Kuulkaas ja nähkääs.

Oma koti kietoutuneena talviseen vaippaansa. Ei vilu yllätä.

Tämä juttu ei varsinaisesti kuulu oleskeluun Ban Prasopsukissa, vaan paluu-uutisiiin.

Tekemisiämme valvotaan ja niistä tiedetään. Kuten edellisessä blogissa kerroin, Nordea katkaisi omavaltaisesti yhteydet omaan talouteemme, terveys- ja viranomaispalveluihin. Otti pois kummemmin ilmoittelematta tunnistusvälineenä ylistetyt verkkoyhteydet, tunnusluvut. Kolme kuukautta tietämättä mahdollisista tapahtumista pankkitilillä on pitkä aika. Suomeen palattuamme yhteydet avattiin pahoittelujen kera. Miksi vasta silloin, jos ei ongelmia?

Kimpaantuneena Nordean menettelyyn päätin irtautua pankkien mielivallasta ja kääntyä aina luotettavan valtiovallan puoleen. Otanpa väestörekisterikeskuksen tarjoaman varmennekortin, ajattelin. Pankit eivät enää määrittelisi pääsyäni hyvän hallintomme palveluihin. Oli ensin tilattava henkilökortinlukija. Laite, joka liitetään tietokoneeseen ja johon sujautetaan sirullinen henkilökortti. Hapuilun jälkeen laite löytyi Verkkokaupasta, postikuluineen vajaa kolmekymppiä. Tarvittavan ohjelman lataus onnistui, kuten myös laitteen kytkentä koneeseen. Vain yhteys puuttui. Pitkän yrityksen jälkeen oli tunnustettava oma kyvyttömyys ja soitettava asiakaspalveluun. Neuvonta oli tarpeen. 25 minuuttia kestäneen puhelun aikana ilmeni, että kaksi vuotta vanha sirullinen henkilökorttini ei toimi. Uuden voisi hankkia hintaan 54 euroa plus valokuva. Ilmeni myös, ettei hallussani ole myöskään aktivointikoodia. Se on toimitettu ehkä vuonna 2000, tai jotain, kun otin ensimmäisen sirullisen henkilökortin. Ei hätää. Uuden aktivointikoodin saisi tallustelemalla Pasilan poliisiasemalle ja maksamalla 21 euroa. 

Panisinko toistasataa euroa varmennekorttiin? Korttiin, jonka tulisi olla ilmainen, sillä sen takana ovat kaikille kansalaiselle luvatut palvelut.

Ei siinä kaikki. Viime talvena halusi Kela myös esitellä tapojaan. Viiden kuukauden matka edellytti luonnollisesti omaa matka-apteekkia. Kolmen kuukauden lääkkeet Kela korvaa suoraan apteekissa vähentämällä sen hinnasta. Jäljelle jäävästä kahden kuukauden osasta apteekki perii täyden hinnan. Korvaus anotaan sitten Kelalta. Näin teimme. Omat lääkkeeni korvattiin säällisesti kuukauden kuluessa, mutta vaimon lääkkeitä ei. Odotin vielä kuukauden, puolitoista ja kirjoitin kysyen viipymisen syytä. Tulin myös kysyneeksi onko palvelu sidoksissa anojan kansalaisuuteen. Kelassa herättiin ja kiistettiin kansalaisuuden vaikutus. Rahat tulivat välittömästi. Oudostuttamaan jäi miksi ilmoittamamme paluupäivä 2.maaliskuuta oli minulle kirjattu, mutta ei vaimolle. Hänellä oli paluupäivän kohdalla kysymysmerkki. Hänen paluuseensa ei kaiketi luotettu.

Tarina ei päättynyt tähän. Heti Suomeen tultuani menin täydentämään kotiapteekkia. Vaimon lääkkeet pystyin ostamaan asianmukaisine Kelan korvauksineen, mutta omiani ei. Kelan antaman ohjeen mukaisesti minulle oli oikeus myydä lääkkeitä vain täydellä hinnalla. Kelakorvauksen saisin erikseen anomalla. Apteekissa oltiin ihmeissään. Kummissani olin minäkin.  Asia kyllä korjaantui yhdellä soitolla, mutta ei syy moiseen menettelyyn. 

Tiesittekö muuten, että Kela lähestyy asiakasta viestein? Viestit löytyvät Kelan omilta sivuilta, jos ymmärtää etsiä. Mitään ilmoitusta ei niistä laitteeseenne tule. Tutkikaahan Kelasivunne.

On tympeä olo.

Alakuloa ja asiaa pankista.

Pihalta...

Ovella on lähtö Suomeen. Muutaman päivän kuluttua helteiset kolmekymmentäviisi astetta vaihtuu pakkaspäiviin ja liukkauteen. Pukeutumiseenkin tulee muutoksia. Polvihousuista pitkäpunttisiin. Pohjoisen Thaimaan kylmä kausi on hiljalleen muuttumassa kuumaksi ja kuivaksi. Edellisen kerran satoi vettä joulun kieppeillä, jolloin myös öitten lämpötilat laskivat. Nyt maa kuivuu ja kasvit huutavat vettä. Puut pudottavat lehtiään ehtiäkseen tuottamaan uuden, tuoreen lehvästön ennen sateita. Useat puulajit kukkivat. Ruskeaksi muuttuvaa maisemaa piristää erilaisten puiden ja pensaiden kukinnot.  Kuivuus jatkuu vielä pitkään.  On satunnaisia, lyhytkestoisia ukkoskuuroja, mutta pääasiassa jatkuvaa kuivuutta ja kuumaa tuulta. Helpotusta on luvassa vasta kesäkuussa, jolloin alkava sadekausi pudottaa myös neljänkymmenen asteen korville nousevat lämpötilat siedettäviksi.

Lähdössä on alakuloa. Kun ikää on kertynyt, niin silloin ns. yleinen elämänkokemus muistuttaa näidenkin matkojen rajallisuudesta. Joskus joku reissu on viimeinen. Kyläläistenkin rivit harvenevat. Aina tultaessa joku on poissa. Nuoret työn perässä ja vanhemmat sinne, mihin me kaikki joskus mennään. Mutta pois pessimismi.

Suomeen lähtöä valmistellessa olin jo blogia lopettamassa, mutta otan esiin kokemuksen, joka on ihmetyttänyt. Olkoon myös opetuksena muille. Ei sillä ole tekemistä Thaimaan kanssa, vaan digitalisaation eurooppalaiseen huippukastiin kuuluvan Suomen. Ja vallitsevan käytännön.

Tapahtumien kulku on seuraava:  Joulukuun alussa ilmeni, että vaimollani yhteyden saaminen verkkopankkiin oli mahdotonta. Turhien yritysten jälkeen muutaman eurokympin arvoinen soitto pankin asiakaspalveluun, jossa arveltiin sulun johtuvan siitä, että pankkitunnukset olisivat joutuneet vääriin käsiin. Mistä johtopäätös vedettiin, sitä en tiedä. Pankki ei ole katsonut tarpeelliseksi informoida enempää etu- eikä jälkikäteen. Ei yhteyden ottoa, ei viestiä, eikä varoitusta. Asiakas ei edes ole voinut tarkistaa mahdollista vahinkoa, koska yhteys katkaistiin. Asiakaspalvelu pyysi tosin ystävällisesti käymään konttorissa. Kahdeksantuhannen kilometrin päähän.

Murheita tähän päähän ei syntynyt, kiitos riittävän matkakassan. Mutta kuinka toimia jos kesken matkaa matkustavaisen verkkoyhteydet katkaistaan? Ongelmia liittyy myös muihin kuin pankkipalveluihin. Koko julkishallinto käyttää poikkeuksetta pankkien tunnistautumispalveluita. Kun pankki pelkkään yksipuoliseen ja ehkä perusteettomaan epäilykseen vedoten pystyy katkaisemaan yhteydet niin kuinka otetaan esimerkiksi yhteyttä tarpeellisiin terveyspalveluihin kotimaassa? 

Pankki, sen sorvaama algoritmi, tai toimihenkilö saattaa niin nähdessään asettaa kansalaisen melkoiseen pulaan. Se voi katkaista yhteydet asiakkaan omaan talouteen ja koko suomalaiseen julkishallintoon. Ilman varoituksia ja selityksiä. Pankista, yksityisestä toimijasta on tullut portinvartija julkisiin palveluihin. Tämäkö on tarkoitus?

Tietysti vedotaan, että onhan väestörekisterikeskuksen varmennekortti, mutta kuka on ottanut epäonnistuneen ja kömpelön kortin käyttöönsä, joka lisäksi edellyttää kortinlukijalaitteen hankintaa. Pankkikokemuksen kannustamana päätin kuitenkin selvittää väestörekisterin tarjontaa. 

...toiselle.

Kortinlukijalaitteita olen toki nähnyt kauppojen tiskillä, mutta ajattelin ettei sellaisesta kapineesta kuitenkaan ole kyse. Väestörekisterikeskuksen sivujen avulla löysin Eevertin, joka vastaa väestörekisterikeskuksen mukaan väestötietojärjestelmän ylläpidosta. Kertoivat ottavansa vastaan palautetta. Laitoin sitä. Kysyin linkkiä ja mahdollisia suosituksia laitteen hankkimiseksi. Tämä toissaviikolla. Vastaaminen osoittautui vaikeaksi, tai nykysuomeksi sanottuna perin haastavaksi, koska sellaista ei ole kymmenessä päivässä saatu muotoiltua. Että palveluyhteiskuntaan mennään, että hippulat vinkuu. Pöh.

Että näin. Asioilla on sanonnan mukaan taipumus selvitä. Ehkä ensi viikolla.

Henkiusko

Thaimaassa vieraillut on nähnyt talojen pihalla, arvokkaalla paikalla alttarin näköisen rakennelman. Niitä on hotellien, valtion virastojen, asuinrakennusten edustoilla. Pankeilla on omansa, kuten kouluilla,  huoltoasemilla, postilla jne. Useimmiten ne  ovat hyvin hoidettuja ja kauniita. Niihin viedään ruokaa, juomaa, kynttilöitä, mitä milloinkin. Antropologit sanovat niitä haltiantaloksi.

Talossa asustaa phii, henkiolento, haltia. Kerrotaan, että alttari rakennetaan harkitusti päärakennusta komeammaksi. Silloin pahoissa aikeissa oleva haltia ottaa sen käyttöönsä ja jättää pihapiirin muut rakennukset rauhaan, eikä aiheuta huonoa onnea ja vastoinkäymisiä sen asukkaille tai siellä työskenteleville. Phii on pihapiirin yliluonnollinen asukas ja sen kanssa on opittava elämään sovussa. Siksi sille uhrataan: ruokaa, juomia ja alkoholiakin. 

Taustalla lienee se agraarikulttuurissa elänyt ajatus, että paikoilla on haltijansa. Kuten oli saunoillakin tonttunsa. Se että perinne elää täällä näinkin voimakkaana johtunee siitä, että buddhalaisuus ei ole samalla ponnella pyrkinyt nitistämään vanhoja perinteitä. Se on lempeä usko verrattuna oikeaoppisuutta vahtineisiin kristinuskoon ja islamiin. Buddhalaisuus ei ole ollut niin keskusjohdettu, eikä tiukasti organisoitu, kuin meille tutummat uskonnot paaveineen. Kylillä oli ennen omat temppelinsä ja munkkinsa, jotka tulkitsivat Buddhan oppia kuka mitenkin. Omien kykyjensä mukaan. Se ehkä selittää sitä, että animismilla on vahva jalansija. 

Taustalla lienee usko jälleensyntymään. Kuka siihen uskoo, kuka ei. Ei voi kuitenkaan olla niin, etteikö valtauskonto jättäisi jälkiä ja uskomuksia myös tapakulttuuriin. Siitä löytyy myös selitykset moniin arjen ilmiöihin. Kylässä asunut iäkäs rouva kuoli viime kesänä. Samanaikaisesti mehiläiset rakensivat poikkeuksellisen valtavan, metrin mittaisen pesän yli kymmenen metriä korkean vesisäiliön huippuun. Ihmisten mielissä asiat yhdistyivät. 

Hautajaisilla on merkityksensä.  Niissä tulee noudattaa hyviä tapoja ja vainajan arvokkuutta korostavia riittejä. Jos näin ei tehdä saattavat kuolleiden henget jäädä harhailemaan, eikä henki ei löydä ulospääsyä elävien ja kuolleiden välitilasta. Itse olin jotakin todistamassa, kun istuttiin kuistilla eräiden hautajaisten jälkeen. Oli kulunut muutama päivä hautajaisista, ilta oli pimeä ja kylä hiljainen, kun kymmenet koirat aloittivat surkean ulvonnan. Pöydän toisella puolella istunut kumppani hätkähti ja kysyi joko on seitsemän päivää hautajaisista. Ei ollut. Ilmeni, että seitsemän päivää vainajan henki on tarkkailee muistotilaisuuksia ja hautajaisia. Mikäli ne eivät ole vastanneet odotuksia, vainaja saattaa jäädä harhailemaan mainittuun välitilaan ja aiheuttamaan harmeja.  Koirat vaistoavat vaeltavan sielun.

Phii elää ja voi hyvin modernissakin folkloressa. Tuskin täkäläistä tv-sarjaa, etteikö yhtenä keskushenkilönä ole phii. Joskus ystävällismielinen, joskus ei. Kuitenkin aina valmiina aiheuttamaan odottamattomia juonen käänteitä.

Lampangin kaupunki sijaitsee laaksossa ja matka luoteeseen Chiang Main kaupunkiin kulkee vuorten yli. Nykyisin sadan kilometrin matka moottoritietä pitkin taittuu puolessatoista tunnissa. Ennen moottoritietä kulku oli vaivalloista ja altista onnettomuuksille. Tie korkeimmalle kohdalle Doi Khuntaniin onkin syntynyt iso muistopuisto, jossa on ehkä satoja haltijantaloja tiellä onnettomuuksissa menehtyneiden muistoksi. Omaiset ylläpitävät niitä. Tapana on, että ohi kulkiessaan autoilijat soittavat torvea, ketkä kerran, ketkä kaksi. Haetaan paikan haltialta varjelusta matkalle. ”Tähän tullessa kaikki on hyvin, toivottavasti perille asti.” Samanlainen puisto on myös matkattaessa kohti pohjoista Chiang Raihin. Samat pyynnöt varjeluksesta.

Omassa kuplassa

Omassa kuplassa ollaan.

Hesari uhrasi paljon palstatilaa etsiessään totuutta Thaimaasta. Jännityksellä odotan milloin saksalaista naista ja maan tapaa arvioidaan Reeperbahnilla heiluvan seksiaddiktin analysoimana. Totuutta katseltiin pienestä aukosta, ja luotiin uutta.  Jos ei totuutta niin ennakkoluuloja kuitenkin. Turistien miehittämä rantapaikka tuskin luo oikeaa kuvaa maasta ja sen ihmisistä. Vaikea sanoa voiko oikeaa kuvaa edes olla, vai onko tyydyttävä useaan totuuteen? Jokainen voi vääntää mieleisensä. 

Koska Lampang on pieni kaupunki ja Ban Prasopsuk vielä pienempi niin kerrottakoon miltä asiat täältä käsin näyttävät. Katsellaan vielä ahtaammasta aukosta. Kaupungissa on paljon nuoria naisia. Huomattavan paljon, joka johtuu siitä, että kaupunkiin on keskitetty provinssin korkeampaa opetusta antavat yliopiston ja koulut. Tulevia opettajia, sairaanhoitajia ja elinkeinoelämän palvelukseen valmistuvia iloisia, tulevaisuuteen katsovia nuoria. Nuorison sukupuolten väliset suhteet  näyttävät ulkopuolisen näkökulmasta katsottuna olevan tasa-arvoiset ja mutkattomat, kuin missä tahansa läntisessä Euroopassakin. Se on aika paljon se. Opiskelemaan päässeet ovat onnellisessa asemassa ja etuoikeutettuja. Heillä on edessään melko turvallinen polku. Sijoittuminen työmarkkinoille on likipitäen varmaa. 

Naisen asema on perinteisesti ollut vahva. Heitä on korkeissa julkisissa viroissa, liike-elämän johtavissa asemissa, tutkijoina, jne. Maallikon silmällä ei havaitse merkittäviä eroja tasa-arvon mallimaiksi itsensä nimittäneisiin pohjoismaihin. Täällä kerrotaan, että vanhan tavan mukaan palkkatyössä käyvä mies tuo tilipussinsa vaimolle.  Viralta pantu, takavuosien pääministeri kertoi asiaa kysyttäessä myös toimivansa näin. Hän tosin oli miljardööri, joten varaa oli. Mutta eikös ne aitan avaimet killuneet myös suomalaisen emännän vyötäröllä?

Suomalainen on kasvanut melko harvinaisessa yhtenäiskulttuurissa. Käymme samat koulut, kuuntelemme samat uutiset, ihailemme samoja julkkiksia, laulamme samoja lauluja ja puhumme samaa kieltä. Eikä mielipiteitä maahan mahdu kuin yksi kerrallaan. Suurimmassa osassa maailman maita näin ei ole. Suomalaiselle ei tule hevin mieleen, että on maita, joissa Suomessa opitut tavat ja totuudet eivät päde. Moraalikoodit ovat erilaiset. Ei paremmat eikä huonommat, vaan erilaiset.

Thaimaa on pitkä. Etelän ja pohjoisosien ero on suuri. Etelän islamin uskoisista maakunnista pohjoisen vuoristoheimoihin. Väliin mahtuu kulttuureita, heimoja, kieliryhmiä.  Osa kansasta on vasta siirtynyt, tai siirtymässä rahatalouden piiriin, kun vauras keskiluokka kaupunkiseuduilla elää täysin länsimaistyyppistä elämää. Eriarvoisuus on suurta, taloudellinen ja sosiaalinen edistys vaihtelee alueittain ja sosiaaliryhmittäin. Oppivelvollisuus on ja se toteutuu, mutta sen toteutumisessa on suuria alueellisia ja laadullisia eroja.

Koululaitos työntää työmarkkinoille myös nuoria, joiden opilliset valmiudet ovat niin ja näin. Jatkuvasti kasvava, erityistä osaamista ja oppimisvalmiuksia vaativa elinkeinoelämä tarjoaa työtä ennenkaikkea paremman koulutuksen saaneille. Vähäiselle koulutukselle jääneen naisen asema työmarkkinoilla on kehno. Raskasta ruumiillista, tai eteen osuvaa silpputyötä. Kun muistetaan tyttöjen elatusvelvollisuudet omia ikääntyneitä vanhempiaan kohtaan, niin ei ihme että kaikenlainen palkkatyö kelpaa. Sitä tietysti tarjoavat etelän turistikohteet tuhansine baareineen ja kapakoineen. Nälkäpalkalla juottamaan tiskin takana röhkivää asiakasta. Töihin juuri siihen saumakohtaan, jossa löysä raha ja niukkuuden luoma näköalattomuus kohtaavat.

Onnenpotku, jos läntinen lomalainen iskee silmänsä ja vieläpä tositarkoituksella.

Vähäiselle koulutukselle jäänyt thaimaalaistyttö ei juuri tiedä muista maista, eikä länsimaisesta elintavasta ja elintasosta. Hän näkee turistien runsaan rahankäytön ja läntisten saippuasarjojen todellisuuden. Ja vetää väärät  johtopäätökset. Suurin odotuksin, mutta heppoisin perustein ja vähin valmiuksin ollaan valmiit lähtöön. Avioliittoja syntyy. Jotkut niistä kestävät, jotkut eivät. 

Avioliiton kariutuessa kaukana kotimaastaan ja turvaverkostoistaan asuva ihminen on heikoilla. Kielikynnys on todellinen. Vaikka puhekielen saisikin hallintaan, niin siitä on pitkä matka luetun ymmärtämiseen. Puhumattakaan suomalaisillekin vaikeuksia tuottavasta virkamiesten kapulakielestä. Tämä koskee enenevässä määrin myös kaikkia julkisen vallan tarjoamia, elämän helpotukseksi tarkoitettuja nettipalveluita. Käynnissä oleva kehitys vaikeuttaa tietysti kaikkien maahan muuttavien asemaa. Luku- ja kirjoitustaidoton on nykymaailmassa melko osaton. 

Pitää kuitenkin muistaa, että kaikki Thaimaasta muuttajat eivät suinkaan eivät muuta Suomeen Pattajan baarien kautta. Polkuja on monia, kuin myös parisuhteita, jotka kestävät. On ahkerien ihmisten menestystarinoita, mutta se ei kiinnosta. Prostituutiossa kun on jotakin perin tuhmaa ja kiehtovaa.  Sitä kauhistellessa ja päivitellessä voi tuntea myös mukavaa paremmuuden tunnetta.  Unohtuu, että prostituutiota on aina siellä, missä köyhyys ja vauraus kohtaavat. Toki muistamme mitä venäläisistä naisista ajateltiin Neuvostoliiton romahduksen jälkeen, tai virolaisista. Kokonaisia kansoja leimataan marginaalisen pienen, tukalassa tilassa olevan naisvähemmistön vuoksi.

Kirkollisia kuulumisia

Virsi-ilta.

Palataan vielä näihin kirkollisiin menoihin. Lähinnä sen vuoksi, että kylän yhteiset toiminnot näyttävät kaikki kanavoituvan tavalla tai toisella kirkon piiriin. Ei ole paljon muuta yhteistä. Seurakunnan toiminta on palautumassa normaaleihin uomiinsa, sunnuntaisiin jumalanpalveluksiin. Säät lämpenevät ja päivien kuumuus pitää ihmiset sisätiloissa, tai pilveksessä, kuten meilläpäin sanottiin. Kylä sananmukaisesti hiljenee. Pääsiäinen on seuraava suurempi juhla. Kalenteri ei moista juhlaa tunne, mutta monet ottavat työstä kuitenkin vapaata. Pääsiäinen on se aika vuodesta, jolloin muistetaan vainajia. Käydään haudoilla ja tapaillaan sukulaisia.

Tammikuun alusta lähtien on kylässä vietetty virsi-iltoja. On kokoonnuttu talojen pihoille tai porttien edustoille. Tilaisuudet ovat koruttomia. Joku lukee raamattua, selittää sitä ja välillä rukoillaan. Illat alkavat kylän perältä ja etenevät kohti kirkkoa muutama talo kerrallaan. Vastuu illanvietosta lankeaa kahdelle tai kolmelle talolle. Talot sopivat keskenään mahdollisista järjestelyistä ja tarjoilusta. Jotakin pientä, hedelmiä, pikkuisia pullia, tai muuta kevyttä vatsan täytettä. Kun paikasta on sovittu nostetaan neonvaloristi aitaa vasten ja levitetään matot vieraita varten. Tilaisuus on valmis alkamaan.

Kiitospäivä kirkossa

Rutiinilla meni meidänkin osuutemme. Naapurin Baan toi ristin, ripusti sen aitaan, Khai toi matot levitettäväksi portimme eteen. Väkeä tuli nelisenkymmentä henkeä, pääasiassa naisia, mukanaan lapset, sekä vanhuksia. Kolehti kerättiin ja tuotto pienistä summista huolimatta oli kohtuullinen ja tietysti tarpeen. Vähän yli puolen tunnin tilaisuus päättyy ”isäntätalojen” järjestämään tarjoiluun ja yleiseen puheensorinaan. Yhtä nopeasti kuin tilaisuus nousi pystyyn, yhtä nopeasti se purettiin. Varat menevät kirkon toimintaan, nuorten koulutusmahdollisuuksien parantamiseen.

Jatkuva  varojen keruu koetaan välttämättömäksi. Kirkko tarjoaa kylän nuorille harrastusmahdollisuudet. Kirkkorakennus toimii kuten seurojentalo. Kylän nuoriso voi halutessaan käyttää sitä omiin toimiinsa. Bändikin harjoittelee siellä. Siellä voi tutustua tietotekniikkaan ja yleensäkin seurakunta mahdollistaa harrastuksia ja tarjoaa keinot tutustua moderniin teknologiaan, joka muuten jäisi vähävaraisilta haaveeksi.

Lounasta odotellessa.

Virsi-iltojen lähes päivittäisen sarjan päätös oli tammikuun viimeisenä lauantaina. Oman kylän väki ja muukin kristikansa kokoontui kylän kirkkoon. Vuosittainen juhla kulkee suorana suomennoksena ”Kiitokset Jumalalle” nimellä, siis jonkinlainen kiitospäivä. Kun seurakunnan juuret ovat amerikkalaisessa lähetystyössä, niin on lupa olettaa, että tapa on tuotu sieltä. Tupa oli täynnä ja pappi saarnaamassa. Kylähän on ollut ilman pappia, sillä edellinen solmi avioliiton kanadalaisen uskonsisaren kanssa ja kiertelee nyt maailmaa onnellinen hymy huulillaan.

Hengellistä työtä on johtanut joku uskoon perehtynyt kyläläinen. Hyvin on kyllä selvitty. Epäonnea on ollut aikaisempien pappienkin kanssa. Eräs venytti sunnuntain rutiinihartaudet yli kahden tunnin mitaisiksi. Kun kylän rouvilla ei ollut mahdollisuutta pitää kotona odottavaa ukkoaan nälässä, niin pappi joutui lähtemään ja tilalle tuli lyhytpuheisempi.

Myyntitiski parin vuoden takaa.

Kirkonmenojen jälkeen asetuttiin aurinkokatosten alle valmiisiin ruokapöytiin. Tarjolla oli, ei enempää, eikä vähempää, kuin viiden ruokalajin lounas. Hilpeissä merkeissä syötiin, kun muutaman metrin päässä aloitettiin huutokauppaa seurakuntalaisten tuomista tuotteista. Kaloja, sammakoita, vihanneksia, kasvien taimia, kaikkea mitä oma maa tuottaa. Väki söi ja osallistui. Kilpaa huutaessa hinnat nousivat ja oltiin  valmiit maksamaan satasia muutaman kympin tuotteista. Harkittua kyllä. Varat menivät kirkon toiminnan tukemiseen. Ihan mukavaa yhteisöllisyyttä.

Perheestä

Kylä, Ban Prasopsuk.            Kuvakaappaus. Lähde: Google Maps.

Aikomus on kirjoittaa perheestä ja siitä kuinka se täällä käsitetään. Tiedän olevani heikoilla jäillä, koska monet perheiden sisäiset järjestelmät ja käytännöt ovat jääneet osin ymmärtämättä. Pitäisi syntyä ja kasvaa tähän kulttuuriin.

Ulkoiset seikat toki ymmärtää. Näkeehän sen, että lapsiluku on romahtanut. Se on kuin kotosuomessa konsanaan. Lisääntymisikäisissä perheissä on yksi tai kaksi lasta. Nykyisten isien ja äitien vanhempien sisarusparvet olivat toista luokkaa. Peltotyö tarvitsi käsiä. Elinkeinorakenteen muutos on tässäkin taustalla. Maatalous menettää  merkitystään ja palkkatyön osuus kasvaa vauhdilla. Tyttöjen koulutus on arvossaan ja työmarkkinat avautuvat naisille. Palkkatyö pankeissa,  toimistoissa ja yleensä palveluammateissa kasvaa hurjaa vauhtia. Muutos tuo tullessaan arkiset ongelmat. Päivähoitoa, eikä julkista liikennettä ole. Isovanhempia, tai heidän vanhempiaan ei voi lastenhoidolla kohtuutta enempää kuormittaa. Eikä mopon selkään neljää enempää mahdu.

Kärsimyshedelmä, passion. Symmetrian kauneutta.

Maailmassa, jossa ei ole sosiaaliturvaa on suvun tuoma turva ensiarvoisen tärkeä. Sukujen asema on edelleen vahva. Miten sukukäsite kulloinkin ymmärretään riippunee suvun tai perheen yhteyksien kiinteydestä. Ei voi puhua perheestä tarkoittamalla isää, äitiä ja lapsia. Ydinperhettä suomalaisessa mielessä kun ei ole. On läheisistä sukulaisista muodostuva muodostuva suurperhe. Kaikki auttavat toisiaan, jopa tavalla, joka saa suomalaisen pyörittelemään silmiään. 

Suvun keskinäiset siteet ovat lujat. Jos joku suvun jäsenistä mokaa, niin suku auttaa. Jos hän mokaa uudestaan niin suku auttaa. Jos joku menee kauppaan niin hän tuo omalla kustannuksellaan myös sukulaisille jotakin. Jos joku keittää riisiä niin osa viedään sitä tarvitsevalle sukulaiselle. Loputonta keskinäistä sukuverkostoa vahvistavaa palvelusten vaihtoa.

Jos jonkun lapsi tarvitsee päivähoitoa niin suku auttaa. Joka aamu ikäiseni isoisä mopoilee tai pyyhältää autollaan kolme, neljä vuotiaan tyttärentyttären päivähoitajaksi.  Pienessä lähipiirissäni tiedän myös tapauksia, joissa lapsi jätetään vuosiksi sukulaisten kasvatettavaksi. Se ei herätä kummoistakaan keskustelua. Asiaa pidetään luonnollisena. Lapsista kuitenkin pidetään hyvää huolta ja he ovat pienestä pitäen mukana kaikissa kylän toiminnoissa.

Kalastusta Wangjoella.

Ikää kunnioitetaan ja vanhempien käsityksiä arvostetaan. Perheen vanhimpia kutsutaan isäksi ja äidiksi huolimatta muodollisesta perhesuhteesta. Ikäjärjestystä kunnioitetaan myös sisarusten kesken. Vanhemmat sisaret ovat jonkinlaisia auktoriteetteja nuoremmille. Juteltaessa niitä näitä, puhuttelija lisää puhuteltavan etunimen eteen liitteen, joka kuvaa juttelijoiden keskinäistä ikäjärjestystä ja arvostusta. Etuliitteitä on pilvin pimein. Pii (isosisko se ja se), noong (pikkusisko se ja se) lung (vanhempien vanhempi veli, kohteliaisuusliite vieraalle), taa (isoisä se ja se) ja edelleen.

Kylässä, jossa ihmiset tuntevat toisensa kulkevat nimet tietysti yli perhe- ja sukurajojen. Lähes kaikilla on joku etuliite kuvaamassa asemaa yhteisössä.

Vanhemmuuden kunnioitus saa myös muotonsa tapakulttuurissa. Songkranjuhlien aikaan nuoret menevät omien, tai jopa täysin vieraiden vanhusten luo pyytämään siunausta ja onnea tulevalle vuodelle. Siunaus tapahtuu pirskottelemalla vettä siunattavan hiuksille.

Joskus sataa.

Kaunis  tapa on myös häissä tapahtuva vanhempien kiittäminen. Morsian ja sulhanen menevät etupenkissä istuvien vanhempiensa eteen ja polvistuvat. Polvillaan,  kädet vai-asennossa he kiittävät monisanaisesti saamastaan rakkaudesta ja huolenpidosta. On jäähyväisten aika.

Täkäläinen tapahan on että tyttärien vastuulle on sälytetty ikääntyneiden vanhempiensa hoito ja hyvinvointi. Tapa saattaa aiheuttaa yllätyksiä pienperheeseen tottuneelle suomalaiselle. Kuulee hämmästynyttä mutinaa siitä missä mitassa tulisi osallistua vaimon sukulaisten elatukseen. Auttaisiko vaimon sedän tai tädin taloutta ja pitäisikö vaimon vanhemmille rakennuttaa oma talo? Kysymyksiä on ja ne kumpuavat suomalaiselle oudoista paikallisista tavoista ja thaimaalaisten siitä oletuksesta että eurooppalaisen kukkaro on pohjaton. 

Takapihalla tapahtuu

Kuollut käärme oli ilmestynyt takapihalle. Joko ahdisteltuna, tai muuten vain luikerrelleena ja sitten syystä tai toisesta henkensä heittäneenä.  Vajaan metrin mittainen ja melko paksu. Nyt se oli innokkaiden punamuurahaisten mielenkiinnon kohteena. Apulaisinaan parvi sontakärpäsiä. Luonnon puhtaanapitolaitos oli ottanut raadon hoitaakseen.

Punamuuraisten pesä.

Punamuurahaiset ovat taitavia rakentajia. Ne ottavat isolehtisen puun pesäpaikakseen ja asettuvat sen lehvästöön. Tuottamallaan eritteellä ne sitovat puun lehtiä pallomaiseksi pesäksi, joka vähitellen kasvaa melkein potkupallon kokoiseksi. Luonnon kierto toimii, kun luomakunnan kruunu astuu ravintoketjuun. 

Punamuurahaisten raivokkaista vastahyökkäyksistä huolimatta ihmiset hajottavat pesiä ja keräävät niiden sisuksista muurahaisten munat. Munista valmistetaan keittoa ja kananmunien kanssa munakkaita. Muurahaisten munista tehty ruoka on näillä nurkilla tavoiteltua herkkua.

Matelijoista ei ole pulaa. Toki ne ihmistä väistävät, mutta ei niitä voi välttää. Pihanurmikko pidetään lyhyenä, tai poistetaan kokonaan olettaen, että se pitää käärmeet loitolla. Sanotaan, että kun yöllä ilmestyy kastetta, niin käärmeet tulevat juomaan. Totta tai ei, mutta täytyy myöntää, etten sandaalit jalassa kulje pimeällä takapihalla. Öisin se saa olla muiden lajien temmellyskenttä. On myös käärmeitä, jotka liikkuvat puissa ja pensastoissa. Ei naurata, kun puutarhapensaan juuria rapsutellessa nostaa katseensa ja huomaa tuijottavansa käärmeen liikkumattomiin silmiin. Parku on lähellä

Kylän ihmisten suhtautuminen käärmeisiin on käytännöllinen. Heitä tuntuu vain kiinnostavan olisiko se syötäväksi kelpaava. Osaa käärmeistä syödään ja osaa ei. En tiedä missä jakolinja on. Myrkylliset käärmeet tapetaan, mutta muiden annetaan olla rauhassa. Jotkut koiratkin ovat hanakoita käärmeenmetsästäjiä. Nappaavat matelijaa niskasta, pään takaa ja heiluttavat päätään edestakaisin niin nopeasti, ettei käärme pääse iskemään.Sitten selkäranka poikki. 

Rescue-mies poistaa haitallisen eläimen.

Kaupungissa on myös yksikkö, joka hoitaa käärmeistä tulevia hälytyksiä. Vuosi sitten todistettiin aivan kaupungin keskustaan eksyneen matelijan kohtaloa. Oli valinnut itselleen paikan, jossa se esti pelokkaiden ihmisten menon asioitaan toimittamaan. Apua hälytettiin ja rauhallinen, ilmeetön mies saapui paikalle, katsoi eläintä, nappasi niskaotteella käärmeestä ja laittoi säkkiin. Eläin vietiin takaisin luontoon, mihin se kuuluu. Aika ajoin tv:n uutisissa esitetään minkälaisen vitsauksen Etelä-Thaimaan jättikäärmeet muodostavat asettuessaan samoihin tiloihin ihmisten kanssa. Täällä murheet ovat siihen nähden pikkuiset.

Sammakot muodostavat oman mielenkiintoisen ryhmänsä. Lajeja on lukemattomia ja osa niistäkin on myrkyllisiä ja osa ihmisten ravinnoksi kelpaavia. Myrkyllisiä rupikonnia pelätään niiden vahvan myrkyn vuoksi, eikä lähemmän tuttavuuden hierominen ole tullut mieleen. Naapurin koira yritti ja seuraava päivä kuluikin koiraa hoidellessa valkean vaahdon valuessa sen kidasta. Päivisin näitä konnia ei näy, mutta lähtevät pimeän tullen liikkeelle. Näin tekevät muutkin sammakot. 

On muuan otus, jonka liikkuminen on erikoista. Vuosia sitten hedelmäpuiden taimet olivat vielä pieniä ja niitä joutui päivittäin kastelemaan ja juurella olevaa maata möyhentämään. Maata kääntäessä lapioon osui  vedellä pulleaksi täytettyä kumikäsinettä muistuttava otus. Tulkitsin sen sammakoksi. Naapurin rouvaa otus ei hämmästyttänyt, pikemminkin nauratti. Tulin ymmärtämään, oikein tai väärin, että sadekautena otus ahtaa itsensä täyteen vettä ja kaivautuu mutaan. Maaperän kuivuessa ja muuttuessa kivikovaksi se odottaa maan sisällä uutta sadekautta henkilökohtaisen nestevarastonsa kanssa. Uusi sadekausi pehmentää maaperän ja otus jatkaa kulkuaan. Kuin karhu talviunilla.

Takapiha sadekauden jälkeen.