Hautajaiset pienessä kylässä

Surutalossa.

Läheinen naapuri Toom kuoli perjantaina 71 vuoden iässä. Aivoverenvuotoon, sanotaan. Aikomukseni on kertoa hautajaisriiteistä ja -tavoista, jotka melkoisesti poikkeavat Suomessa totuttuihin. En tunne buddhalaista hautausperinnettä, mutta uskoisin kylässä noudatettavan suurin piirtein maan tapaa, huolimatta kylän vankasta kristillisyydestä. Buddhalaiset tavat, kulttuuri ja uskomukset ovat niin tiivis kokonaisuus, ettei pieni kylä voi olla hengittämättä samaa ilmaa.

Tieto naapurin kuolemasta välitettiin tavan mukaisesti kirkonkelloilla. Kellojen kumuun yhtyivät suuriäänisesti ulvovat kylän koirat. Niilläkin on näet tapansa.

Yhteisöllisyys on vaikuttavaa. Koko kylä osallistuu, eikä surutalo ole yksin. Kuin tyhjästä ilmestyvät kylän miehet rakentamaan pihalle pienen korokkeen arkkua varten, tuovat tuolit saattoväelle ja pystyttävät tarvittavat aurinkokatokset. Isommissa taloissa arkku viedään olohuoneeseen arvokkaimmalle paikalle.

Kylän naisväki alkaa aamukuudelta ruuan valmistuksen. Tarjottavan ruuan on riitettävä saattoväelle koko päiväksi, sillä päivittäisiä hartaushetkiä saatetaan viettää useampiakin.  Yksittäisiä ihmisiä piipahtaa musiikin kutsumana surutaloon vainajaa muistelemaan. Vieraanvaraisuus on tehty taloudellisesti mahdolliseksi, sillä hautajaisvieras tuo oman varallisuutensa mukaisen rahasumman surutalon käyttöön. Sama menettely on myös hääjuhlissa. Oven pielessä istuu kaksi rouvaa kassalippaan näköisen laatikon kanssa ottaen vastaan lahjoitukset ja merkiten muistiin lahjoituskuoreen ilmoittaman summan.

Kun eritystä hautausrahastoa ei ole, niin menettelyllä taataan, että köyhäkin saa arvokkaat hautajaiset. Kylän sosiaaliset erot eivät juuri näy, kun viimeisiä jäähyväisiä jätetään. Parhaassa tapauksessa surutalon käyttöön saattaa jäädä rahaa välittömän elämisen jatkamiseen.

Vimeinen matka alkaa

Luulen, että vaatimus arvokkaiden hautajaisten järjestämisestä lähtee buddhalaisesta perinteestä, jossa uskotaan vainajan hengen, tai sielun olevan läsnä kuoleman jälkeisissä tapahtumissa siihen, kunnes ruumis on tuhkattu. Vasta silloin sielu on vapautunut ruumiista. Vainaja on siis vielä läsnä omissa hautajaisissaan, joka johtaa myös siihen, että usein hautajaismenoissa on varsin hilpeä meininki. Juodaan viinaa ja pidetään hauskaa. Viimeiset illat yhdessä. Ei pikaista poistumista, vaan pitkät jäähyväiset. Ajatus on lohdullinen.

Saatetaan jopa hankkia kevyen musiikin orkesteri, tai kokonainen tivoli, kuten joku vuosi sitten tehtiin arvostetun munkin muistoksi. Tanssilava ja kaikki asiaan kuuluva viihdetilpehööri. Hautajaiset, jossa vainajan elämän arvoa ei ole tunnustettu saattaa johtaa siihen, että vainajan henki jää kummittelemaan ja haittaamaan elävien elämää.

Takaisin naapurin hautajaisiin. Kolme päivää vainajan arkku oli saattoväen hyvästeltävänä. Iltaisin väki kokoontui muistotilaisuuteen, luki uskontunnustuksen, kuunteli papin puolituntisen puheen. Ja taas syötiin. Kylän lapset ja nuoret hoitivat tarjoilua kukin kykyjensä mukaan.

Tuhkaamispäivän aamuna vainaja siirrettiin kylmäarkusta tavalliseen puuarkkuun. Muistotilaisuus alkoi jo aamulla klo 10 ja kesti puolitoista tuntia. Rutiinilla väki hoiti pöytiä paikalle ja tila oli käden käänteessä ruokailutila. Syötiin yhteisistä astioista. Elegantti sormin syöminen ei minulta onnistunut, mutta muut tekivät sen siististi. Olin päässyt papin pöytään. Mukava, hymyilevä mies.

Saattoväkeä

Ruokailun jälkeen arkku nostettiin ruumisvankkureille, saattoväki tarttui vetoköysiin ja ryhtyi rakettien räiskyessä kuljettamaan vainajaa kohti hautausmaata, jossa tuhkaaminen myös tapahtui. Vanhuksia ja huonokuntoisia lukuun ottamatta kaikki saattovieraat osallistuivat vankkureiden vetämiseen.

Hautausmaalla oli vielä lyhyt siunaustilaisuus. Väkeä varten oli valmistettu suuri määrä tekokukkia, joista kukin otti yhden, asetti sen arkun viereen laitettuun astiaan ja kävi omaisten luona tervehtimässä.  Arkun kansi avattiin ja omaiset veivät viimeisen tervehdyksen. Tekokukat asetettiin arkkuun ja arkku, sekä alla olevat parimetriset puun rungot sytytettiin.

Tämä on hetki, jolloin saattoväki poistuu. Paikalle jää muutama polttaja roviota valvomaan. Tulta valvotaan ja pidetään yllä seuraavaan päivään, jonka jälkeen tuhkasta kerätään luunpalasia, jotka säilytetään ja haudataan myöhemmin kylän hautausmaahan. Luidenlasku on tilaisuutena yksityisempi ja siihen osallistuvat yleensä vain perheen jäsenet. Tapa vastannee meidän tuhkauurnan laskua.

Lopullinen ero

Joskus on kylässä myös pidetty sadan päivän muistajaisia, mutta ei kai enää, jollei sitten pienissä perhepiireissä. Buddhalaisen perinteen mukaan sadassa päivässä sielu on ehtinyt uudelleen kulkea läpi maallisen elämänsä ja on nyt lopulta vapaa liittymään kuolleitten suureen kollektiiviin.