Yritystä ylellisyyteen.

Lähtö Ban Prasopsukiin, Lampangin kupeeseen, lähestyy ja valmistelut etenevät vuosien rutiinilla. Kuitenkaan kaikki ei ole sujunut tanssin lailla. Siis näin kansakoulupohjalta.

Kuten tiedämme, matka Thaimaahan on pitkä. Liki kahdeksantuhatta kilometriä ja jatkolento lisäksi. Mutta kuten joskus nuorempana Saksassa asuessa minulle opetettiin, matkan pituus on siihen käytetty aika, ei etäisyys. Siis vajaa kymmenen tuntia mennen ja tullen tuntia enemmän. Meno on yölento, joka lähtöaikaan nähden on perillä klo 03 maissa Bangkokissa. 

Näin vanhemmiten, kun paikat puutuvat ja luut kolisevat, nukkuisi tuonkin yön vaakasuorassa asennossa. Sinne tänne retkahteleva pää ja väsynyt selkä tekee istuen nukkumisesta epämukavaa. Tämä saa miettimään vaihtoehtoa. Niitä on yksi. Matkanteko businessluokassa. Mutta tuntuu liioittelulta maksaa yhden yön makuuasennosta tuhat-, tuhatviisisataa euroa. Sittenkin, vaikka ruokalista on painettu kauniille paperille ja alkoholi on tietääkseni ilmaista. Toki lisäarvona olisi ympärillä pörräävät, palvelualttiit lentoemännät. 

Onneksi yhteisesti omistettu, kansallinen lentoyhtiö Finnair on meille säästäväisille, omilla rahoillaan kulkeville asvaltoinut oikotien ylellisyyteen. Matkustusluokkaa voi korottaa lisäpisteillä, tai lisärahalla. Matkustamon puolelta businessluokkaan, vaakatasoon säädettävälle istuimelle, tarvitaan 50 000 pistettä. Luvun suuruutta konkretisoi, kun tietää että yhden suuntainen lento Bangkokiin tuottaa 8000 pistettä, Jos faktoista vapaana laskisi, niin pisteet olisivat kasassa kun maapallo on kierretty 1,25 kertaa.

Tuntuu paljolta. Ei hätää. Voi ottaa Lentoyhtiön suositteleman Diners Club luottokortin (vuosimaksu 50€). Kortilla tehdyistä ostoksista tulee kaksi pistettä jokaisesta eurosta. Jos ostosparatiiseissä käynti ei innosta, eikä pisteitä kerry, niin Lentoyhtiö tulee apuun. Lisäpisteitä voi ostaa Finnairilta.

Kaikkeen tuohon minä sorruin.  Uskoin Lentoyhtiön hyvään tahtoon ja tarkoitukseen. Lensin ja keräsin pisteitä. Otin luottokortin, vaikka luotolla osto tympi. Ostin jopa lisäpisteitä. Yllätys oli odotti, kun ohjeiden mukaan ryhdyin ensin tarkistamaan havittelemaani lentoa, josko olisi mahdollisuus vaihtaa normaali tiketti businessluokkaan. Näillä vaivalloisesti hankituilla pisteillä. 

Ei ollut sopivaa lentoa ennen, eikä jälkeen halutun päivän. Kummallista, olinhan ajoissa liikkeellä. Soitto asiakaspalveluun, jossa ystävällinen toimihenkilö kertoi kaikkien pisteillä hankittavien businessluokan paikkojen jo myydyn. Siis parin kuukauden kuluttua lähtevän lennon paikat. Esitin epäilyni, mutta uskottava oli, kun ystävällinen ja rehellisen oloinen toimenhaltija näin vakuutti. Asiakashan voi vain luottaa.

Aikaa kului ja katsastin, josko olisi vastiketta Finnairin lupaukselle ”Korota matkustusluokkaasi pisteillä”. No ei, ei ole tilaa, mutta oli kehotus osallistua huutokauppaan. Tee tarjous, jolla voit päästä haluamaasi. Tarjoa jotakin, esimerkiksi 450€, niin onni saattaa potkaista ja voit lepuuttaa luitasi  businessmiesten keskellä, hyvälle tuoksuvien lentoemäntien huolehtiessa mukavuudestasi. Ilmoitamme huutokaupan tuloksista viikkoa ennen matkaasi. Kaiken vaivan ja kerättyjen pisteiden jälkeen pitäisi osallistua huutokauppaan? Höh!

On tyydyttävä ekonomien seuraan Economy-luokassa ja ihmeteltävä sitä, että missä vaiheessa kaupankäynti on saanut omituiset muotonsa. Vanhoina hyviksi muistettuina aikoina kaupanteko oli selkeää. Jos halusi ostaa 5 markalla hiivaa, niin viidellä markalla sitä sai. Nyt kaupankäynti on kuin humpuukkitelttojen  onnenpyörä. Paljon lupaa, mutta mitään ei anna.

Nang Noon - Nukkuva nainen

Matkan varrelta. 

Thaimaan valtatie ykkönen yhdistää maan pääkaupungin ja pohjoisimman kaupungin Mae Sain. Me Sai, kuten sitä maassa kutsutaan, sijaitsee kolmensadan kilometrin päässä Lampangista pohjoiseen. Kaupunki on tuttu, koska allekirjoittaneen oleskelupa on uusittava kolmen kuukauden välein, joko uuvuttavassa paperisodassa Chiang Maissa, tai piipahtamalla rajan ylitse naapurimaahan ja takaisin. Mieluisinta on ollut ajaa pohjoiseen Me Saihin, kävellä rajaportista Mianmariin, kiertää rajarakennus ja palata Thaimaahan uusitun oleskeluluvan kanssa.

Valtatie seurailee laakson pohjaa vuorijonojen siintäessä  kauempana. Kymmenkunta kilometriä ennen Me Sain kaupunkia vuoristo saa hahmon, josta alue tunnetaan laajemmalti. Mitätönkin mielikuvitus hahmottaa selällään lepäävän naisen muodot. Pohjoissuunnassa hiukset valtoimenaan lepäävä pää, siitä etelään otsa, nenä ja leuka. Kaula, rinnat ja vatsa. On vaikea arvioida kuinka pitkä  vuorten ja kukkuloiden muodostama figuuri on. Ehkä kymmeniä kilometrejä.  Aluetta kutsutaan nimellä Khun Nam Nang Noon. Nukkuva nainen. Pohjoisessa  Thaimaassa yleisesti tunnettu luonnon luoma nähtävyys.  Ennen Me Saihin saapumista Nukkuvan Naisen muodot ovat selkeimmillään, vai pitäisikö sanoa että kukkeimmillaan.

Matkamies

Ajankohtaiseksi Nukkuvan Naisen teki sen onkaloihin eksyneet kaksitoista jalkapalloilevaa pikkupoikaa valmentajineen. Tham Luang (Suuri luola) on osa tätä luonnon muovaamaa mahtavaa kokonaisuutta. 

Poikien pelastumisen jälkeen maassa ovat  jatkuneet näihin päiviin erilaiset kiitostilaisuudet. Pelastusöiden sankareita on muistettu ja siunattu. Tunneliin menehtyneelle pelastajalle on suotu kunnianosoituksia ja järjestetty näyttävät hautajaiset. 

Maahan niin  elimellisesti liittyvä  yhteisöllisyys on kunniassaan. Yhdessä sureminen ja yhdessä riemuitseminen saa yksilöllisyyttä korostavan ja sitä tavoittelevan länsimaalaisen tuntemaan itsensä ulkopuoliseksi ja osanottoon kyvyttömäksi. Silmiinpistävää on vaapaaehtoistyöhön halukkaiden määrä ja innostus.

Pelastusoperaation saatua onnellisen päätöksen kansainvälinen mielenkiinto on lopahtanut. Jälkipuintia näkyy käytävän enää varsinaisten pelastajien ja joidenkin besserwissereiden kesken, joilla oli mielestään käytössä paremmat vehkeet  ja isompi ymmärrys. Joidenkin mielestä onnellisesti päättynyt tragedia oli palokunta termeillä väärin sammutettu.

Kriisin aikana thaitelevisio lähetti yötä päivää suoraa lähetystä luolan suulta. Esillä olivat niin pelastajat kuin tehdyt toimet. Erityistä säpinää syntyi muutama päivä ennen poikien paikallistamista. Tuli tieto Mianmarissa asuvasta munkista. Pyhäksi sanotusta, jolla oli tietoa. Käännyttiin munkin puoleen, joka tiesi kertoa, että pojat ovat hengissä.  Ja niinpä pojat paikallistettiin yhden tai kahden päivän kuluessa. Myös alkavien sateiden pelkoon munkilla oli lohdullinen vastaus. Pojat löytyvät ennen sitä. Ja katso, näin kävi. Etsintään kietoutui välittömästi vankka uskonnollinen juonne.  Maassa vallitseva henkiusko nosti päätään. Luolan lähettyville syntyi uskonnollisia tilaisuuksia ja monenmoisia rukoussessioita. Rituaaleista tuli osa pelastustoimia. Kaikki tämä hyvässä sovussa nykyaikaisempia konsteja käyttävän pelastajien kanssa. Vasta toimien saadessa täsmälliset käytännön muodot, siirtyi uskonnollinen toiminta taka-alalle.

Me Sai. Portti Mianmariin.

Yhteisöllisyyttä ja köyhimpien auttamista pidetään merkittävänä hyveenä. Televisio ja muu media muistuttavat jatkuvasti tästä tietoiskun kaltaisilla mainoksilla. Tuloerot ovat kuitenkin valtavat, eikä köyhien auttamisessa näy sellaista pyrkimystä, josta voisi päätellä säätykierron olevan kovin korkealla yhteiskunnallisella esityslistalla. Toki sosiaalista nousua tapahtuu, siitä koulutus pitää huolen. Tunnutaan kuitenkin ajattelevan, että jokaisella on oma ansaittu paikkansa, johon tyytyminen. Hyvitämme nykyisessä elämässä edellisen velkoja.

Liikenteestä opittua.

Punaisissa valoissa.

Liikenneonnettomuuksissa isompi maksaa. Jos on varaa hankkia iso ja kallis ajoneuvo, on myös kykyä vastata syntyvistä kuluista, kuten kolareista. Sanotaan myös, että jos osapuoli on farang (länsimaalainen),  niin maksajaa ei kauan pohdita. Päähän on iskostunut ajatus syyllisyydestä tapahtuipa mitä tahansa. Pitääkö paikkansa? En tiedä, enkä kokeile. Varmuuden vuoksi uskon väitteen. Se on johtanut keveään kaasujalkaan ja erityiseen varovaisuuteen. Omista oikeuksista kiinni pitämisen on voinut jättää Suomeen. Muita huomioon ottamalla pärjää parhaiten.

En tiedä kulkeeko täkäläinen ajatus siten, että koska onnettomuudessa on useimmiten kaksi osapuolta niin molemmilla on vastuu tapahtumasta. Jotakin oikeudenmukaisuutta siinä on. Tuloerot ovat suuret, eikä koulumatkaansa kulkevan mopoilijan maksukyky riitä siihen mihin mahtavan katumaasturin omistajan.

Kadulta. Apteekin edestä.

Maassa on vasenkätinen liikenne. Se ei tuota huolta. Liikennevirtaan liittyessä päänuppi sopeutuu mutkattomasti muutokseen. Ratti on eri puolella kuin kotimaassa ja se helpottaa. Mutta myös hankaloittaa, sillä tuulilasinpyyhkijät ja suuntavilkku ovat vaihtaneet paikkaansa.  Vilkun refleksinomaisella käytöllä pyyhkijät saavat kyytiä. Kun muutokseen tottuu niin ongelma on edessä kotimaahan palatessa. Sama koskee vaihteiston käyttöä. Kirskuntaa, kun totutun kakkosen paikalla on pakki. Automaattivaihteisto on kova sana,

Joustavan asenteen omaksumista auttaa paikallinen liikenne. Se on vilkas ja kaikkea muuta kuin jonossa köröttelemistä. Teillä ja kaduilla on monenmoisia kulkijoita. Vastaan saattaa tulla vaivoin moponsa hallitseva nuori, tai koko perheensä mopon selkään lastannut perheenisä. Milloin oikealta, milloin vasemmalta ohittava muu liikenne. Ei voi olla varma ajaako joku kanssakulkija sääntöjen mukaan, vaiko niitä luovasti soveltaen. Ei myöskään siitä, onko juuri hän hankkinut ajokorttinsa ostamalla vai autokoulua käymällä. 

Katuorkesteri Thivakon Miusik.

Oman mausteensa tuo tietty sekavuus. Katuihin huolellisesti maalatuista kaistoista ei piitata, enempää kuin nopeusrajoituksista. Arvaamattomuudessaan mopojen liikennekäyttäytyminen aiheuttaa harmaita. Liikennevaloihin tultaessa on tapana että mopot ja moottoripyörät valtaavat itselleen tilan autojonojen edestä, josta lähdetään taakse katsomatta. Kuka oikealle, kuka vasemmalle, kuka suoraan auton eteen kääntyen. Autojen verkkainen lähtö valoista on enemmän sääntö kuin poikkeus. Onnettomuuksia välttelevä autoilija laskee vähintään viiteen, ennen kuin liikahtaakaan.

Suuntavilkkujen käyttö on a ja o. Ajo- ja jarruvalojen ja äänimerkin lisäksi se on ainoita keinoja käydä keskustelua muun liikenteen kanssa. Sitä tarvitaan, kun yrität kunnialla selvitä sekavalta vaikuttavassa liikenteessä. On ajoissa tiedettävä mitä kukin aikoo ja ajoissa kerrottava mihin itse pyrkii. Suomalainen tapa laittaa vilkku etupyörien jo kääntyessä on varma tie vaikeuksiin.

Tilanne ei kuitenkaan ole surkea. Kun kaupunkitilan saa haltuun, oppii kadut, kujat ja paikalliset ajotavat niin sitä huomaa liikkuvansa sujuvasti kuin kala vedessä. Kaikesta huolimatta esim. ydinkeskustan liikennettä hallitsee  varovaisuus. Autot ja niiden vakuutukset ovat kalliita tuloihin nähden. On hyvä syy varoa.

Kyläkierrokselle lähtiessä.

Valtiovalta  yrittää huolehtia liikenneturvallisuudesta. Siihen on satsattu. Maantiet ovat hyvässä kunnossa, liikennemerkit asianmukaisesti paikoillaan, eivätkä  ne liiemmin poikkea kansainvälisestä käytännöistä. Maata halkoo laaja moottoriteiden verkosto.  On rakennettu ”köyhän miehen” versio, josta  puuttuvat lähes kaikki eritasoliittymät. Bangkok kolmessa tasossa kulkevine ajoväylineen on toki poikkeus.

Paheiden hallinnasta.

Käsin kääritty.

On todettava, että tiedän paheista vähän, vaikka ne nuorempana kiinnostivat.

Me pohjoisen Euroopan kansalaiset pidämme itseämme etuoikeutettuina.  Asumme maissa, joissa valtiovalta huolehtii esimerkillisesti kansalaisistaan. Sanomme mielellämme, että tämä huolenpito on hyvän yhteiskunnan mittari. Hyväksyimme, ehkä maristen,  julkisen vallan huolen tupakoinnin terveydelle aiheutuvista vaaroista  ja haitoista. Tupakoinnin vähentämiseksi onkin onnistuneesti nähty paljon vaivaa ja tupakkateollisuuden mielenkiinto onkin siirtynyt länsimaista kohti kolmatta maailmaa, mistä haetaan kasvua bisnekselle. 

Thaimaa on vastannut tupakkayhtiöiden haasteeseen. Tupakointia koskevat lait ovat tiukat ja ovat olleet sitä jo vuosikausia. Kun Suomessa vielä rajoituksista käytiin keskustelua, olivat Thaimaassa ratkaisut jo käytössä. Tupakan myynti oli tehty luvan varaiseksi ja varsin harvassa ovat ne kaupat, jotka luvan ovat hakeneet. Tupakkatiskiä ei löydy isoistakaan tavarataloista.

Viimeisiä päätöksiä on, että useita turistien miehittämiä rantoja on julistettu tupakasta vapaiksi alueiksi. Syynä kieltoon näyttää olevan tupakan tumpit, joita arvioitiin vaihtelevien lehtitietojen perusteella löydetyn yli 100 000 kappaletta kahden ja puolen kilometrin matkalta Phuketissa. Sääntöä rikkovat rantaröökaajat voivat saada vuoden vankeusrangaistuksen tai jopa 100 000 bahtin eli yli parin tuhannen euron sakon. Tuomio voi olla myös sekä vankeusrangaistus, että sakko. 

Savukerasioiden houkuttelevuutta on minimoitu ja kieltojen vaikutusta on vahvistettu yksityiskohtaisilla erilaisia syöpätyyppejä esittelevillä kuvilla. Rasioissa esitellään ronskimman jälkeen tupakoinnin mahdollisia seurauksia. Tupakoitsijoille suunnattua arjen estetiikkaa.

Ravintoloissa ja julkisissa tiloissa tupakointi on luonnollisesti kielletty. Kiellon piirin kuuluvat myöskin seinättömät ravintolatilat, jotka käytännössä ovat ulkoilmatilaa. Tuuli temmeltää tiloissa vapaasti, mutta tupakoida voi vain kattoa kannattavien pilareiden toisella puolella. Siis ulkona.

Televisio-ohjelmissa ei tupakoida ja jos se jossain käännöselokuvassa tehdäänkin, niin savuttelu on peitetty rasteroinnilla. Tulee mieleen, että miltähän näyttäisi kolmekymmentäluvulla tehty suomalainen elokuva, joissa sen aikaisen hienoston pääasiallinen harrastus näyttää olevan tupakointi.  Ehkä rasteroitaisiin koko leffa. Niin paljon savua.

Hinta on tärkeä, sillä se vaikuttaa kysyntään. Rakennuksilla töissä käyvä marlboromies maksaa askistaan lähes kolmen tunnin palkan. Siis aski päivässä, kolmannes tuloista. Toki halvempiakin savukemerkkejä on, mutta kalliita nekin.

Halvin malli on itse tehty, kuivattuun ja ohueksi prässättyyn banaaninlehteen kääritty n. 15 senttinen kääryle. Tötterö täytetään kessulla, jota terästetään tamarindipuun hedelmän siemenistä hakatulla murskalla. Vaikutus on sanoinkuvaamaton ja helpottaa taatusti heikkotahtoista pyörrytyksen jälkeen harkitsemaan raittiita elintapoja.

Tilastoista en tiedä, mutta julkinen tupakointi on harvinaista. Jopa niin harvinaista, että sitä nähdessään, sen huomioi. Ja näin on hyvä.

Alkoholin suhteen ollaan vapaamielisempiä. Ehkä johtuen siitä, että alkoholi ei näyttele kovinkaan suurta osaa ihmisten arjessa. Toki naukkaillaan, mutta se jää pääasiassa erilaisten juhlien yhteyteen. Jotakin ongelmaa ovat päättäjät alkoholin käytössä kuitenkin havainneet, sillä muutamia vuosia sitten myyntiin tuli rajoituksia. Myynti kiellettiin kolmeksi tunniksi iltapaivällä kello kahdesta viiteen. En osaa sanoa mikä huoli, tai syy oli päätöksen takana. Luulisi, että mahdolliset pitkät kosteat lounaat ainakin kuivuivat. Toinen asia on kuinka näitä säädöksiä noudatetaan esimerkiksi turistikeskuksissa, tai pikku puodeissa.

Alkoholia myydään lähes kaupassa kuin kaupassa. Ennen myös huoltoasemilla, mutta liikenneturvallisuuteen viitaten myynti niissä lopetettiin. Suomessa panimoteollisuus ja valtiovalta ovat asettaneet tavoitteet toisin.

Alkoholin nauttiminen ravintolassa onkin oma juttunsa. Olutta toki löytyy. Erinomaisella taidolla pantua, joka ei häpeä eurooppalaisten oluiden rinnalla. Vahvempia juomia ei tavallisista ravintoloista löydy. Puute on korjattu näppärästi. Asiakas tuo tullessaan oman pullonsa, antaa sen tarjoilijalle, joka sitten asianmukaisesti täyttää lasit pitkin iltaa. Pikku tippi tarjoilijalle vaivannäöstä. Vajaaksi juotu pullo kainaloon pois lähtiessä.  Käytäntö on kätevä. Ravintola ei joudu pitämään kalliita juomavarastoja ja asiakas saa huppelinsa kohtuuhintaan.

Tähän väliin thaikielen tietoisku. Olla humalassa, pienessä sievässä, on thaiksi ”mau”. Kännissä, ankarasti juovuksissa, on puolestaan ”maumau”. Yksinkertaista.

Muusta huumetilanteesta ei pikkukylässä asuvalla ole käsitystä. Aikoinaan puhuttiin paljon vuosituhannen alkupuolella käynnistetystä huumeiden vastaisesta sodasta, mutta ei se tavallisten  ihmisten arkeen ulottunut. Enemmän ehkä olivat esillä erilaiset työkykyä parantavat piristeet. Lienevätkö olleet amfetamiinipohjaisia vai mitä, mutta nykyisin ihmisten puheet näistäkin ovat laantuneet. 

Koiran elämää.

 Naapurin uljas porttivahti.

Ban Prasopsukissa on viitisenkymmenta huushollia ja koiria toinen mokoma. Joissakin talouksissa ei ole yhtään ja toisissa useampi. Varastelua pelätään ja se selittää ainakin osittain koirien pidon. Omaisuutta tulee vahtia. Pelko tuntuu turhalta, sillä ulkopuolisen silmin ei sellaiseen ole erityistä tarvetta. Voisi hyvinkin kuvitella kyseessä olevan jäänne menneiltä vuosilta, jolloin köyhyyttä esiintyi kaikin puolin runsaasti. Siitä sikisi yhtä sun toista ei-toivottavaa. Toisaalta omaisuuden karttuessa piha-aitojen bambusäleet ovat vaihtuneet betoniharkoiksi ja veräjät metalliporteiksi. Iltaisin portit ja talojen ulko-ovet lukitaan huolellisesti. Koirien kokokin on kasvanut

Oma koira on meilläkin. Hankinnan takana oli enemmänkin hellä sydän, kuin turvallisuuden tarve.  Korvaamme näet lauantaisaunan viikottaisella thaihieronnalla paikallisessa luontaistuotekeskuksessa. Keskuksen hyväsydämiset naiset olivat ottaneet hoitaakseen huonosti pidetyn, vapaana juoksevan koiranpennun. Olivat päiviä ruokkineet ja hoitaneet. Puhuivat kauniisti vaimolle hyvän kodin tarpeesta ja pienen eläimen turvattomuudesta. Niinpä kotiin mentäessä vierelläni auton etupenkillä oli alta kulmiensa katseleva pentu. Arka ja pelokas, rapsutuksesta tykkäävä. Oli sillä yksi heikkous nuoruusvuosina, joka ehkä selitti sen heitteille jättöä. Se piti kanoista. Jahtasi niitä ja kiinni saadessaan puri niskat. Naapurit eivät katsoneet hyvällä, mutta rahalla selvittiin. Nyt se on vanha, kymmenen ikäinen, eivätkä kanat enää kiinnosta. Jotakin universaalia.

Surusilmä Mitsook. Talovahtimme.

Koirien kanssa en juuri ole ollut tekemisissä ja niiden käytös on kovin vieras. Erityisesti ryhmäkäytös. Havahduin, kun muutama vuosi sitten katselin päivästä toiseen jatkuvaa pentujen peuhaamista. Pahemmin satuttamatta purtiin jalasta ja välillä kurkusta. Milloin mistä kiinni saatiin.Viatonta telmimistä. Sitähän kaikki. Ohi kulkeva naapurin Baan tiesi paremmin. Ne harjoittelevat. Valmistautuivat aikuiselämän kansalaistaitoihin. Pärjätäkseen muiden koirien kanssa on osattava pitää puolensa, jotta voi hallita reviiriään ja ruokakuppiansa.

Lähekkäin asuvien talojen koirat muodostavat oman porukkansa ja rakentavat omat reviirinsä. Koirat jengiytyvät, laumaeläimiä kun ovat. Elävät ajan hengessä. Verkostoituvat, kuten kaksijalkaiset isäntänsäkin. Rähinä on valmis mikäli kylän muissa osissa asuva nelijalkainen erehtyy väärälle alueelle. Yhteistyö tiivistyy, kun vieras ihminen ilmestyy kylään pyrkien sen perukoille. Haukkuminen ja räksytys alkaa ensimmäisestä talosta ja päättyy viimeiseen. Varmaa on, ettei yksikään kulkija selviä huomiota herättämättä päämääräänsä. Iltapimeällä hiprakassa kulkeva on erityisen mehukas mekkalan kohde. 

Koirilla on toimiva viestintäjärjestelmä. Jos ne kokevat uhkaa, niin haukku saa muut kylän koirat  yhtymään haukkuun. Puhumattakaan yhteisistä ulvontasessioista, joiden surumieliseen saundiin kaikki yhtyvät. Jos koira kohtaa käärmeen niin sen haukku poikkeaa totutusta ja saa paikalle muita koiria. Jotkut käyvät isojenkin käärmeiden kimppuun. Nappaavat matelijaa pään takaa  ja rajusti edestakaisin niivittämällä estävät käärmettä puremasta. Joidenkin koirien suhde käärmeisiin on suorastaan raivoisa.

Alakulo? Ei, vaan kuuma.

Jengit hajoavat pariksi viikoksi joulun tienoilla, kun koirilla alkaa juoksuaika. Ystävistä tulee vihollisia ja kaikki kohtaaminen on murinan saattelemaa kulmahampaiden esittelyä.

Kyläläiset suhtautuvat koiriinsa käytännöllisesti. Niillä on tehtävänsä, eikä sitä rajaa ylitetä. Koiraa ruokitaan ja pidetään sen perusasioista huoli. Ei tule kuuloonkaan, että koira tulisi sisätiloihin. Niitä hellitään läpsimällä päähän, kuten espanjalaisia lapsia takavuosien perhesarjassa. Omistajan tullessa kyvyttömäksi koiran pitoon se yksinkertaisesti viedään buddhalaiseen temppeliin, jossa elämän kunnioittamiseen sitoutuneet munkit huolehtivat koirien ylläpidosta. Tiettävästi munkit itse eivät ole käytäntöön ihastuneita.

Elämän kunnioitus saa joskus myös outoja piirteitä. Muutama vuosi sitten kadulla juossut koira oli joutunut auton töytäisemäksi. Ruumiin takaosa ruhjoutuneena se jäi vilkkaasti liikennöidylle kadulle liikuntakyvyttömänä. Hyvät ihmiset toivat loukkaantuneelle koiralle vettä ja ruokaa, mutta eivät voineet lopettaa sen kärsimyksiä. Esteenä oli muutama kerta kuukaudessa vietettävä Buddhan päivä, jolloin mikään tappaminen ei ole hyväksyttävää. Ei edes teurastus. Onnettomuus sattui juuri tällaisena päivänä. Koiran kärsimykset saivat tätä kautta odottamattoman jatkon.

Retriitti

Maanmiehiä ei liiemmälti Lampangissa liiku. Ei ainakaan siten, että kieltä kuulisi, tai ulkonäkö puhuttelisi. Liki kahdenkymmenen vuoden aikana kaksi sattumusta. Toinen viime vuosikymmenellä, kun tavaratalon kahvion naapuripöydässä käytiin vilkasta suomenkielistä keskustelua. Pariskunta oli naapuriprovinssista, Taakista. Mies suomalainen ja rouva täydellistä suomea puhuva saksalainen. Olivat tulleet Lampangiin viikonlopun viettoon. Seuraava kohtaaminen oli vuosi sitten ja taas tavaratalossa. Rouva oli thai ja mies Suomesta. Rouva pongasi meidät ja pyysi juttelemaan tuoppi edessään istuvan  puolisonsa kanssa. Mies oli kuulemma väsynyt hiljaisuuteen ja halusi kuulla äidinkieltään. 

Alakulon ymmärtää. Tuttua. Useamman kuukauden visiitti vieraassa kieli- ja kulttuuriympäristössä riistää normaalin sosiaalisen elämän.  Ei ole maanmiehiä, kavereita, eikä tuttuja porukoita. Äidinkieltä ei kuule, eikä juuri voi käyttää. Puheliaita naapureita toki on, mutta mitä osaisi  sanoa puhki kuluneiden fraasien lisäksi. Jos jotain keksii,  jää lämpimän hymyn saattelema vastaus ymmärtämättä. Kun hyvää huomenta toivotetaan, niin tervehdys sisältää yksinkertaisen kysymyksen siitä, että mitä söit aamulla. Jos jotakin onkin oppinut vastaamaan, niin ei se vuorovaikutukseksi riitä. Jos vielä kommunikointi oman kumppanin kanssa rajoittuu muutaman sanan lauseisiin ja sisällöltään yksinkertaisiin päivän rutiineihin, niin jonkunmoisesta retriitistä on kysymys. Enemmänkin vuorovaikutusta kaipaisi, mutta mistäpä sitä. Kielimuuri on todellinen ja kupla ahdas.

Pientä helpotusta tuo tietoliikenneyhteyksien paraneminen. Ne ovat kehittyneet vuosi vuodelta ja laatu parantunut. Nykyisin voi käyttää täysin samoja palveluita, joihin Suomessa on tottunut. Tältä osin asuinpaikan valinta on samantekevä. Yhteydet tuovat myös suomenkielen käden ulottuville, mutta viestintä on yksipuolista. Televisiosta ei ole juttukaveriksi.

Kasvot

Mitä yleensä eurooppalaisiin kasvoihin tulee, niin jonkin verran niitä vastaan tulee. Pääasiassa kaltaisiani, vaimonsa perässä kulkevia vanhoja miehiä. Nuoret ja lapsiperheet viihtyvät isojen vetten äärellä, eikä sisämaalla ole vetovoimaa.

Suomeen tultua tulppa aukeaa, kun kuukausien vaiteliaisuus päättyy. Ketsuppi-ilmiö on totisinta totta. Puhetta piisaa, eikä mieleen tule ajatustakaan siitä, että onko juttukaveri edes nimeksikään kiinnostunut. Jälkikäteen huomaa pohdiskelevansa, että pitäisikö pyytää anteeksi monisanaista puhetulvaa, vai potisiko noloa oloa kotona. 

On toki ollut mieltä nostattavia tapaamisia. Erityisen ilahduttava oli kohtaaminen kaupungin keskussairaalan parkkitalossa.  Kone Oy:n vientiponnistelujen kaunis tulos. Vankkaa suomalaista (?) tekoa oleva hissi. Tähän mennessä ainoa suomalainen tuote, mihin olen törmännyt. Koneen Kaakkois - Aasian myyntiyksikköä tulee onnitella, jos sellainen on olemassa. 

Koti-ikävää, tuota ihmisen ikiaikaista ystävää, sitä helpottaa Finlandek taloustavarat kauppojen hyllyllä.  Tosin  niiden  alkuperämaa on mikä lie. Tuotemerkki tuo kyllä lohtua ikävään. 

Ympäristön hoidosta ja muista puitteista.

Naapurikylän, Ison Banaanin kaunistus. Puutarhanhoito on arvossaan.

Vuosi sitten kunnan päättäjiltä tuli kehoitus järjestää kylän jätehuolto. Tohinalla näin tehtiin. Muutama luento ja kädestä pitäen - opastus johti kotipihalla siihen, että hankittiin muutama jäteastia lisää ja teipattiin seinään kuvallinen opaste talon kielitaidottomalle.

Sekajäte sai oman astiansa, kompostoitava omansa. Jäte, josta oli taloudellista hyötyä kerääjälle kuten pullot, pahvit, muovit ja sen sellaiset saivat astiansa. Vaatimaton vanha roska-astia sai ottaa vastaan ns. vaaralliset jätteet, paristot, lamput, vanhat sähkötarvikkeet jne. 

Jäteasema kotipihalla.

Kompostoinnin onnistumista saattoi alun alkaen epäillä. Eikä harhaan mennyt. Kun jokapäiväinen ruuan hankinta vie suuren osan ajasta, näyttäytyy kompostin hoito oudolta puuhasteluna. Työn täyttämästä päivästä ei juuri aikaa löydy. Jos valinta on tehtävä muutaman kolikon tuottavan sipulien niputtamisen ja maapallon pelastamisen välillä, niin valinta on selvä. Oma suu on lähempänä. Kompostoinnista luovuttiin vähin äänin, eikä yritys kantanut muutamaa kuukautta pidemmälle. Kylän puolustukseksi on todettava, että se kuitenkin elää kohtuullisessa sopusoinnussa ympäristönsä kanssa. Hiilijalanjälki lienee melko mitätön. Ihmiset eivät hevin turmele heille elannon antavaa ympäristöä.

Runsas luonto tuottaa uskomattomat määrät kuivia, pudonneita lehtiä. Se, mikä ennen haravoitiin poltettavaksi takapihalla piti nyt saada mahtumaan yhteen pönttöön. Ei onnistunut. Kaksi vuotta sitten kiellettiin avotulen teko. Tavoitteena tietenkin jatkuvien pensas- ja metsäpalojen estäminen. Kielto kestää lähes puoli vuotta, sateettoman kauden. Toukokuun alusta roskaroviot ovat taas sallittuja. Näihin  aikoihin alkavat myös ensimmäiset yksittäiset sateet ja kuten tiedettyä märkä palaa huonosti. Kieltoa noudatetaan, jos noudatetaan. Kylminä aamuina savua nousee pihalta jos toiselta. 

Sekajäte kerätään kerran viikossa kylissä kiertävillä autoilla. Sen jatkokäsittely on surullista katsottavaa. Sekajäte lajitellaan. Läheisellä aukiolla on pitkä pöytä takanaan joukko miehiä. Paperisin hengityssuojaimin varustetut hiljaiset miehet tyhjentävät jätepussit pöydälle ja kaivavat  haisevan moskan seasta kaiken rahanalaisen edelleen myytäväksi. Todellista paskaduunia.

Lehdet putoo, vai olisiko tämä oksa?

Pusikoituminen on kiivasta. Jalansijaa saatuaan erilaiset maanpeittokasvit leviävät vauhdilla. Sitä estääkseen kylän väki kokoontuu muutaman kerran vuodessa sirpein ja veitsin ruokkoamaan lähiympäristöä. Ympäristön siisteys on niin kaupungissa kuin kylässäkin silmiinpistävää, mutta muovipussit muodostavat ongelman. Ne ovat maksuttomia ja melko pienikokoisia. Yksi ostoskerta paikallisessa tavaratalossa saattaa tuottaa toistakymmentä muovista kauppakassia. Kassaneiti pakkaa ostoksia hiukan lajitellen eri pusseihin. Muutama tuote kuhunkin. Eikä vain kaupan kassit. Lähes kaikki pakataan muovipusseihin, katukeittiön ruuista aina kotitekoiseen pontikkaan.

Puutarhajätteen käsittelyä.

Kylän vesihuolto on nykyisin kohtuullisessa kunnossa, mutta on ollut muitakin aikoja. Porakaivoja on porattu ja syvyyksistä on löytynyt vettä. Tosin kuivalla kaudella on palokunnan säiliöautolla ollut kysyntää. Takana ovat kuitenkin ajat, jolloin talojen nurkilla oli aktiivikäytössä tuhansia litroja vetävät betonista tehdyt vesitankit.  Sadekautena kerättiin talteen kuivan kauden varaksi myös katoilta valuva vesi. Sanottiin, että seitsemän sateen jälkeen katto on riittävän puhdas. Hätäapua veden niukkuuteen toi kylässä muutama kaivo. Nykyisin vesijohtoverkko tavoittaa lähes kaikki kylän talot. Veden puhtaus lienee tosin vähän niin ja näin. Ainakin oma vesisäiliömme on vuosittain puhdistettava. Säiliön pohjalle kertyy hienojakoista, maaperästä irronnutta maa-ainesta. Joissakin talouksissa on vedenpuhdistuslaitteita ja osassa ei.  Juomavesi tilataan naapurikylässä asuvalta Thatilta, joka tuo pullot tullessaan ja vie mennessään.

Kun vettä tulee, niin sitä myös menee. Useimpien perheiden harmaat vedet lasketaan suoraan luontoon. Jäteveden poistoa ei ole kummemmin järjestetty. Harvassa talossa on vielä tarkoitukseen sopivia järjestelyjä. Liikkeellä kuitenkin ollaan. Ensimmäisiä järjestelyjä viemäröinnin hoitamiseksi on otettu.