Syy ja seuraus

Se, että nyt seison Lampangin kadulla pohjoisessa Thaimaassa, kaatosadetta pitäen, johtuu muutamasta seikasta. Ensiksi tietysti avioliitostani ja syistä, jotka johtuvat täkäläisistä tavoista ja käytännöistä.

Näillä tienoilla on ollut tapana, että perheen tyttäret kantavat vastuun vanhempiensa vanhuuden päivistä. Niinpä avioituessaan tyttäret eivät vanhan maataloussuomen malliin muuta miehelään miniäksi, vaan jäävät vanhempiensa tueksi kotinurkille. Vävy muuttaa appivanhempiensa läheisyyteen, joskus jopa samalle tontille. Tavassa on järkensä. Kylän tytöissä on vetovoimaa ja kylään on muuttanut riuskoja nuoria miehiä sukuaan jatkamaan. Uutta sukupolvea taapertelee kylän raitilla vuosi toisensa jälkeen. Osittain tästä syystä vuonna 2001 minäkin sinne muutin. Tosin lisääntyminen on nuorempien huoli.  Kylän jatkuvuus on jotenkin varmistettu, vaikka toki työn perässä lähteminen on täälläkin arkipäivää.

Itse kylä on kymmenkunnan kilometrin päässä Lampangin kaupungista. Ban Prasopsuk, eli Onnelliseksi tulevien ihmisen kylä,  ei oikeastaan ole edes kylä, vaan suuremman Kluai Phän (Banaanimetsä) kylän pikkuinen osa. Viitisenkymmentä taloutta ja puolisentoista sataa asukasta, kuutisen sataa kilometriä Bangkokista pohjoiseen.  Että vuosituhannen alussa löysin itseni kotivävynä täältä taloa rakentamasta, johtui edellä kerrotusta tapakulttuurista ja vaimostani. En myöskään kyseenalaistanut hänen toista vahvaa perusteluaan sukulaisten läheisyyteen muuttamisesta. “Kukas minua sitten hoitaa, kun olen vanha tyttö?”  Sosiaaliturvaa ei juuri ole ja luottamus muihin kuin sukulaisiin on olematonta. Suku tuo turvan.