perjantai 23. maaliskuuta 2018

Hymyn maa


Riisin viljelijän elinehto. 

Vuonna 1929 kantaesitettiin kautta maailman menestynyt Leharin operetti Hymyn maa. Ainakin siitä asti hymy ja Thaimaa ovat liittyneet toisiinsa. En tiedä, oliko tämä onnistuneen brändäyksen alku, vai kirjautuiko siinä jo tunnettu tosiasia. Ei kuitenkaan savua ilman tulta. Herkkyys hymyyn on yleistä ainakin näillä turismista vapailla tanhuvilla. Pieni suupielen kohotus ja vastaan tulevalta saa iloisen hymyn ja joskus tervehdyksen. Edes teini-ikäiset eivät korosta kasvukipujaan nyrpeällä ilmeellä.  

Hyvä käytös on mittari, jolla ihmistä punnitaan. Meuhkaaminen, äänen korottaminen on huonoa käytöstä. On opittava selvittämään ärsyttävätkin asiat rauhallisesti. Toki voi muuta yrittää, mutta sitten ei asiat etene senkään vertaa. On lukemattomia eri asteisia käytössääntöjä, joiden noudattaminen toisen kulttuurin kasvatille on liki mahdotonta. Kuinka puhutella, kuinka tervehtiä, kuinka edes tunnistaa olemassa olevan keskinäisen hierarkian, josta tapakulttuuri ponnistaa. 

Kutsumaton.
Useimmat tuntevat vai-tervehdykseen, kämmenet vastakkain rinnalla. Vaikutttaa yksinkertaiselta, mutta kun kaikki ei ole aivan sitä miltä näyttää. Kuka sen tekee ensin, nuorempi vai vanhempi? Köyhempi vai rikkaampi? Kuinka korkealle kädet tulee asettaa, jos vastaan tulijaa pidetään alempiarvoisena. Entä ylempiarvoinen? Kuinka tietää oma paikkansa hierarkiassa? Vaikuttaako siihen asema perheessä vai varallisuus? Onko todella niin, että jos ylempi arvoiseksi katsottu tervehtii ensin, niin se tietää huonoa onnea tervehditylle. Onneksi arvailun tuskasta pääsee ystävällisellä nyökkäyksellä. Muukalaisen etuoikeus.

Oma maailmansa on kuningashuoneen  ympärille muodostunut vuosisatainen säännöstö ja etiketti. Pientä makua siitä saa katsoessaan televisioituja kuninkaan vastaanottoja, tai kun kuningasperheen jäsenet liikkuvat kansalaisten keskuudessa. Alamaiset ovat kirjaimellisesti aina hallitsijoiden katseen alla. Ei koskaan yläpuolella. Muodollisuudet ovat tiukat ja perinteet vanhat.

Olen joskus ajatellut, että yksi Thaimaan viehätystekijöistä piilee juuri yställisyydessä ja hyvässä käytöksessä. Kukapa meistä ei haluaisi olla arvokkaasti ja kunnioitetusti kohdeltu. Se imartelee mukavasti. Matkailumaan suosiota toki selittää maisemat, nähtävyydet ja yleinen idän eksotiikka. Liimana toimii kuitenkin yleinen ystävällisyys. Hyvä käytös on sisäistetty, ja pienestä jo opittu. Siinä ei ensimmäistäkään viitettä  hankittuun, päälle liimattuun kohteliaisuuteen ja ystävällisyyteen. 


Kub ja pomelo.
Vierasvastaisuuteen en ole juuri törmännyt. Vain muutamia kohtaamisia, joiden tarkoitusperistä en tiedä. Oliko kysymys agressiosta, uteliaisuudesta, tai halusta tehdä lähempää tuttavuutta.  Tapahtumien kulku oli seuraava. Naapurin kattorakenteissa asusti puluperhe, jonka eräs jäsen oli erityisen kiinnostunut henkilöstäni. Olinpa sitten omalla takapihalla, tai naapurin pihalla niin se ryhtyi siivet lepattaen laskeutumaan päälaelleni. Tukaton, kanvesti paljaana kulkeva, kun on poikkeus. Epätietoisena linnun pyrkimyksistä oli pakko suojautua. Ratkaisun toi täkäläinen bambusäleistä tehty hattu, kub. Seuraavana talvena pilvien veikko oli kadonnut, tai kiinnostunut muista kiitoradoista. Vain muisto jäi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti