarinen Kultainen Kolmio. Paikka, jossa Mianmar, Laos ja Thaimaa kohtaavat Me Kong joella. Vuoristoinen viidakkoalue on tunnettu oopiumin tuotantoalueena jo kaksikymmentä luvulla. Uutta kukoistuskauttaan se eli Vietnamin sodan aikoihin. Nyt tästä loistosta taitaa olla jäljellä pelkkä museo. Edesmenneen kuninkaan Bumibulin kunniaksi on mainittu, että hänen ansiostaan paikallisille viljelijöille kehitettiin tuottoisia hyötykasveja, jotka korvasivat unikon kasvatuksen. Pitääkö tieto paikkansa vai, en tiedä.



Nykyinen Kultainen Kolmio on  turistien tarpeisiin rakennettu. Moderni elämysmatkailija tarvitsee selfietä varten selkänsä taakse kyltin muistuttamaan siitä missä tuli käytyä. Pelkkä kuva viidakosta ei riitä. Ennen nimi kattoi kolmen valtakunnan alueelle levittäytyvän, tuhansien neliökilometrien vuoristoisen viidakon. Nyt se on kutistettu liki yhteen  tien mutkaan.

Kaksituhatta luvun alkupuolella rakennettiin valtava, istuvan Buddhan patsas. Tehtiin matkailijoille muutakin viihdykettä, kaikenlaista onnea tuottavaa tingel-tangelia. Lisäksi on veneristeilyjä Mekong joella ja mahdollisuus käyntiin joen toisella rannalla Laosissa, parin hehtaarin lämpäreellä. Eikä tämä ole vain ulkomaalaisille matkailijoille. Kotimaan matkailu on kovassa kasvussa ja turistien täyttämät bussit ovat tuttu näky.

Elon korjuuta

Kalalammikko

Elon korjuu on kiivaimmillaan. Vähänkin joutilas väki osallistuu. Muut arjen askareet saavat  odottaa.  Pellot ovat pieniä ja niistä saadaan juuri ja juuri vuoden tarpeet ruokapöytään. Kylän pellot sijaitsevat niin kaukana veden lähteistä, että vuosittain vain yksi sato on mahdollinen. Kaksikin onnistuisi, mutta veden pumppaaminen matkojen takaa pienille pelloille tulisi liian kalliiksi. Korjuu isoilla pelloilla on koneellistettu, mutta kylän pelloilla aherretaan edelleen sirpin kanssa. Kyykitään kyyryssä pelloilla ankarassa auringon paahteessa. Tiivis, kaiken peittävä pukeutuminen on ainoa keino suojautua porotukselta. Se tietää monia ylimääräisiä hikipisaroita. Ihmisten kasvoista paistaa työ raskaus. 

Ei se leipä täälläkään helpolla irtoa.

Riisi kuivuu pelloilla ja siellä se myös puidaan. Kuivatut ja puidut jyvät levitetään pressujen päälle jatkamaan kuivumista. Haravan näköisellä vekottimella riisiä käännellään tasaisen kuivumisen takaamiseksi. Kaksi kolme päivää ja riisi on valmis kuorittavaksi. Kun saman aikaisesti korjattu sato vaatii tiloja, ovat käytössä kaikki silmällä pidettävät aukiot. Valvontaa tarvitaan. Tuore riisi saa pitkäkyntiset liikkeelle. Ylimääräiseen verotukseen ei ole varaa. Sato halutaan pitää omassa pöydässä.  Uuden riisin saaminen ruokapöytään on juhlahetki.

Edistysaskeleita on otettu myös kalatalouden puolella. Aikaisempina vuosina lähes jokaisen huushollin takapihalla oli vedellä täytetty suuri kuoppa. Kalalammikko. Maallikon silmissä oli ihme, että mikään elollinen moisessa kuravedessä eläisi, mutta niin eleli. Jotkut kalalajit selviävät vähällä. Saatiin kalaa pöytään.  Riesaksi hyttyset ja kuivalla kaudella tyhjä monttu pihalle. Kunnan avustuksella rakennettiin betonista allas ja kaksikymmentäviisi perhettä muodosti keskenään hoitokunnan. Hoitokunta vastaa altaan kunnosta ja myy muille kyläläisille tuoretta kalaa. Ainakin alku on lähtenyt lupaavasti liikkeelle. Toivoa sopii, ettei hoito jää kylän vanhojen rouvien vastuulle, kuten usein näyttää käyvän. 

Riisin jyvät kuivumassa

Vuosi sitten kuolleen naapurin isännän muistotilaisuus pidettiin muutama aika sitten. Kuten aina yhteiset tilaisuudet niin hengelliset, kuin maallisetkin alkavat astioiden kilinällä. Joukko kyläläisiä oli jo aamutuimaan kirkon keittiörakennuksessa pilkkomassa kasviksia ja paloittelemassa lihaa. Yhdessä syöminen on vakiintunut tapa. Itse muistotilaisuus oli normaalin sunnuntaiaamun  jumalanpalveluksen yhteydessä. Muisteltiin vainajan elämää. Menojen jälkeen kokoonnuttiin pihalla olevan katoksen, salaan alle ja syötiin yksinkertainen lounas. En tiedä onko tässä yhteyttä buddhalaiseen tapakulttuuriin, jossa järjestetään tuhkaamisen jälkeisiä muistotilaisuuksia.  Halutaan varmistaa vainajan tyytyväisyys ja se, että sielu saa rauhan, eikä jää  levottomana vaeltamaan.

Kyläläisiä vieraili naapurilaaksossa, Lampangista etelään olevassa Thönissä. Ensin sairasteli yksi ja sitten toinen. Tauti eteni, kuten kulkutauti konsanaan ja päätyi lopulta meidän kuistille. Itse vein sen sisään. Viime lauantaina. Melkein voisi jopa todeta kellon ajan. Muutamassa tunnissa, molemmat, puoliso ja minä olimme kyykytetyt. Yö oli hirveä. Päätä särki, yskä repi keuhkoja, lihakset parkuivat ja nuppi tuntui (potkitulta) potkupallolta. Aikaisemmin olin  lukenut näistä oireista. Nyt tuli kokemusta. Miksei myös elämystä. 

Menkääpä kausi-influenssarokotukseen. 

Rahapuu kukkii. Matkalla temppelijuhlaan.

Lääkkeistä ja hoidoista.

Kun kaksi kirjainta oppii. Löytyy apteekki.

Kun on ikää, niin on tarvetta palveluihin. Vuosien aikana on tullut terveydenhuoltokin tutuksi. On tarvetta lääkkeisiin, erilaisiin rokotuksiin ja jopa sairaalapalveluihin. Kokemusta siis on, mutta ei siitä opiksi.

Lääkkeitä saa. Myymälöitä on lähes joka korttelissa, tunnuksena vihreä risti. Tai sitten thaikielinen kahden kirjaimen sana. Suuri osa näistä pikku myymälöistä myy erilaisia itsehoitolääkkeitä ja kauneudenhoitoon liittyviä tuotteita. Vanhemman ihmisen silmissä ne vaikuttavat kemikalikaupan (vieläkö niitä?) ja apteekin risteytykseltä. Aina ei kuitenkaan pikku myymälöissä asiantuntemusta löydy. Ulkoista kauneutta arvostavassa maassa henkilökunnan palkkaus asiakaspalveluun vaikuttaa monasti tapahtuvan ulkoisten ominaisuuksien perusteella.

Toki sitä isommissa apteekeissa löytyy. On ammatillisesti koulutettua väkeä ja oikeuksia lääkkeiden myyntiin. Antibiootit ilmestyvät tiskille kuin apteekin hyllyltä. Asiaa kummemmin konsultoimatta, tai lääkemääräyksiä kyselemättä. Samat rohdot kuin kotimaassa, vain tuotenimet vaihtelevat.

Täkäläinen lääkärikunta toimii  pääasiassa sairaaloissa ja työvuoron päättyessä avaavat oman praktiikkansa. Pieniä yksityisiä klinikoita yhden vaivan hoitoon löytyy lukuisia. Hoitavat kiireettömiä. Asioitaessa yksityisellä lääkäri arvioi taudin tilan ja lykkää poistuvalle potilaalle tarvittavilla pillereillä varustetun minigrippussin kouraan. Se on sitten siinä. Sairaaloilla on apteekkinsa, joista poliklinikalla käyneet lunastavat omat rohtonsa. Lääkkeiden hinnat ovat rankasti subventoidut.

Sairaaloita kaupungissa on ainakin neljä. Kaupungissa sijaitsevalla varuskunnalla omansa, pari julkista ja kovan rahan yksityinen. Varuskunnan sairaala on luonteestaan huolimatta kaikille avoin. Sotilashenkilöstölle ja heidän perheilleen lisäksi ilmainen.

Ensikäynnin yhteydessä otetaan henkilötiedot ja tehdään asiakaskortti. Ilmoittautumisen yhteydessä mitataan aina myös mahdollinen kuume ja tarkistetaan verenpaine. Lyödään muovinen numerolappu käteen ja sitten jonottamaan kymmenien muiden vaivaisten joukkoon. Omat pulmani ovat olleet mitättömiä. Ei monta minuuttia tuhraantunut, kun tarvittava huoli oli tiessään. Muutaman euron arvoiset lääkkeet sairaalan apteekista ja katse huomiseen.

Keskussairaalan massaa.

Dramattisempi oli käynti keskussairaalassa. Siinä samassa, jonka parkkitalossa asiakkaita palvelee Kone Oy:n hissi. Oli myöhäinen ilta, kun sydän alkoi sykkiä huolestuttavaan tahtiin. Verenpainekin nousi tappiinsa. Oli haettava apua, jota varmimmin löytyi keskussairaalasta. 

Lyhyen ongelman kuvauksen jälkeen otettiin tarvittavat kokeet ja päätettiin yöpymisestä. Tila oli avara ja metrin korkuisella seinillä jaettu kolmeen lohkoon. Yhdessä lohkossa kaksitoista vuodepaikkaa. Kaikki miehitettyinä. Lisävuoteitakin oli ja yksi järjestyi minullekin. Nelisenkymmentä miestä samassa tilassa. Vanhoja miehiä, kuka missäkin kunnossa. Osa letkuruokinnassa, osa hivenen virkeämpiä. Oli sydänyö. Äänimaailma täynnä erilaista korinaa, kuorsausta, vinkunaa ja valitusta. Kuin jossakin esikartanossa. Lisäksi kun aamuyöstä tuli työvuorojen vaihto, niin saliin pöllähti tuplasti henkilöstöä. Ääntä säästämättä  jaettiin tehtävät. Mukaan ottamiani lääkereseptejä tutkittiin miehissä. Tohtoreille tuttua tavaraa. Olin kaiketi outo potilas ja herätin tahtomattani ystävällistä hilpeyttä. Tärkein tosin toteutui. Aamulla kotiin.

Kylän ensiapuasema.

Sairaaloita kuormittaa omalta osaltaan maan tapa. Ystävää, eikä naapuria jätetä vastoinkäymisissä. Tapoihin kuuluu vierailut sairaalaan joutuneelle. Tullaan koko perheen voimin. Piiritetään potilaan sänky ja aloitetaan lohduttavaksi tarkoitettu seurustelu. Pitkän matkan takaa tulleet viettävät useamman tunnin potilaan seurana. Eväitään pickupin lavalla syövät omaiset ja ystävät ovat sairaalan pihalla tavallinen näky. 

Täkäläinen yksityissairaala työllistää lähinnä itsensä vakuuttaneista. Hinnat ovat armottomat, eikä niihin omasta kukkarosta maksavalla ole liiemmin asiaa. Parin päivän visiitti kivuliaan, mutta muuten harmittoman vyöruusun vuoksi maksoi sen minkä vastavalmistunut opettaja tienaa kahdessa kuukaudessa. Luultavasti jokainen pään silityskin oli hinnoiteltu. Lääkärit ovat samoja kuin keskussairaalassa, mutta muut puitteet ovat korkeatasoisemmat.

Julkishallintoa tämäkin. Vankilan aitaa.

Yksittäisen kyläläisen näkökulmasta järjestelmä on simppeli. Kylän kupeessa on pieni ensiapuaseman kaltainen vastaanotto. Pienet pulmat hoidetaan siellä ilmaiseksi. Isompien vaivojen riivaamat ajavat suoraan sairaalan poliklinikalle. Alistuvat jonotukseen, saavat apua vaivoihin ja maksavat euron verran palkkiota ja ottavat lääkkeet mukaansa. Mitään ylimääräistä osaamista avun saantiin ei tarvita.