Rajalla

Rajajoki, Me Sai.  Vasemmalla Mianmar ja oikealla Thaimaa.

Aina asiat ei mene toivotusti. Ehdimme jo iloita tiedosta, että maahanmuuttovirasto avaa sivukonttorinsa Lampangissa. Tietäisi sitä, että ennen 90 päivän oleskelun päätymistä voisi kävellä toimistoon, ottaa leiman passiinsa ja oleskelu maassa on taas luvallista seuraavat kolme kuukautta. Matkat pohjoisen Mianmariin jäisivät. Rajan ylitys ja paluu sieltä antaa näet oikeuden kolmen kuukauden oloon maassa.

Ilmeni kuitenkin, että ulkomaalaisten oleskelua on kiristetty. Huoli maassa asuvien muiden kansallisuuksien tekemistä rikoksista ja luvattomista oleskeluista on kärjistänyt ongelmia. Lakia oli muutettu siten, että hotelleista tuttu käytäntö on ulotettu myös yksityiskoteihin. Maahan tulon jälkeen on yksityistaloudessa asuvan  24 tunnin kuluessa on käytävä ilmoittautumassa viranomaisille. On täytettävä ”asiakaskortti”, joka sitten nitojalla lisätään passin sivuille. Asia oli uusi ja 1600 bahtin (vajaa 50 euroa) arvoinen sakko napsahti laiminlyönnistä. Luulen, että monta kaltaiseni käy kaivelemassa kuvettaan. Harvempi arvaa kotiin tullessaan käydä viranomaisia tapaamassa. Mutta ystävällisen poliisin sanoin: On parempi tehdä oikein, kuin väärin. Näin. Tämä opiksi.

Muutakin oli muuttunut. Viisumin vaatimat edellytykset  ja paikallisen viranomaisen tulkinnat tuntuivat olevan keskenään ristiriidassa. Kun ei ole kykyä ja vielä vähemmän halua kiistellä, niin edessä on matka Mianmariin, kolmensadan kilometrin päähän Me Sain (tai Mae Sain, kuten englantilaiset kirjoittavat) kaupunkiin. Tie on tuttu, tylsyyteen saakka.

Kyse on tyypillisestä kaksoiskaupungista. Kapea, ehkä kymmenmetrinen joki erottaa kaupungit ja valtakunnat toisistaan. Rauhallinen raja.  Väkeä liikkuu, kun paikalliset burmalaiset käyvät suurin joukoin Thaimaan puolella parempien tienestien takia. Heille muodollisuudet vaikuttavat melko kepeiltä.

Mianmarin puolella, Tachileikin raja-aseman porteilla vaanii joukko tuk-tuk kuskeja tarjoten palveluja. Ei menty kaupunkiin, mutta nähtävyydet voin vanhasta muistista luetella. Niitä ei liiemmälti ole. On tori välittömästi raja-aseman kupeessa, josta thait hakevat halpoja sikäläisiä tuotteita. Muut nähtävyydet tuk-tukkuski esittelee tottuneesti. Kaupungin sairaala, temppeli ja iso golfkenttä ilman pelaajia.

Ekstranähtävyytenä pitkäkaulaheimon jäsenet, jotka laittamalla aina uuden pronssisen renkaan kaulaansa venyttävät sen luonnottoman pitkäksi. Venyttäminen aloitetaan joidenkin tietojen mukaan jo viisivuotiaista lapsista. Omituisuudessaan näky on vastenmielinen ja käynnit reservaatissa ovat jääneet viime vuosina tekemättä. Heimo itse asuu vakituisesti muualla Mianmarissa, mutta tulevat kuten töihin konsanaan, ja esiintyvät yleisölle saaden tippinsä ja sitä tietä särvintä leipänsä päälle.

Köyhyys kaupungissa on silmiinpistävää. Kadut kuoppaisia, paikat likaisia ja jätehuolto on hoidettu heittämällä haiseva roskapussi aidan yli. Rajan ylityksen jälkeen tulivat kerjäläisetkin mukaan kuvaan. Ensimmäiset sitten Helsingin.

Parinkymmentä kilometriä Me Saista kaakkoon on  legendaarinen Kultainen Kolmio. Paikka, jossa Mianmar, Laos ja Thaimaa kohtaavat Me Kong joella. Vuoristoinen viidakkoalue on tunnettu oopiumin tuotantoalueena jo kaksikymmentä luvulla. Uutta kukoistuskauttaan se eli Vietnamin sodan aikoihin. Nyt tästä loistosta taitaa olla jäljellä pelkkä museo. Edesmenneen kuninkaan Bumibulin kunniaksi on mainittu, että hänen ansiostaan paikallisille viljelijöille kehitettiin tuottoisia hyötykasveja, jotka korvasivat unikon kasvatuksen. Pitääkö tieto paikkansa vai, en tiedä.



Nykyinen Kultainen Kolmio on  turistien tarpeisiin rakennettu. Moderni elämysmatkailija tarvitsee selfietä varten selkänsä taakse kyltin muistuttamaan siitä missä tuli käytyä. Pelkkä kuva viidakosta ei riitä. Ennen nimi kattoi kolmen valtakunnan alueelle levittäytyvän, tuhansien neliökilometrien vuoristoisen viidakon. Nyt se on kutistettu liki yhteen  tien mutkaan.

Kaksituhatta luvun alkupuolella rakennettiin valtava, istuvan Buddhan patsas. Tehtiin matkailijoille muutakin viihdykettä, kaikenlaista onnea tuottavaa tingel-tangelia. Lisäksi on veneristeilyjä Mekong joella ja mahdollisuus käyntiin joen toisella rannalla Laosissa, parin hehtaarin lämpäreellä. Eikä tämä ole vain ulkomaalaisille matkailijoille. Kotimaan matkailu on kovassa kasvussa ja turistien täyttämät bussit ovat tuttu näky.

Elon korjuuta

Kalalammikko

Elon korjuu on kiivaimmillaan. Vähänkin joutilas väki osallistuu. Muut arjen askareet saavat  odottaa.  Pellot ovat pieniä ja niistä saadaan juuri ja juuri vuoden tarpeet ruokapöytään. Kylän pellot sijaitsevat niin kaukana veden lähteistä, että vuosittain vain yksi sato on mahdollinen. Kaksikin onnistuisi, mutta veden pumppaaminen matkojen takaa pienille pelloille tulisi liian kalliiksi. Korjuu isoilla pelloilla on koneellistettu, mutta kylän pelloilla aherretaan edelleen sirpin kanssa. Kyykitään kyyryssä pelloilla ankarassa auringon paahteessa. Tiivis, kaiken peittävä pukeutuminen on ainoa keino suojautua porotukselta. Se tietää monia ylimääräisiä hikipisaroita. Ihmisten kasvoista paistaa työ raskaus. 

Ei se leipä täälläkään helpolla irtoa.

Riisi kuivuu pelloilla ja siellä se myös puidaan. Kuivatut ja puidut jyvät levitetään pressujen päälle jatkamaan kuivumista. Haravan näköisellä vekottimella riisiä käännellään tasaisen kuivumisen takaamiseksi. Kaksi kolme päivää ja riisi on valmis kuorittavaksi. Kun saman aikaisesti korjattu sato vaatii tiloja, ovat käytössä kaikki silmällä pidettävät aukiot. Valvontaa tarvitaan. Tuore riisi saa pitkäkyntiset liikkeelle. Ylimääräiseen verotukseen ei ole varaa. Sato halutaan pitää omassa pöydässä.  Uuden riisin saaminen ruokapöytään on juhlahetki.

Edistysaskeleita on otettu myös kalatalouden puolella. Aikaisempina vuosina lähes jokaisen huushollin takapihalla oli vedellä täytetty suuri kuoppa. Kalalammikko. Maallikon silmissä oli ihme, että mikään elollinen moisessa kuravedessä eläisi, mutta niin eleli. Jotkut kalalajit selviävät vähällä. Saatiin kalaa pöytään.  Riesaksi hyttyset ja kuivalla kaudella tyhjä monttu pihalle. Kunnan avustuksella rakennettiin betonista allas ja kaksikymmentäviisi perhettä muodosti keskenään hoitokunnan. Hoitokunta vastaa altaan kunnosta ja myy muille kyläläisille tuoretta kalaa. Ainakin alku on lähtenyt lupaavasti liikkeelle. Toivoa sopii, ettei hoito jää kylän vanhojen rouvien vastuulle, kuten usein näyttää käyvän. 

Riisin jyvät kuivumassa

Vuosi sitten kuolleen naapurin isännän muistotilaisuus pidettiin muutama aika sitten. Kuten aina yhteiset tilaisuudet niin hengelliset, kuin maallisetkin alkavat astioiden kilinällä. Joukko kyläläisiä oli jo aamutuimaan kirkon keittiörakennuksessa pilkkomassa kasviksia ja paloittelemassa lihaa. Yhdessä syöminen on vakiintunut tapa. Itse muistotilaisuus oli normaalin sunnuntaiaamun  jumalanpalveluksen yhteydessä. Muisteltiin vainajan elämää. Menojen jälkeen kokoonnuttiin pihalla olevan katoksen, salaan alle ja syötiin yksinkertainen lounas. En tiedä onko tässä yhteyttä buddhalaiseen tapakulttuuriin, jossa järjestetään tuhkaamisen jälkeisiä muistotilaisuuksia.  Halutaan varmistaa vainajan tyytyväisyys ja se, että sielu saa rauhan, eikä jää  levottomana vaeltamaan.

Kyläläisiä vieraili naapurilaaksossa, Lampangista etelään olevassa Thönissä. Ensin sairasteli yksi ja sitten toinen. Tauti eteni, kuten kulkutauti konsanaan ja päätyi lopulta meidän kuistille. Itse vein sen sisään. Viime lauantaina. Melkein voisi jopa todeta kellon ajan. Muutamassa tunnissa, molemmat, puoliso ja minä olimme kyykytetyt. Yö oli hirveä. Päätä särki, yskä repi keuhkoja, lihakset parkuivat ja nuppi tuntui (potkitulta) potkupallolta. Aikaisemmin olin  lukenut näistä oireista. Nyt tuli kokemusta. Miksei myös elämystä. 

Menkääpä kausi-influenssarokotukseen. 

Rahapuu kukkii. Matkalla temppelijuhlaan.